Mielettömyyden ja säälimättömyyden kronikka

 

Terrorien taistelu

 

Antony Beevor, Venäjän vallankumous ja sisällissota. Suomentanut Markku Päkkilä. WSOY 2022, 620 s.

 

Suomenkielisestä historiallisesta kirjallisuudesta on hämmästyttävää kyllä puuttunut sekä kunnollinen Venäjän valankumouksen esitys että kansalaissodan historia. Jälkimmäistä ei oikeastaan ole olut enempää hyvää kuin huonoakaan. Asian syitä kannattaa miettiä.

Toki meillä on asiaan liittyvää kirjallisuutta ja tutkimusta ollut, hyvääkin. Mainitsen vain Tuomo Polvisen kaksiosasisen teoksen Venäjän vallankumous ja Suomi.

Mutta Polvisenkin teoksen polttopisteessä oli Suomi, joka kuitenkin oli tuon suuren teeman suhteen varsin perifeerinen maa suuriman osan ajasta, vakka se välillä käväisi hyvinkin tärkeässä roolissa ja vaikka sen kohtalot kyllä määräytyivät Venäjän historian ratkaisujen mukaisesti.

Antony Beevor on sotahistorioitsija ja sen kyllä huomaa tästäkin kirjasta. Pahantahtoinen arvostelija voisi sanoa, että se on kompilaatio toinen toistaan seuraavista verilöylyistä, joiden liittyminen suurempaan kokonaisuuteen, kuten niiden käsittelykin jää usein ohueksi.

Toki jo Puškin, joka kirjoitti Pugatšovin kapinasta, sanoio, että venäläinen kapina on mieletön ja säälimätön, eikä Beevorkaan tietysti unohda asiaa mainita eikä etsi mieltä sieltä, missä sitä ei ole. Hänen kirjastaan käy hyvin selville myös se, ettei kyse ollut niinkään vallankumouksesta tai kapinasta, paitsi aivan alussa, kuin joukkojen pakottamisesta tuhoamaan toisiaan.

Venäjän vallankumous, mukaan lukien maaliskuinen Helmikuun vallankumous ja sitten tuo marraskuun vallankaappaus, jota myöhemmin Suureksi Sosialistiseksi Lokakuun Vallankumoukseksi nimitettiin, olivat kaiken alku. Sen jälkeen seurasivat kansalaissota ja interventiot. Ihmiset ne tässäkin kohtalokkaita päätöksiä tekivät, mutta kaiken takana olivat suuret taloudelliset ja sosiaaliset prosessit.

Valitettavasi noista viimemainituista ei kirjassa puhuta juuri mitään, vaikka ne kyllä tietenkin tulevat ilmi loputtomista kurjuuden kuvauksista. Edes sanaa sotakommunismi en huomannut kirjassa käytettävän, saati analysoitavan. Kaiken kaikkiaan se järjetön taloudenpito, jota harjoitettiin ennen muuta bolševikkien toimesta, jää aivan minimaaliselle huomiolle.

Beevorin kirjan lukijalle ei valkene, miten bolševikkihallinto näki vaihtoehtonsa, jotka sivumennen sanoen olivat sangen kiinnostavia. Kremliin zoomataan vain välähdyksenomaisesti.

Sen sijaan kirjoittaja käsittelee aika laajasti sellaisiakin rintamia, jotka yleensä unohdetaan tai kuitataan parilla lauseella. Tarkoitan erityisesti Kaspianmeren operaatioita, joissa brittilaivasto ensi kertaa saapui tuollekin merelle, Persian kautta.

Kaiken kaikkiaan Beevorin näkökulma on ennen muuta valkoisten ja myös Englannin näkökulma, mikä on kyllä hyvin kiinnostavaa, sillä molemmat on aikoinaan pahasti laiminlyöty myös lännessä ja sen sijaan käsitelty asioita voittajien eli bolševikkien silmin.

Bolševikit olivat kuitenkin tunnetun historian ehkä suurimpia valehtelijoita historiankirjoituksessaan, jota harjoitettiin ankaran puolueohjauksen ja tiukan sensuurin voimin. Totuutta ei sallittu saattaa edes johtavien tutkijoiden tietoon, vaan sen katsottiin saadun ilmoituksessa, jonka Marx ja Engels olivat lähes sata vuotta aiemmin saaneet.

Beevorin kirja tekee nyt puolestaan sellaisen ratkaisun, että se suorastaan ignoroi ”voittajien” näkökulmaa. Tämä on kärjistys, mutta ero niihin kirjoihin, joita julkaistiin ennen Neuvostoliiton romahdusta on selvä.

Outoa on myös, että venäjänkielinen kirjallisuus on kaiken kaikkiaan niukasti edustettuna ja useimmiten käännöksien kautta. Kuitenkin kirjoittaja on käyttänyt monia venäläisiä arkistoja, vaikka tällaisen kokonaisuuden laatiminen varsinaisen arkistotutkimuksen pohjalta olisi tietenkin mahdottomuus.

Beevor esittää aika paljon aikalaisten repliikkejä ja muistelmanpätkiä, eikä ole tässä aivan yksipuolinen, vaan antaa aika säälimättömän kuvan myös sellaisesta nykyisen Venäjän sankarista kuin Koltšak ja kuvaa myös yleensä hyvin arvostettua Wrangelia varsin myrkyllisesti.

Hullujen atamaanien, kuten Ungern-Sternbergin ja Semjonovin verenhimoisuus on yleisesti tiedossa, mutta patologisia sadisteja löytyi paljon enemmänkin, sekä Kaukoidästä että muualta. Puna-armeijan keskinäiset kahinat ja sen aktiivisuus myös ryöstöissä murhissa ja pogromeissa eivät ole mikään uutuus, mutta tärkeä osa kuvaa sekin.

Mahnon rooli kuvataan merkittävänä, mutta hänenkin hahmonsa jää aivan hämäräksi, samoin kuin ukrainalaisten nationalistien. Hetmani Skoropadski. Mannerheimin rykmenttitoveri Chevalierkaartista, kuten myös Beevor muistaa mainita, kuvataan vanhaan tapaan saksalaisten sätkyukoksi.

Kaiken kaikkiaan, kansallisuuskysymys Venäjän imperiumin hajottajana on myös aika ohuesti esitetty. Puolan sota on kuitenkin tavanomaista perusteellisemmin käsitelty, vaikka sen aiheuttama nationalistinen reaktio Venäjällä jää vaille mainintaakaan.

Valkoisen puolen asenneongelmat ovat luku sinänsä ja yleisesti tunnettuja nekin. Kyvyttömyys liittyi liian usein ylimielisyyteen ja haluttomuuteen tehdä henkilökohtaisia uhrauksia ja raakuus ja armottomuus olivat aseita, joilla koetettiin korvata se, mitä puuttui.

Yhä uudelleen on kaikissa teoksissa kerrottu, miksi bolševikit voittivat ja tässä se kerrotaan taas uudelleen. Toisin kuin Espanjan sisällissodassa, jossa vasemmisto oli sirpaleinen ja oikeisto yhtenäinen (asiaa liioittelematta) Venäjällä kaikki oli päin vastoin. Bolševikit olivat täydellisen häikäilemättömiä kuten valkoisetkin, mutta heillä oli sen lisäksi omat valttinsa.

Kansan suosio olisi aivan liian komea sana kuvaamaan bolševikkien asemaa ja siitä kertoivat karua kieltään ne kapinat, joita syttyi keväällä 1921, jolloin Kronstadtin matruusien ohella kapinaan nousivat monin paikoin myös epätoivoiset talonpojat, joita pantiin sitten kuriin tykistön, kaasukranaattien ja lentokoneidenkin voimin.

Beevorin kirja on tervetullut ja tärkeäkin lisä suomenkieliseen näitä asioita käsittelevään historialliseen kirjallisuuteen, mutta kaipaa täydennyksekseen ehdottomasti talous- ja sosiaalihistoriaa.

Sitä löytyy vaikkapa Alec Noven suppeasta Neuvostoliiton taloushistoriasta, mutta myös esimerkiksi Orlando Figesin kirjasta A People’s Tragedy. Russian Revolution 1891-1924. Kirja on paksu, mutta erinomaisen lukukelpoinen.

Ja lyhyt Venäjän vallankumouksen historia tarvittaisiin edelleen myös suomeksi. Richard Pipesin teos on yksi parhaista.