Neuvosto-Viron kapakoista ja toimituksista

 

Intersektionaalinen intellektuelli

Sergei Dovlatov, Kompromissi. Idiootti 2921, Suomentanut Varpu Eronen, 265 s.

 

Intersektionaalisuus oli meillä taannoin peräti hallitustasolla tunnustettu ohjelmanluonteinen ja jopa johtava periaate. Mikäli ihminen on esimerkiksi tyhmä, ruma, ylipainoinen, epäsosiaalinen, luonnevikainen ja juoppo, on hän hyvä esimerkki intersektionaalisesta tapauksesta, jossa yhdistyvät monet ongelmat.

Aiemmin oli tyydytty puhumaan vain moniongelmaisuudesta, mutta muodikkaat kriittiset teoriat toivat eräänlaista uutta gloriaa tällaisten henkilöiden kieltämättä ankean elämän korkeammalle ymmärtämiselle.

Heidän onnettomuuttaan voitiin pitää yhteiskunnan aiheuttamana, koska kaikkien noiden asioiden suhteen oli yhteiskunnassa myös paremmin pärjääviä. Olisihan voinut olla olemassa sellainenkin yhteiskunta, jossa nuo asiat olisivatkin olleet ylimpiä arvoja. Kuinkas sitten olisi suu pantu?

 -Ergo: syyllinen oli yhteiskunta, jota siis oli muutettava, lausui itse tiede korkealla ja viileällä auktoriteetillaan.

Sergei Dovlatov oli luonnonlahjakas kirjoittaja, joka tämän kirjan tarinoissa toimi Neuvosto-Viron venäjänkielisissä lehdissä vaihtelevalla menestyksellä. Toimittajan ammatti oli sellainen, että sen harjoittajille, luoville ihmisille oli sallittua rikkoa niin sanottua sosialistista moraalia aina  jossakin asiassa:

”Yhdelle on sallittua juopotella, toiselle olla huligaani, kolmas saa kertoa poliittisia vitsejä, neljäs olla juutalainen, viides puolueeseen kuulumaton, kuudes viettää moraalitonta elämää jne., Mutta toistan, vain yksi asia sallittiin, ei saanut olla yhtä aikaa juutalainen ja alkoholisti, huligaani, puolueeseen kuulumaton…”

Dovlatov taas oli samaan aikaa vähän kaikkea ja hänen ystäväpiirinsä oli täynnä eri tavoin boheemeja kollegoita, jotka viihtyivät keskenään… mutta Dovlatov oli kaikkea sallimatonta samaan aikaan. Hän oli siis intersektionaalinen tapaus ilmaistaksemme asian tieteellisen viileästi.

Huonostihan siinä yhä uudelleen kävi. Sergei palveli monessa eri lehdessä, Sovetskaja Estonijassa, Vetšerni Tallinnissa, Molodjož Estoniissa… Tämän kirjan luvut alkavat aina otteilla noissa lehdissä ilmestyneistä mahtipontisen neuvostotyylisistä artikkeleista, jotka ilmeisesti ovat tekijän kirjoittamia.

Kysymys oli kompromisseista. Toimittaja kirjoitti absurdin onttoa tekstiä, jossa moralisointi ja sosialistisen elämänmenon ihannointi muuttuivat tahattoman -tai tahallisen- komiikan maliesimerkeiksi, maassa, jossa parodia ei ollut suinkaan mahdotonta, mutta kyllä ankarasti kiellettyä.

Pakkohan se oli työssään tehdä, mitä odotettiin, vaikka toimittaja välillä kätki pirullisia vitsejä tekstiinsä, mutta vain kansan viholliset olisivat voineet kuvitella, ettei se, mitä kirjoitettiin ollutkaan totta ja vakavasti tarkoitettua. Tosin päätoimittajat ja KGB:n edustajat kyllä ymmärsivät paremmin.

Sivumennen sanoen, Dovlatovin yksi työpaikka oli aivan vastapäätä KGB:n paikallista päämajaa, Pagari 1:tä.

Poliittisen korrektiuden vaatijat olivat aina valppaina. Vuonna 1973 raportoitiin seitsemännestä tieteellisestä Skandinavian maat ja Suomi-konferenssista, jossa toimittaja erehtyy luettelemaan maat aakkosjärjestyksessä. Nämähän muuten olivat monitieteellisiä konferensseja, joissa esitettiin paljon hyödyllisiä ja kiinnostaviakin esiteliä, joiden referaatit aina julkaistiin kirjana.

Neuvostojen maassa eivät asiat olleet niin yksinkertaisia. Maiden luettelemisessa täytyi vallita tiukka ideologinen järjestys, mutta sekään ei ollut vailla poikkeuksia: esimerkiksi Unkarissa oli ollut kapina ja se alensi sen rankia…

Mitä tulee artikkelien totuudellisuuteen, ei siihen tarvinnut kiinnittää mitään huomiota. Ansioituneen lypsäjän haastattelu voitiin tehdä itse lypsäjää näkemättä ja kuulemattakin ja siihen reagoinut Leonid Brežnevin haastattelu oli tehty jo etukäteen Brežneviä vaivaamatta.

Puolueen niin sanottu yleislinja oli ainoa oikea mittapuu journalismille ja se tarkoitti poliittisen korrektiuden äärimmäistä muotoa, mikäli kyse oli ideologisesti herkästä asiasta ja sellaisiahan olivat sosialistisessa yhteiskunnassa kaikki, vapaa-ajan vietosta lähtien. Eikös tunnukin tutulta?

Ai eikö? Niinhän se on, ettei moni huomaa koko ajan hengittävänsä ilmaa tai puhuvansa proosaa tai varovansa visusti vanhentuneiden asenteiden tai jopa stereotypioiden esittämistä. Sopuli on sopuli, olipa järjestelmä mikä tahansa. Kaikki eivät sitä ole, mutta ilman laumapsykologiaa ei nykyistäkään julkista sanaa olisi mahdollista kuvitella.

Dovlatov oli siis kuitenkin jo hieman erikoistapaus kaikessa intersektionaalisessa komeudessaan. Hänen elämäänsä hallitsi viinahöyryinen ja seksillä kyllästetty ilmapiiri, jonka pyörteissä hän ja hänen kollegansa saattoivat keksiä kaikenlaisia kepposia ja laatia aina välillä häthätää juttuja, joille saattoi van nauraa kippurassa, mikäli tiesi kirjoittajasta ja hänen ajatuksistaan jotakin.

Kirjoittaja siis joka tapauksessa teki vallitsevan järjestelmän kanssa yhä uusia kompromisseja - niitähän nuo juhlavalla tyylillä kirjoitetut artikkelit kauttaaltaan olivat. Ne toivat parhaimmillaan kuitenkin rahaa, jopa kaksi ja puolisataa ruplaa kuussa, kun hyvän työmiehen keskipalkka oli sataviisikymmentä. Oliko toimittaja periaatteeton opportunisti?

Näin ajatteli hänen veljensä, joka istui pitkää tuomiota muun muassa henkirikoksesta. Hän paheksui Sergeitä: saattaahan ihminen joskus hairahtua ja tehdä hullusti tai pahoin, mutta  mitä peliä se nyt oli, että kirjoitti mokomaa roskaa päivästä toiseen…

Joskus kollegat syystä tai toisesta myös iloittelivat uhkarohkeasti. Joku kirjoitti: ”on koittanut nautakarjan suuri tähtihetki. Eläinlääkärien kokouksen osanottajat ovat tarttuneet työhönsä. maidolta ja lannalta tuoksuvat puhujat seuraavat toinen toistaan…”

Muuan kollega peräti liittyi viralliseen mielenosoituskulkueeseen itse kyhäämällään iskulauseella ”Päättäväinen vastaisku yleismaailmallisen imperialismin vihollisille!” Kesti kauan, ennen kuin ”elinten” valppaat edustajat hoksasivat, mistä oli kysymys.

En tietenkään ole koskaan toiminut toimittajana Neuvostoliitossa, mutta kirjassa kuvattu ikuiseen jähmeyteen tuomitun byrokratian ja keinottelun maailma, jota boheemit väkevän viinan ja seksin ystävät käyttivät mielin määrin hyväkseen, on miljöö, jota tunsin myös tuttavieni välityksellä.

Se oli ainutlaatuinen maailma, jossa lukemattomia kieltoja ja kirjoitettuja ja kirjoittamattomia sääntöjä rikottiin rutiininomaisesti ja jossa vain hölmöt uskoivat siihen, mitä virallisissa yhteyksissä sanoivat ja tekivät. Olihan toki niitä uskovaisiakin, mutta oli myös näitä vekkuleita, jotka muistuttivat kunnon sotamies Švejkiä pyrkimyksessään välttää totisia äärimäisyyksiä ja suostua mieluummin kompromisseihin, josta aina sentään jotakin hyötyi.

Talvisodan skenaario ja todellisuus

 

 

”Suomen vapauttaminen” 1939-1940  Neuvostoliitosta nähtynä

 

Talvisodan historia Venäjällä

Kuten tunnettua, Neuvostoliitossa yritettiin talvisodan historia vaieta tai muuttaa huomaamattomaksi historian alaviitteeksi. 1960-luvulla ilmestyneessä laajassa Suuren isänmaallisen sodan historiassa sitä käsittelevä luku oli nimeltään ”Aseellinen konflikti ja sen rauhanomainen ratkaiseminen”.

Perestroikan aikana kansalle kävi täysin selväksi, että sitä oli petetty ja että historiankirjoitus oli pahasti vääristellyt asioita. Tämä koski myös, ja erityisen suuressa määrin, talvisotaa. Sensuurin hellittäessä ilmestyikin Venäjällä useita asiallisia ja historiallista totuutta kunnioittavia esityksiä. Osa niistä oli tehty yhteistyössä suomalaisten kanssa.

Merkittävimpiä näistä olivat Olli Vehviläisen ja O.A. Ržeševskin päätoimittama Zimnjaja voina 1939–1940    I-II, polititšeskaja istorija¹ ja A.N. Saharovin, V.S. Hristoforovin ja T. Vihavaisen päätoimittama Zimnjaja vojna 1939–1940 gg. Issledovanija, dokumenty, kommentarii.² Näissä oli mukana myös runsaasti dokumentteja, tutkimukselle aivan uusiakin.

Dokumenttijulkaisut saivat Venäjällä suuren suosion, kun virallisen historian auktoriteetti oli Neuvostoliiton romahtaessa sekin romahtanut. Talvisodasta julkaistiin erittäin paljon dokumentteja venäjäksi; itse asiassa siellä ilmestyi niitä paljon täydellisempinä kokoelmina kuin Suomessa. Neuvostodokumentit piirsivät kuvan aggressiivisesta Suomesta ja jalomielisestä Neuvostoliitosta: Suomi muka aloitti sodan ja voittamaton puna-armeija saattoi sen järkiinsä.

Tämän kirjan salanimellä kirjoittava tekijä edustaa Venäjän kuuluisaa intelligentsijaa, joka aina on ollut oppositiossa sortavaksi ja valheelliseksi nähtyä ”valtaa” vastaan. Hän osaa myös suomea ja on käyttänyt suomalaisia arkistoja.

Yllätyksekseen hän saattoi havaita, että moni otti nuo läpeensä valheelliset stalinistiset dokumentit täysin tosissaan. Dokumenttien julkaisemisen ohella oli myös selitettävä niiden merkitys. Tämä kirja sisältää sekä talvisodan ydinkysymyksiä valaisevien dokumenttien suomennokset että selityksen siitä, millaiseen historialliseen yhteyteen ne kuuluvat.

Edellä mainitut venäläis-suomalaisena yhteistyönä syntyneet talvisotakirjat, niin korkealla tasolla kuin ne ilmestyivätkin, eivät vielä sellaisenaan riittäneet rokottamaan venäläistä lukijaa törkeitäkin historian vääristelyjä vastaan. Täysin ilmeisiä faktoja saatetaan kieltää ja vääristellä taas nykyään, ja aivan erityisesti voidaan selittää sinänsä rikollisia toimia valtioedulla, joka muka oikeutti turvautumaan arveluttaviinkin keinoihin isänmaahan kohdistuneen uhkan torjumiseksi.

Tämän venäläisen kirjan julkaiseminen suomeksi on mielestäni suomalaisen lukijan kannalta hyvin tarpeellinen ja tärkeä siksi, että siinä näemme venäläisen intellektuellin tavan lähestyä sellaista historiallista totuutta, jota ”valta” taas yrittää parhaansa mukaan vääristellä. Ehkä vieläkin tärkeämpää ja kiinnostavampaa on se, miten kirjassa tuodaan esille, millainen oli se maa, joka vuonna 1939 hyökkäsi Suomeen, ja miten se silloin perusteli tämän kansainvälisen oikeuden ja yleisten moraaliperiaatteiden vastaisen aggressionsa. Tämä venäläinen aikalaisnäkökulma tuohon maamme ja kansamme kannalta niin keskeisen tärkeään sotaan on meillä tähän saakka ollut tuntematon.

Venäjällä tuon aikakauden Neuvostoliiton yleinen luonne on paremmin tiedossa kuin meillä Suomessa, joten siitä on suomalaista lukijaa varten tarpeen tässä tuoda vielä esille muutamia seikkoja, jotka voivat olla hyödyllisiä tämän kirjan lukijalle.

8  Suomen vapauttaminen talvisodassa 1939-1940

Neuvostoliitto vuonna 1939 – uudenlainen valtio ja yhteiskunta

Niin sanotun Lokakuun vallankumouksen jälkeen Venäjän yhteiskunnasta ei vielä tullut sosialistista. Niin ei tapahtunut myöskään heti sen jälkeen, kun vuoden 1922 lopulla oli muodostettu uusi valtio, Neuvostoliitto. Valtionideologian, marxismi-leninismin eli leniniläisen marxilaisuuden mukaan sosialistisen yhteiskunnan oli oltava pitkälle kehittynyt eli teollistunut. Venäjä sen sijaan oli kehittymätön maatalousmaa. Neuvostoliiton muuttaminen maatalousmaasta teollisuusmaaksi toteutettiin kahden ns. viisivuotissuunnitelman aikana, vuodesta 1928 vuoteen 1936.

Vuoden 1936 lopulla selitettiin, että maassa nyt vihdoin vallitsi uudenlainen yhteiskuntajärjestelmä, joka myös nopeasti muuttaisi ja oli osittain jo muuttanut sen kansalaiset uudenlaisiksi ihmisiksi. Ihmisten tietoisuushan määräytyi yhteiskuntajärjestyksen perusteella. Samaan aikaan tuli voimaan uusi, sosialistinen perustuslaki, joka ei ainoastaan myöntänyt ihmisille kaikkia liberaalin yhteiskunnan julistamia vapauksia, vaan lupauksensa mukaan myös käytännössä toteutti monien muidenkin hyvien asioiden toimeenpanon. Porvarilliseen yhteiskuntaan verrattuna ihmisten hyvinvointi ja tasa-arvo olivat aivan uudella ja paljon korkeammalla tasolla.

Sosialismin vallitessa oletettiin, että uudenlaisen yhteiskuntajärjestyksen ansiosta kaikki ihmisten toisiin ihmisiin kohdistama sorto oli loppunut, kuten myös esimerkiksi kansalliset ennakkoluulot. Keväällä 1937 eli heti sosialismin toteuduttua alkoi niin sanottu suuri terrori, josta oli ollut merkkejä jo vuoden 1934 lopulla tapahtuneesta Leningradin puoluejohtaja Kirovin murhasta lähtien.

Vuosien 1937 ja 1938 aikana teloitettiin ampumalla yli 700 000 ihmistä. Sen lisäksi tuhannet ja taas tuhannet menehtyivät keskitysleireillä ja karkotuksessa. Laskutavasta riippuen määrän on arvioitu olevan miljoonaluokkaa. Vuodet 1937–1939 muistetaan ennen muuta suuren terrorin vuosina, mistä oli paljon tietoa ulkomaillakin; esimerkiksi kuuluisat näytösoikeudenkäynnit olivat julkisia. Merkittävää oli, että terrorin voitiin havaita hävittävän kokonaisia vanhojen bolševikkien ikäluokkia, ja se myös tuhosi koko puna-armeijan ja laivaston korkeamman johdon.

Tuohon aikaan maailmassa ei ollut toista Neuvostoliittoon verrattavaa terrorivaltiota. Saksa ei vielä toteuttanut kansanmurhapolitiikkaa ennen syksyn 1939 hyökkäystä Puolaan. Sen harjoittamaa terroria voitiin vielä pitää enemmän tai vähemmän normaalina sodankäyntiin liittyvänä raakuutena.

Maailman suurin sotilasmahti ja sankarien maa

Neuvostoliitto saavutti maailmansotaa edeltävät talousluvut vasta ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aattona, vuonna 1928. Sen jälkeen se keskittyi raskaan teollisuuden luomiseen ja 1930-luvun jälkipuoliskolla aseiden tuotantoon. Vuonna 1939 Neuvostoliitolla oli enemmän nykyaikaista sotakalustoa kuin koko muulla maailmalla yhteensä. Lisäksi koko maa ja yhteiskunta oli joka suhteessa valmistettu sotaa varten. Hallinnon hoiti puolue, jonka elimissä oli kaikilla hallinnon tasoilla salainen sektori, joka käsitteli sodankäynnin kannalta tärkeät asiat taloudesta liikekannallepanoon. Sillä oli arkistoissakin aina oma, salainen osastonsa.

Koko yhteiskunta oli militarisoitu, joten kaikki, niin miehet kuin naiset, harjoittelivat vapaa-ajallaan sotilaallisia taitoja: ampumista, auton ajamista, lentämistä, laskuvarjohyppyjä ja niin edelleen. Puhuttiin ”vorošilovilaisista yhteislaukauksista”, jotka tuhoaisivat jokaisen vihollisen. Neuvostotekniikan julistettiin olevan maailman parasta, ja etenkin lentäjät tekivät jatkuvasti uusia ennätyksiä. Uusi sosialistinen ihminen näytti myös yltävän ällistyttäviin saavutuksiin: miehet ja naiset kävelivät, ratsastivat, purjehtivat ja ajoivat autolla valtavia matkoja minimiajassa. Ennätyksiä syntyi jatkuvasti erilaisis-

10  Suomen vapauttaminen talvisodassa 1939-1940

sa sotilasurheiluissa, kuten laskuvarjohypyssä ja uinnissa. Napaseudun tutkijat suorittivat hämmästyttäviä urotekoja ankarissa oloissa. Neuvostoliitto oli sankarien maa ennennäkemättömässä mitassa ja laajuudessa.

Jos huomenna on sota, niin valmiina ollaan!

Vuoden 1939 syksyllä neuvostolehdistö rummutti herkeämättä ajatusta maan sotilaallisesta ylivoimaisuudesta mitä tahansa vihollista vastaan. Kuvaan kuului, että tulevaa sotaa luonnehdittiin jo ennakolta neuvostoihmisen kannalta helpoksi ja hämmästyttävän vähän uhreja vaativaksi. Sota käytäisiin vihollisen alueella ja siitä selvittäisiin hyvin vähällä verellä (maloj krovju).

Venäläinen tutkija Aleksandr Nevežin on nimittänyt tämän kampanjan nostattamaa mielialaa ”hyökkäyssodan syndroomaksi”.³ Neuvostoliiton ystävät ja viholliset

Neuvostoliitto oli maailman ensimmäinen ja ainoa sosialistinen maa, ja jo sen virallinen ideologia selitti, että kapitalismin ja imperialismin voimat ehdottomasti pyrkivät hävittämään tämän vihollisensa, joka kaikinpuolisesti edusti erilaista maailmaa kuin ne, ja joka pyrki luonteensa mukaisesti auttamaan muitakin historiallisen edistykseen pyrkiviä kansoja. Kuten marxismi-leninismi oletti, imperialistinen maailmanjärjestelmä oli Neuvostoliiton luonnollinen ja peruuttamaton vihollinen. Kysymys oli siitä, kuka kukistaa kenet – kto–kogo?

Toki sosialistisella maalla oli mahdollisuus käyttää hyväkseen imperialistien keskinäisiä ristiriitoja. Vuonna 1933 Neuvostoliitto oli liittynyt Kansainliiton jäseneksi, kun Saksa erosi siitä. Samalla oli Hitlerin tahdosta loppunut myös vuosina 1922–1933 (itse asiassa vuoteen 1934 saakka) Neuvostoliiton kanssa harjoitettu yhteistyö, joka oli ollut sekä taloudellista ja poliittista että sotilaallista. Sen ansiosta Saksa oli saanut tilaisuuden kehittää ja kokeilla uudenlaisia aseita, kuten panssareita ja lentokoneita Neuvostoliiton alueella.

Vuosina 1934–1939 Saksan ja Neuvostoliiton suhteita leimasi poliittinen vihamielisyys. 3.8.1939 solmitun Molotovin–Ribbentropinsopimuksen solmimisen jälkeen yhteistyö alkoi uudella voimalla ja oli paitsi taloudellista ja sotilaallista, myös poliittista. Neuvostoliiton raaka-ainetoimitukset Saksalle olivat jälkimmäisen sodankäynnin kannalta keskeisen tärkeitä vuoden 1939 syksystä aina vuoden 1941 kesäkuuhun saakka, ja toki vaikuttivat vielä sen jälkeenkin. Saksa myi puolestaan Neuvostoliittoon muun muassa työstökoneita ja aseita.

Saksan ja Neuvostoliiton yhteinen rintama länsivaltoja vastaan sisälsi myös poliittisen puolen ja läheni luonteeltaan liittoa. Molemmat valtiot edustivat myös toisenlaista ideologiaa kuin länsivallat. 28.9.1939 solmitun raja- ja ystävyyssopimuksen johdosta pitämässään puheessa kansankomissaarien neuvoston puheenjohtaja (pääministeri) Vjatšeslav Molotov julisti, että Saksa oli nyt Euroopassa rauhanvoima ja sille sodan julistaneet Englanti ja Ranska puolestaan sodanlietsojia.

Saksa oli tarjonnut rauhaa, mutta imperialistisille suurvalloille se ei kelvannut, kertoi Molotov. Ne selittivät käyvänsä sotaa ”hitlerismiä” vastaan, mutta tällainen ideologinen perustelu sodalle muistutti uskonsotaa, jollaiset olivat aina olleet kansoille onnettomuus.

Ideologioita ei voida kukistaa sodalla, selitti Molotov. Sitä paitsi länsivaltojen esittämä pyrkimys ”entisen Puolan” palauttamiseen oli selvästi falski. Sen estämisestä oli olemassa kahden maailman vahvimman sotilasvallan, Saksan ja Neuvostoliiton, takeet, ilmoitti Neuvostoliiton hallituksen päämies.

Neuvostoliitossa harjoitettu Saksan miellyttämispolitiikka meni niin pitkälle, ettei neuvostojulkisuudessa saanut Molotovin–Ribbentropin-sopimuksen voimassa ollessa puhua fasismista negatiiviseen sävyyn, ja jopa Kominternin jäsenpuolueet velvoitettiin tukemaan Saksan kantoja politiikassa. Saksan miehittämässä Ranskassa tämä oli henkisesti erityisen kova vaatimus.

Kuten jo aiemmin, Versailles’n rauhan solmimisen jälkeisellä Rapallo-politiikan kaudella, Saksa ja Neuvostoliitto olivat taas maailmassa lähes ainoat toistensa ystävät. Asian voi todeta vaikkapa Stalinin saamista 60-vuotispäivän tervehdyksistä, joiden joukossa myös Suomen demokraattisen tasavallan hallitus eli Terijoen hallitus nousi varsin korkeaan rankiin.

Saksa ja Neuvostoliitto olivat jakaneet Euroopan etupiireihin 23.8.1939 solmitulla sopimuksella, ja ne todella olivat maailman kaksi vahvinta sotilasvaltaa, kuten Molotov oli julistanut.  Ne molemmat sitä paitsi sijaitsivat hyvien yhteyksien päässä Suomesta, toisin kuin Ranska ja Englanti tai edes Yhdysvallat, joka oli sodasta syrjässä, mutta sangen merkittävä talousmahti.

Mitä Suomen asemaan tulee, sen suhteet Neuvostoliittoon olivat 1930-luvun lopulla olleet viileät, mikä näkyi muun muassa Leningradin konsulaatin sulkemisessa isäntämaan kehotuksesta. Myös Saksan suhteet Suomeen olivat viileät, mikä johtui Suomen arvostelevasta suhtautumisesta Saksan laajenemispolitiikkaan. Tähän viittasi myös Hitler selittäessään, miksi Saksa ei millään tavalla tukenut Suomea Neuvostoliittoa vastaan.

Kun kutsu Moskovan neuvotteluihin lokakuussa 1939 saatiin, ei Suomella ollut mahdollisuuksia saada mistään sotilaallista tukea, lukuun ottamatta Ruotsia, jonka sotalaitos oli tuolloin varsin heikko. Kansainliiton jäsenenä Suomella sen sijaan oli mahdollisuus pyytää järjestön jäsenmaiden apua, mikäli se joutuisi sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi.

Suomen puolustusvoimat olivat omassa sarjassaan suhteellisen suorituskykyiset, mutta Neuvostoliiton nykyaikaisen konearmeijan rinnalla niiden merkitystä oli pidettävä vaatimattomana ellei olemattomana.

Neuvostolehdistöllä oli kaikki syyt ylimielisyyteensä, kun se ennen puna-armeijan hyökkäystä pilkkasi Suomesta kuulunutta uhoa, jonka mukaan yksi suomalainen vastaisi kymmentä venäläistä. Myös Wolf Halstin uuteen kirjaan Suomen puolustaminen suhtauduttiin ironisesti.

Ennen kuin puna-armeija hyökkäsi, suoritettiin neuvostolehdistössä eräänlaista propagandistista tulivalmistelua ja väitettiin sosiaalisten ristiriitojen kärjistyvän Suomessa koko ajan. Maan talous oli liikekannallepanon takia muka romahtamassa. Suojeluskuntalaisten ja reserviläisten välillä väitettiin olleen puukkotappeluita, ja palvelukseen kutsuttujen reserviläisten perheiden oloja kuvattiin kurjiksi.

Lehtien lukijat saattoivat siis täydellä syyllä odottaa Suomessa tapahtuvan sosiaalisen vallankumouksen ja ainakin osan kansaa olevan Neuvostoliiton puolella sortajiaan, vuoden 1918 ”lahtareita” vastaan.

Juuri ennen hyökkäystä julistikin vetoomus, joka julkaistiin Neuvostoliitossa SKP:n nimissä, kansannousun hallitusta vastaan. Samassa vetoomuksessa lupailtiin jo uudelle, perustettavalle hallitukselle suurta aluelaajennustakin jalomielisen naapurin toimesta. Samaa vihjaili myös Molotovin puhe, joka julkaistiin sodan alkamista edeltävänä päivänä.

Niin sanottujen Mainilan laukausten johdosta aloitettiin kautta Neuvostoliiton raivoisa kampanja, jossa yleisiin kokouksiin kutsutut kansanjoukot vaativat sotahullujen suomalaisten rankaisemista kolminkertaisella iskulla.

Suomen demokraattinen tasavalta ja Suur-Suomen muodostaminen

Sodan sitten alkaessa pursuivat lehdet uutisia siitä, miten kansanjoukot kautta koko laajan Neuvostoliiton hyväksyivät hallituksen politiikan, ja kuinka monet merkittävimmät kulttuuripiirien edus-

14  Suomen vapauttaminen talvisodassa 1939-1940

tajat akateemikkoja myöten julistivat tukensa Suomen ”uudelle hallitukselle”, jonka kerrottiin olevan luonteeltaan väliaikainen, mutta joka oli jo välittömästi muuttanut maansa nimenkin Suomen demokraattiseksi tasavallaksi.

Nyt oli olemassa kaksi Suomea: valko-Suomi ja kansanvaltainen Suomi. Neuvostoliitto auttoi ”loistavan ja voittamattoman” punaarmeijan voimin kansanvaltaista Suomea sen pyynnöstä.

Puna-armeijan ei missään tapauksessa voitu olettaa loukkaavan Suomen itsenäisyyttä, päin vastoin. Tämän todisti jo sekin, että suhteellisen pientä Kannaksella tapahtuvaa alueluovutusta vastaan Suomelle annettiin peräti 20 kertaa suurempi alue Itä-Karjalasta. Puna-armeija saapui Suomeen maan hallituksen kutsusta auttamaan sodanlietsonnan pesäkkeen likvidoinnissa.

Mainitun aluelahjoituksen kerrottiin toteuttavan Suomen ja Karjalan kansojen vuosisataisen unelman, jälleenyhdistymisen, toteutumista, selitettiin Terijoen hallituksen ja Neuvostoliiton kansankomissaarien neuvoston allekirjoittamassa sopimuksessa, joka astui heti voimaan.

Näin siis tuli sekä perusteltua Suur-Suomen idean oikeutus että jopa perustetuksi se: sopimushan astui voimaan heti, ja Suomi säilyi itsenäisenä valtiona eikä sitä suinkaan ollut tarkoitus liittää Neuvostoliittoon, saati Venäjään, selitettiin.

Suomessa asia ei näytä herättäneen minkäänlaista kannatusta, ja se on myös jäänyt varjoon niin yleisessä tietoisuudessa kuin historiantutkimuksessa. Se on myös haluttu unohtaa Neuvostoliitossa ja Venäjällä, vaikka asialla on toki suuri periaatteellinen merkitys.

Kuitenkin uusi Suur-Suomi oli tarkoitettu pysyväksi historialliseksi uutuudeksi, jolle kirjoitettiin jo oma historiakin.⁴ Se sai myös oman hakusanan vuonna 1940 ilmestyneessä politiikan sanakirjassa.⁵ 

Suomen uusia rajoja esittelevä kartta julkaistiin heti Pravda-lehdessä koko sivun laajuisena, ja se levisi monimiljoonaisena painoksena kaikkialle Neuvostoliittoon ja muuallekin maailmaan. Uusia Suomen karttoja julkaistiin myös suurina painoksina seinille ripustettaviksi valistustyöntekijöiden käyttöön.

Historia perutaan: Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta

Kun Neuvostoliitto oli pannut kaiken arvovaltansa uuden ”Suomen demokraattisen tasavallan” taakse ja solminut sen kanssa valtiosopimuksenkin, sen oli tavattoman vaikeaa tunnustaa sen jälkeen uudelleen Helsingissä istuvaa Suomen hallitusta ja solmia rauhaa sen kanssa.

Se merkitsi kasvojen menetystä, mutta asiaa voitiin yrittää peitellä sumutuksella, perustamalla uusi neuvostotasavalta, joka asiaa tuntemattomista saattoi näyttää jopa alkuperäisen skenaarion mukaiselta ratkaisulta.

Karjalais-suomalainen sosialistinen neuvostotasavalta perustettiin 31.3.1940. Siihen liitettiin Suomelta riistetyt alueet lukuun ottamatta kaistaletta Kannaksen eteläosassa. Toisin kuin sen edeltäjä, Karjalan autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, joka oli ollut Venäjän sosialistisen federatiivisen neuvostotasavallan osa, uusi tasavalta oli virallisesti oma valtionsa, jolla oli oikeus halutessaan myös erota Neuvostoliitosta.

Uuden tasavallan kieleksi tuli venäjän ohella suomi, jonka käyttö oli kaikkialla lopetettu suuren terrorin aikana, vuoden 1937 lopusta lähtien, ja korvattu kyrillisillä kirjaimilla kirjoitetulla karjalan kielellä. Tämä kieli, jota oli parin vuoden ajan käytetty niin kouluissa kuin lehdistössä, jäi nyt vuorostaan yhtäkkiä ja kokonaan pois käytöstä.

Uuden tasavallan perustamista motivoitiin sillä, että siihen liitetyt alueet olivat luonteeltaan suomalaisia; itse asiassa ne oli täydellisesti tyhjennetty asukkaista, jotka oli evakuoitu Suomeen. Uusia suomalaisia alamaisia uuteen tasavaltaan tuli vain noin parisataa.

Toisen maailmansodan jälkeen koko Karjalan kannas liitettiin Venäjän federaatioon ja Leningradin alueeseen ja sen paikannimet muutettiin. Suomalaiset nimet säilyivät vain Laatokan luoteis- ja pohjoispuolisilla alueilla. Suomen kieli kuitenkin säilyi uuden neuvostotasavallan toisena virallisena kielenä aina vuoteen 1956 saakka, jolloin tarpeettomaksi käynyt tasavalta lakkautettiin.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja tuo esiin paljon sellaista suomalaiselle lukijalle uutta, mikä liittyy talvisotaan ja on tähän saakka ollut saatavissa korkeintaan venäjäksi. Venäjäksikin se on ollut saatavana vain pieninä painoksina levinneissä ja harvojen asiantuntijoiden tuntemissa kirjoissa.

Tämä sangen tärkeä ja kiinnostava näkökulma tulee nyt tämän kirjan kautta suomalaisenkin lukijan ulottuville. Tämän kirjan ilmestymistä onkin syytä tervehtiä merkkitapahtumana myös meikäläisessä talvisotakirjallisuudessa.

 

Shop, shop, til you drop!

 

Hillittömät kuluttajat

 

Etenkin petoeläimet osoittavat suurta hillittömyyttä repiessään kiihkoissaan saaliseläintä kappaleiksi ja ahmiessaan mahdollisimman suuria paloja ennen kuin lajitoveri ehtii saamaan enemmän. Myös lokeilla, jotka eivät ole petoja, on huomaavinaan samanlaisia ominaisuuksia ja eroaako alennusmyyntiin rynnänneen naislauman käytös paljoakaan edellisistä?

Menneinä aikoina ahneutta, josta tässä on kysymys, arvosteltiin sangen ankarastikin ja nähtiin siinä useimpien paheiden, syntien ja onnettomuuksien juurisyy, muodikasta käsitettä käyttääkseni.

Uskonnollisella puolella asia oli aika selvä: syntiähän se ahneus oli, vaikka toisaalta ei ollut vanhurskasta sekään, että kaivettiin talentti maahan, eikä sen sijaan tienattu sillä lisää rahaa -tarvittiinko tuota rahaa oikeasti, ei kerrota.

Joka tapauksessa, Vanha Testamentti, joka on lempikirjojani, jyräyttää siekailematta tuomionsa myös ahneuden synnistä, jota aikamme neitimäiset papit tyytyvät hyssyttelemään ja suvaitsemaan.

Tähän tapaan sanoivat vanhan ajan juurevat sanantulkitsijat:

torstai 4. kesäkuuta 2015

Ahneus

Ahneus

 

Mitä oikeastaan onkaan ahneus? Tämän maailman lapsille se näyttää olevan ensimmäinen hyve, jonka vajavaisuus on synneistä suurin. Eikö meidän todellinen tarkoituksemme tässä maailmassa olekin tehdä työtä niska limassa aamusta iltaan ja mielellään ilman mitään lomia, ja kehdosta hautaan, jotta menestyisimme ja olisimme markkinavoimille otolliset?

Eikö ahneus olekin se jalo ominaisuus, joka viime kädessä toimii koko yhteiskuntamme kehityksen moottorina ja jonka ansiosta kehitys ja edistys ovat niin reippain askelin tuoneet meille myös kaikkinaiset ruumiin ja hengen hedelmät vauraudesta hamaan tasa-arvoon?

Konsumerismi eli vimma hankkia ja kuluttaa tavaraa sen itsensä vuoksi on muuan länsimaisen yhteiskunnan jalostama ”killer app”, kuten Niall Ferguson asian ilmaisee.

Muualla se oli kauan alikehittynyt ja niinhän se ennen oli meilläkin. Yleensä talonpoikaiseen elämänmuotoon on kaikkialla kuulunut käsitys ”riittävästä” toimeentulosta, jonka ylittäminen oli synti. Lihan himo, silmäin pyyntö ja elämän korskeus –samaa perhettä kaikki tyynni.

Mutta nyt on kaikki toisin. Puuttuva halu käyttää kaikki meille täällä maan päällä annettu aika rahan hankkimiseen ja sen älyttömään haaskaamiseen on julistettu kerta kaikkiaan paheeksi.

Mehän teemme vähemmän työtä kuin amerikkalaiset! Ruotsalaisetkin puurtavat pitempää päivää ja palkitaan tästä hyveestään vähintäänkin jonkin Wahlroosin kauniilla kiitoksella. Mutta ei tämä vielä mitään. Kiinalaiset ja muut idän kansat ne vasta ahkeriksi ovatkin oppineet. Siellä todella kootaan aarteita maan päälle ja kasat ovat jo komeita. Otetaan siis heidät esikuviksi! Eikös olekin hyvä niin?

Vanhan kansan edustajana minusta on aina tuntunut, että tässä nyt jokin niin sanotusti mättää ja ottaakseni asioista selvän, avasin kirjoistani kallisarvoisimman, isovanhempieni aikoinaan perintönä saaman ja edelleen jälkipolville luovuttaman Raamatun, sen, jota koristavaa Gustave Dorén kuvitus.

Pelkkä vilkaisu hakemistoon auttoi minua ymmärtämään, missä me tänä aikana oikeasti menemme ja mihin suuntaan. Tuo lahjomaton ja poliittisesti aivan epäkorrekti kirja, jota ei ole laadittu kenenkään mielistelemiseksi kertoo ahneudesta, tuosta viheliäisestä taipumuksestamme seuraavaa:

Ahneus. Se on tytymätöin tavarain halu ja sopimatoin kokoominen. Ahneutta ja tytymättömyyttä pitää vihattaman seuravaisten syitten tähden:

-Jumala käskee tytyväisyyden ja varoittaa ahneudesta

-ahneuden karttaminen ja tytyväisyys on suuri rikkaus

-on se pyhäin oikea omaisuus

-ruumiillisen elämän lyhykäisyys ja kuolevaisuus pitää meitä ahneudesta peljättämän

-Ylönpalttisuus on vahingollinen autuuden esteeksi ja ei mihinkään hyödyllinen

-Vatsan murheella ei saada mitään aikoin

-ahneus, viimeisen maailman suuri synti

-se on synti, joka vissimmän kadotuksen myötänsä tuo

-se on synti, joka kutsutaan epäjumalan palvelukseksi

-se on pakanallinen synti

se on hulluuden synti, joka ahnetta itse vahingoitsee

-se on synti, joka maan ja valtakunnan turmelee: erinomattain, koska se esivallan tykönä löytyy

Ahneet ovat tytymättömät:

-vahingoitsevat itsensä

-öykkävät tavarastansa

-vetävät, Jumalan vihan, rangaistuksen ja kirouksen päällensä

-ahneus on pahuuden synti

-sen tähden saattaa se paljo syntiä matkaan

-jumalan ja hänen sanansa ylönkatseen

-armottomuuden

-vääryyden, valapattoisuuden ja valheen

-murhan ja tapon

-kavaluuden ja petoksen

-ahneus tuo myös rangaistuksen myötänsä ahneille

-sydämmen surettavaisen murheen ja levottomuuden

-kansan kiroilemisen ja pahan puheen

-ahneen huoneen hävityksen ja hänen tavaransa hajotuksen

-iankaikkisen kadotuksen

Ahneuden hillitsemiseksi pitää vatsamurhe pantaman pois

-voittohimo tukahdutettaman

-tutkittaman ja ajateltaman kuolevaisuutta

-uskollisesti rukoiltaman

-maailman rakkautta vastaan

Ahneuteen ovat vikapäät olleet:

-Laban,

-Bileam

-Achan

-Samuelin pojat

-Saul

-Nabal

-Achab

-Gehasi

-se nuori mies

-Judas

-Ananias ja Saphira

-Simon Velho

-Felix

 

Siinä terveisiä itse kullekin. Miltäpä tuntuisi Rinteestä, Lylystä ja muista sankareista saada nimensä listan jatkeeksi?

Ahneus, kuten naisvaltikka, matkaansaattaa valtakuntain tuhon. Pois se nyt meistä, koska uhkaa surkein tuho! Apage, Satana! Vade retro!

Konsumerismi, tuo länsimaisen kulttuurin suuri edistysvoima (ks. Vihavainen: Haun killer apps tulokset) on nykyään laskettu hyveeksi, kuten tiedämme. Sankarittaremme tässä ajassa on alati uusissa vaatteissa sipsutteleva nuori nainen (ks. Vihavainen: Haun bauman nomadi tulokset), jonka lifestyle on korkeinta luokkaa ja joka viis veisaa omaisuudesta -josta pitäisi huolehtiakin.

Kun ihmisen todelliset tarpeet pystytään tyydyttämään monipuolisesti, on tuotantopuolella pakko luoda keinotekoisia tarpeita ja vaikkapa määrätä jonkin kukkaron hinta järjettömäksi. Silloin sillä on näyttöarvoa, jota muut kadehtivat (Vihavainen: Haun veblen tulokset).

Mainitsen sivumennen, ettei ikuinen pihistely ja köyhyydessä kärvistely varmastikaan ole sinänsä hyveellistä, vaikka voikin olla monelle vastenmielinen pakko. Rahan haalimiselle omistettu elämä ei välttämättä ole valinta, vaan ahdinko, johon on jouduttu syystä tai toisesta. Hyvähän se on jne.

Argumentti on ihan kelvollinen, jos nyt ei ajatella sitä, mitä tässä tarkoitan, eli kulutuksen arvoa sinänsä, normaalin tarpeentyydytyksen jälkeen. Mitä tuo jälkimmäinen tarkoittaa, on tietenkin vahvasti kulttuurisidonnaista. Olemme oppineet vaatimaan korkeaa tasoa ja tarvittaessa opimme vielä jotakin muutakin.

Vielä 1970-luvulla opetettiin peruskoulun taloustiedon oppikirjoissa säästäväistä elämäntapaa ja paljastettiin mainosmiesten kavala toiminta, jonka tarkoituksena oli vain saada kukuttaja ostamaan tarpeetonta tavaraa. Eipä taitaisi enää mennä moinen ideologia läpi.

Jeremiadiin ei meillä ilmeisesti ole syytä, sillä tässä maassa asuvat maailman tyytyväisimmät ihmiset, joita myös onnellisimmiksi sanotaan, kun sana niin on haluttu jostakin syystä kääntää.

Todellinen onnihan ei synny omistamisesta ja kulutuksesta ja niiden aiheuttama tyytyväisyyskin taitaa jäädä aina lyhytaikaiseksi. Omistamisen piiriin ei varamaankaan voida laskea enempää terveyttä, rakkautta, kuin henkistä itsenäisyyttä, joka säästää ihmispolon niin kalvalta kateudelta kuin ylenmääräiseltä ja jäytävältä ahneudelta.

Muuan sadan vuoden takainen laulu on varmasti aina ajankohtainen niille, jotka sen sanoma tavoittaa:

https://www.bing.com/videos/riverview/relatedvideo?&q=oi+kiitos+sa+luojani+armollinen&&mid=7944FFEBDE0988FAC97F7944FFEBDE0988FAC97F&&FORM=VRDGAR

 

Detaljeja menneestä

 

Savon jääkärit ja heidän vaatepartensa

 

Savon jääkäreitä on jo varsin tarkoin tutkittu ja olen aiheesta kirjoittanutkin (ks. Vihavainen: Haun jääkärit tulokset).

Jääkärihän tarkoittaa metsästäjää (saks. Jäger, ransk. chasseur jne.). Kyseessä olivat nimenomaan peitteisessä maastossa hajaryhmityksessä toimivat tarkka-ampujat, joiden rihlatuilla aseilla (tussari, ruots. studsare) saattoi ampua tarkasti jopa 200 metrin päähän, kun musketilla osuminen yli 75 metrin päästä oli jo onnen kauppaa.

Tussarin lataaminen kesti kaksi kertaa kauemmin kuin musketin ja rihlauksen tekeminen oli ajan menetelmillä kallista. Silti jo 1700-lubulla ymmärrettiin yleensä kaikkialla tällaisten joukkojen arvo. Suomen peitteisessä maastossa se oli erityisen suuri ja Savon jääkärit saivatkin eliittijoukon maineen, vaikka sitä harjoitettiin hyvin vähän.

Savon jääkärit eivät olleet asevelvollisia siinä mielessä kuin ruotusotilaat (Savossa Savon kevyt jalkaväkirykmentti), vaan niin sanottu vapaajoukko, aikansa sopimussotilaita. He eivät saaneet sotilastorppaakaan, vaan ainoastaan rahapalkkion.

Tarkempi kuvaus Savon jääkäreistä on Huuskosen tutkimuksessa (Vihavainen: Haun jääkärit tulokset). Jääkärien vaateparressa oli kaikissa armeijoissa yleensä paljon vihreää, kyseessä oli aikansa maastopuku.

Savon jääkärijoukko perustettiin jo 1770-luvun alussa ja tehokkaan yksikön siitä tekivät Sprengtportenin veljekset, etenkin Yrjö Maunu, joka hankki sille varusteitakin jopa omilla varoillaan, saaden toki rahat sitten valtiolta takaisin.

Jääkärijoukko oli aluksi aika pieni, mutta paisui sitten rykmentiksi, joka yhdessä ruotujakoisen jalkaväkirykmentin ja Karjalan rakuunoiden kanssa muodosti parin tuhannen hengen Savon prikaatin, joka laajimmillaan käsitti periaatteessa jopa 4000 miestä, tykistöineen ja laivastoineen. Se oli iso määrä siihen aikaan.

Prikaatiin tunnetusti kuului myös Sulkavan komppania, jonka päällikkönä oli Suomen sodan syttyessä Runebergin eniten urheudestaan ylistämä Joachim Zacharias Duncker (ks. Vihavainen: Haun duncker tulokset) Ristiinasta.

Kuten jo tästäkin näkee, miehistö asui hyvin hajallaan ja ymmärtää saattaa, mitä tämä merkitsi vaikkapa liikekannallepanon suhteen. Saivat siinä kuriirit karauttaa virstan jos toisenkin, kun joukkoja sotaan koottiin.

Muuten, sulkavalaiset olivat tuossa komppaniassa pieni vähemmistö ja jopa enemmän heitä vapaaehtoisina palveli esimerkiksi Saimaan laivastossa, jolla oli satamansa Ristiinassa ja Varkaudessa. Sulkavan ruotumiehet taas palvelivat Puumalan ja Juvan komppanioissa ja niinikään ruotujärjestelmään kuuluvat rakuunat Karjalan rakuunoissa.

Millainen oli ulkoisesti Savon jääkäri, joka juhlapäivinä saapasteli koko komeudessaan kirkonmäellä paraatissa? Mainittakoon, että kirkkoparaatit, joita ruotujoukot harrastivat alituiseen, jäivät harvinaisiksi jääkäreillä, joiden taktiikka ei edellyttänyt suljetussa järjestyksessä liikehtimistä.

Vanhoista mallikuvista näemme erilaisia jääkäriunivormuja ja katselmuksissa aina tutkittiin, missä kunnossa aseet ja univormut olivat. Niiden pöytäkirjat ovat säilyneet ja joskus ne olivat aika korutonta kertomaa. Monet ”parselit” olivat loppuun kuluneita ja aseetkin saattoivat olla hylkäyskunnossa. Puutteet tietenkin pyrittiin pian korjaamaan.

Käytännössä kaikki ei aina ollut niin helppoa ja Mikkelin malmilla nähtiin varmasti usein aika kirjavaakin joukkoa. Jopa nuoren kuninkaan Kustaa IV Adolfin siellä käydessä ei kaikille löytynyt ehjiä varusteita ja monilla olivat housuntakamukset paikatut.

Kun kuningas moitti asiaa ja sanoi, että vihollinenhan nauraa tämän nähdessään, tokaisi komentaja, ettei vihollinen koskaan pääsisi näkemään savolaisia selkäpuolelta.

Niin tai näin, kertomus varusteiden kunnosta ja niiden muuttumisesta on sekin omalla tavallaan kiintoisa ja sen on Martin Markelius myös Savon jääkärien osalta selvittänt kirjassaan Gustav III:s armé (Stockholms 2020).

Savon jääkärit -Savolax fotjägerkår- käytti aluksi univormuna vuoden 1770 mallia, joka oli väriltään vihreä ja johon kuuluivat sarkaiset takki, housut ja liivi sekä viitta ja hattuna niin sanottu karpuusi hylkeennahasta. Siinä oli edessä levy ja tupsu keltaisesta villakankaasta.

Tämä oli teoriaa. Oikeasti puku oli hieman erilainen. Liivi oli valkoinen eikä vihreä ja kankainen eikä sarkainen ja sama koski housuja. Miehillä oli lisäksi pieksut (pjäxor) paikallista valmistetta. Alusvaatetus (släpmundering) käsitti kypärähatun (kasketthatt),  nutun, liivin ja housut sarasta.

Vuoden 1779 katselmuksessa olivat univormut loppuun kuluneet ja sen sijaan käytettiin  niin sanottuja alusvaatteita (släpmundering). Aseet ja remmit olivat huonossa kunnossa.

Vuoden 1779 ohjesäännön mukainen univormu käsitti vihreän kangastakin, jossa olli keltaisia koristeita ja valkoinen vuori sekä 29 tinanappia, valkoinen röijy vihrein käänteineen, valkoiset housut ja vihreät charivadit (housujen päälle vedettävät suojukset) sekä karpuusi (hattu) kovasta nahasta, jossa oli hylkeennahkalieri, levy sekä plyymi (oik. sulka).

Jääkärijoukon viitta oli vihreää kangasta ja siinä oli keltainen kaulus ja valkoinen vuori.

Alusvaatetus, jonka kruunu myös maksoi, käsitti puseron ja housut harmaasta sarasta, hatun, kengät (kängor) ja muuta vähäisempää.

Vasta vuonna 1783 oli nämä univormut jo luovutettu. Oli myös saatu jalansuojukset (charivader) ja viitat koko miehistölle ja sortuukit (pitkät takit) rumpaleille olivat myös tulleet. Alusvaatetus oli katselmusrullan mukaan käyttökunnossa.

Vuoden 1787 katselmuksessa todettiin, että aseet oli jo korjattu, mutta remmit olivat niin kehnoja, että ne piti poistaa.

Kun hovimiehestä ja Ranskan armeijan veteraanista Curt von Stedingkistä tuli Kustaan sodan aikana Savon prikaatin komentaja, teki hän uudistuksia myös vaatetukseen. Hän muun muassa halusi antaa kaikille miehille pitkät housut, joissa oli kiinteät suojukset (charivader), ja jotka olivat nahkaa polvesta alaspäin, koska metsässä jalkoja olli suojeltava.

Stedingk vaati myös lämpimiä lampaannahkapuseroita kaikille ja suosi savolaispieksuja, jotka sopivat myös hiihtämiseen. Hän vaati myös, että vaatetus oli vaihdettava joka toinen vuosi eikä kerran kolmessa vuodessa ja housut kerran vuodessa.

Ei ole tietoa siitä, missä määrin nämä pyrkimykset toteutuivat sodan aikana, kun kulutus oli valtava ja puutteet olivat pahoja joka taholla.

Katselmuksessa vuoden 1789 joulukuussa eli kun puolitoista vuotta oli sodittu, olivat kaikki varusteet loppuun kuluneita ja jääkärit olivat usein ”alusvaatteisillaan” ja käyttivät myös venäläisiltä saatuja varusteita. Vuoden 1790 katselmuksessa olivat miesten ”alusvaatteetkin” loppuun kuluneita.

Eipä ihme, että Stedingk vuonna 1789 kirjeessään makasiiniin vaati, että oli saatava ehdottomasti sarkaa mahdollisimman paljon, värillä ei ollut väliä… Paleltuminen ja jatkuva sairastelu oli koko ajan uhkaamassa noita vapaaehtoisia, jotka yleensä olivat hyvin vaatimattomista oloista, renkejä ja loisia, jotka tuskin pystyivät vaatteita ostamaan.

Voinemme tehdä sen johtopäätöksen, että käytännössä Savon joukot eivät muodostaneet ulkoisesti kovinkaan yhtenäistä porukkaa, etenkään sota-aikana. Karjalan rakuunoiden univormun väriäkin jouduttiin kesken sotaa vaihtamaan vaalean sinisestä tumman siniseksi, kun sopivan väristä sarkaa ei ollut.

Voi myös todeta, että univormut olivat kaikkea muuta kuin käytännöllisiä ja esimerkiksi korvien paleltumiselta nuo hatut tuskin suojasivat lainkaan. On syytä olettaa, että ne miehet, jotka joutuivat olemaan pakkasessa, keksivät mitä tahansa keinoja ollakseen paleltumatta.

Saattaapa olla, että joukko, jonka Runeberg ja eräät muutkin mainitsee olleen väriltään musta ja ryysyihin puettu, saattoi muistuttaa aika vähän mallipiirustuksia ja pikemminkin niitä toisen maailmansodan saksalaisia, jotka pukivat kaikkea mahdollista lämmikettä päälleen jouduttuaan Venäjän pakkasiin.

Rehellinen valehtelija

 

Roolin vaihtaja

 

Thomas Mann, Huijari Felix Krullin tunnustukset. Suomentanut Kai Kaila ( Bekenntnisse des Hoschstaplers Felix Krull, 1954).Weilin+Göös 1980, 344 s.

 

Huijareita on monenlaisia. On petturi, saksaksi Betrüger, joka yksinkertaisti pettää sanansa eikä esimerkiksi kunnioita vanhaa maksiimia, jonka mukaan sopimukset on pidettävä, pacta sunt servanda. Kuten me suomalaiset tiedämme, asiassa on joskus lieventäviä asianhaaroja.

On korttihuijareita, Schwindler, englanniksi Sharper, jotka pelaavat väärin, on kohtuuttoman voiton pyytäjiä ja koronkiskureita, usurer ja viallisen tavaran kauppiaita ja niin edelleen. Puolaksi tuollainen väärinpelaaja on szuler, josta tulee venäjän šuler, joka ei siis viittaa koululaisiin ja esimerkiksi heidän lunttaamiseensa. Yleensähän venäjässä käytetään sanaa mošenik, perusmerkitykseltään väärentäjä. parisniekka

Venäjän baryšnik kääntyy suomeksi hevoshuijariksi (murt. parisniekka), joka itse asiassa vain viittaa siihen, että henkilö pyrkii saamaan voittoja (baryš). Mutta sehän onkin aina ollut arveluttavaa, vanha periaate oli, ettei kauppias menestyessään voi olla rehellinen -mercator sine peccamine vix esse potest.

Asia lienee aika lähellä totuutta juuri hevoskaupoissa. Sitä paitsi ei koron ottaminenkaan ole ihan ansaittua rahaa, ainakaan työtätekevän luokan mielestä.

Hochstapler taas on teeskentelijä, joka tekeytyy joksikin muuksi kuin on. Taapeloinnin eli taaplaamisen kanssa (vrt. Stapel) asialla ei ole mitään tekemistä. Kantasana on rikollisten slangia oleva Stappler, joka tarkoittaa kerjäläistä.

Hochstapler taas on olevinaan jotakin muuta kuin se kerjäläinen, joka hän oikeasti on. Hän on toiseksi tekeytyjä.

Kuuluisin Hochstapler lienee ”Köpenickin kapteeni”, suutari Wilhelm Voigt, joka pukeutui keisarillisen armeijan kapteenin univormuun, otti komentoonsa vastaantulevan ryhmän sotilaita ja marssi raatihuoneelle, jossa komensi virkailijat laskemaan kassan ja luovuttamaan sen hänelle.

Saksassa, kuten Venäjällä, univormu riitti komentamaan ympäristöään, ilman, että kukaan uskalsi mennä vaatimaan mitään todistuksia tai häiritsemään herraa, jolla oli vallan tunnukset yllään.

Vaatteet tekevät miehen, sanottiin myös Englannissa ja Saksassa vakavasti otettavilla ihmisillä oli yleensä aina sotilasunivormu tai muu virka-asemansa merkki. Nyt eletään siis 1800-luvun loppua.

Samaan aikaan uusien koneiden ja materiaalien mahdollistama elintason nousu oli huimaava, mutta kohdistui aluksi kohtuuttoman suuresti yläluokkaan, erityisesti uuteen porvarisluokkaan, jonka kerskakulutukselle oli kehitettävä yhä uusia muotoja ja laitoksia, koska heille piti antaa mahdollisuuksia päästä rahoistaan.

Kyseessä oli uusi sikarikkaiden (dirty rich, scheißreich) yläluokka, joka pyrki pääsemään vanhan, perinnöllisen aatelin tasolle, joka puolestaan piti hajurakoa. Usein toki myös suurateliset pystyivät yhä ylläpitämään kerskakulutusta, mutta ennen muuta he erottautuivat käytöksellään.

Felix Krull oppi jo kotonaan, että olennaisempaa kuin laatu, oli kääre, jossa se myytiin. Hänen isänsä valmisti Reinin laaksossa kehnoa sektiä, joka oli sitäkin hienommin pakattua ja meni kauan hyvin kaupaksi. Menestys johtui etiketin uskottavuudesta, kunnes ihmiset alkoivat uskoa omaa makuaistiaan.

Nuoren Felixin suuri elämys oli muuan operetti, joka näyttää olleen Franz Léharin ”Iloinen leski”. Siinähän esiintyy diplomaatti, joka on suuri elostelija ja tuhlari (vrt. Видео Bing). Tuo herra on käsittämättömän hienosti puettu ja ylimaallisen jalon näköinen. Hän liikehtii sirosti ja laulaa komeasti. Hän tuntuu kuuluvan aivan toiseen, korkeampaan maailmaan.

Kun pikku Felix pääsee isänsä kanssa takahuoneeseen, paljastuu, että kyseessä on ruma ja vulgaari miekkonen, jonka loisto on falskia alusta loppuun. Hänen kasvonsakin on itse asiassa luotu sminkkauspöydällä. Hän on väärennös, toiseksi tekeytyjä.

Tästä tulee nuoren Felixin peruskokemus: huijaaminen on maailmassa olennaisinta. Hienous ja ylellisyys on sattumoisin tietyn ryhmän käsissä, mutta sen voivat oppia muutkin ja Felix opettelee. Rooleja voidaan vaihtaa, jos ne oppii.

Hän ei oikeastaan osaa mitään eikä tiedä mitään, mutta hänellä on luontainen taipumus matkia ja teeskennellä sekä oppia kieliä, hän vain ryhtyy matkimaan ja tekeytymään toiseksi ja sanat pulppuavat hänen suustaan.

Lisäksi Felix on jumalaisen kaunis nuorukainen ja oppii vielä lemmentouhujen mestariksi erään prostituoidun koulussa. Tämä takaa hänelle loistavat lähtökohdat menestykselle naissukupuolen parissa ja hän hurmaa myös homot, joiden loistavista tarjouksista hän kuitenkin kieltäytyy.

Sankari toteaa, että joillakin on taito huijata ja että ihmisten enemmistö haluaa suuresti tulla huijatuksi. Tämä pätee varmasti yhteiskunnassa ja kulttuurissa hyvinkin laajasti ja kirjassa esitetty muodonmuutos oppimattomasta pikkuporvarista suuraateliseksi on vain vähäinen erikoistapaus tästä asiasta.

Joka tapauksessa sitä kirja muun muassa kuvaa ja myös sitä, miten intohimoisesti yhteiskunnan huipulla olevat naiset palvovat hienosti käyttäytyvää ja lemmenleikeissä ylivertaista Adonista rahaa säästämättä.

Hän ei ole mikään rosvo, ei edes tämän aikakauden uusi hahmo herrasmiesrikollisen, Arsène Lupinin tapaan, vaan vaihdokas. Hän vaihtaa rooliaan erään markiisin kanssa sovitusti ja ilman petosta.

Jossakin vaiheessa Felix joutuu vielä kuritushuoneeseen, kuten hän muistelmissaan mainitsee, mutta se jää tämän kirjan ulkopuolelle. Tässä hän menee uskaliaasti yhä kauemmas sovitussa roolissaan, joka kuitenkaan ei virallisiesti voi olla hänen omansa.

Kirja loppuu ilmeiseesti kesken ja äkkiä töksähtäen, mutta voimme ymmärtää, että sankari siinä pääsee ihailemansa tytön äidin vuoteeseen. Hlestakovin, vanhan venäläisen kollegansa lailla hän rakastaa  molempia, niin aidosti kuin osaa ja kukapa sellaista uskaltaisi tuomita ja miksi?

Äkäpuhe

 

Äkäisyyden kysymyksiä

 

Muistelin joskus kirjoittaneeni ”vihapuheesta” ja päätin tarkistaa asian blogisivulla vasemmalla ylhäällä olevan hakutoiminnon avulla.

Ajatus oli, että olisi, ainakin meillä Suomessa tehtävä selvä ero” vihaisuuden” (johon liittyy vihaamisen määritelmän täyttävä ajattelu) ja ”äkäisyyden” (yleisen negativismin ja ärähtelyherkkyyden) välillä.

Äkäisyystaipumus tunnetaan myös äreyden nimellä ja siitä kärsivät usein vanhat ja raihnaiset ukot. Missään tapauksessa tämä, kuten moni muukaan asia ei koske suurta ryhmää kokonaisuudessaan, joten turha on tulla siitä nalkuttamaan.

Joka tapauksessa eron tekeminen vihapuheen ja äkäpuheen välillä saattaisi selventää käsitteitä. Edellinen saattaa olla esim. muotoa: ”kuole XX!”. Jälkimmäinen taas herkästi ilmenee muodossa: ”haistakaa ….!”

Edellisessä ei koskaan ole huumoria, jälkimmäinen sen sijaan itse asiassa pelaa kokonaan asiaan liittyvällä koomisuudella (ks. Vihavainen: Haun memento tulokset).

No, sieltä blogistahan löytyy kymmenittäin ”vihapuheeseen” liittyviä blogeja. Intoni kirjoittaa aiheesta vielä yksi uusi blogi lässähti siihen.

Aiheesta on jo sanottu ilmeisesti kaikki ainakin tietyllä papillis-saarnallisella tasolla (vrt. esim. Vihavainen: Haun pyhä viha tulokset). Asialla en ole ollut van minä. Näin on tehty yhä uudelleen etenkin ns. edistyksellisissä piireissä.

Yllättävää oli, että huomasin asiaa myös ihan oikeasti (?)tutkitun. 18.7.2019 kommentoin uutista tutkimuksesta ja valitin, etteivät tunnetusti korkealaatuiset lehtemme olleet itse asiassa tarkemmin kertoneet, mitä tuloksia oikeastaan oli saatu ja miten.

Merkittävää mielestäni oli, että 66 prosenttia eli turvallinen enemmistö ihmisistä (suomalaisista?) kertoi, ettei vihannut ketään.

Mahtoivatko he sen sijaan vihata ”jotain”? Siis jotakin abstraktia tai muuten ihmissuvun edustajien suhteen neutraalia asiaa, vaikkapa syksyä, kevättä, yksin jäämistä, sukulaisvierailuja, joulua tai schäfer-koiria (rotuvihaa!)?

Mikäli haastattelut olisi tehty vaikkapa englanniksi, olisi tämä tulkinta ollut huomioitava ja tuloksia tulkittava sen mukaan. Ehkäpä jopa sata prosenttia olisi kertonut ainakin jotakin vihaavansa, vaikka nyt sentään jotakuta ihmistä tai jotakin häneen liittyvää.

Nyt rupesi kyllä kiusaamaan tuo tutkimus, johon huomaan viitanneeni luvattoman epämääräisesti. Ehkäpä saan sen vielä esille kaivettua.

Tässä nyt joka tapauksessa siihen liittyvän uutisoinnin kirvoittama blogi:

 

torstai 18. heinäkuuta 2019

Viha

 

Viha voittamaton

 

Viha oli aikoinaan asia, jonka uskottiin tuottavan meille maanpäällisen paratiisin. Yksi, viimeinen taisto vain ja sitten se kauhea puhdistustyö ja johan alkaa elämä sujua…

Jääkärimarssissa puhutaan voittamattomasta vihasta, joka noille henkipatoille antaisi kai voimaa. Kotimaassa oli hirsipuu odottamassa maanpetoksen johdosta, joten tämä joukko oli jää nyt niin sanotusti armottomaksi. Samaa sanaahan käytettiin orpolapsista.

Mutta kyseessä oli poikkeustapaus, yksi pieni joukko vain. Vihan teoreetikot löytyvät yleensä vasemmalta. Luokkavihalla katsottiin olevan maailmanhistoriallinen tehtävänsä ja esimerkiksi Otto Ville Kuusinen teoretisoi, että vihaa on kahdenlaista: toinen, edistyksellinen variantti tuo hyvää tullessaan ja synnyttää joukkosankaruutta. Toinen taas oli joka suhteessa edellisen vastakohta, hui olkoonkin!

Toki meilläkin oli myös vastapuolella vihan teoreetikkoja, jotka katsoivat, että siinä on meillä mainio väline vähäisen voimamme lisäämiseksi. Sitä paitsi vihalla olisi suuri yhteiskunnallisesti integroiva vaikutus, kun se osattaisiin suunnata oikeaan kohteeseen eli venäläisiin. Tätä asiaa piti opiskella ja kehittää, sillä se oli meillä kovin kehittymätöntä, kuten Elias Simojoki ja Elmo E. Kaila todistivat.

Mutta vihaa meiltä kyllä oli löytynyt. Vuoden 1918 massahysterian aikana tapettiin liki kymmenen tuhatta aseettomiksi riisuttua kansalaista. Taantumusmiehet olivat jo Ranskan vallankumouksen aikaan syystä todenneet, ettei mikään despootti koskaan olisi voinut rangaista kansaa yhtä rajusti, kuin se itse teki.

Kun ajattelee vuoden 1918 perintöä, tuntuu aikamoiselta ihmeeltä, ettei revanssiin haluttukaan ryhtyä vuonna 1939, vaikka SKP siihen innokkaasti kutsui, ja väitti aivan uskottavasti, että tällä kertaa voitto olisi varma.

Olihan sitä vihan perintöä sitten joka tapauksessa vaikka muille jakaa. Rauhallisesti asiat sentään selvitettiin, kun kerran oli saatu todella kokea, mitä irti päästetyt intohimot saisivat aikaan.

Sen jälkeen istuivat meillä veriviholliset samassa eduskunnassa ja valtuustoissa, vaikka tämä asetelma lapualaisaikana jo uhkasi murtua. Järki se vain sittenkin voitti ja vaikka vihaa pitää jurnutettiin, ei sen pidemmälle enää menty. Saattoi monella olla aika elävä käsitys siitä, mitä sellaisesta olisi voinut seurata.

Olennaista tuolle rauhallisen kehityksen kaudelle oli vastustajan sietäminen. Sen äänen annettiin kuulua, vaikka sille naurettiin ja sitä manattiin ja paneteltiin, mutta ymmärrettiin sentään se perusasia, että demokratia tarkoittaa juuri erimielisyyden sallimista.

Tänä maailmanaikana tämä asia näyttää hämärtyneen. Se, joka on toista mieltä, vaiennetaan, mikäli mahdollista ja nythän se useinkin on mahdollista. Ennen oli mentävä kirjapainoon ja särjettävä se, nyt homma käy klikkailemalla.

Sensurointiin tarvitaan nyt vain pahaa tahtoa ja röyhkeyttä ja sitähän antaa epädemokraattinen mielenlaatu, josta ei löydy tilaa sen ymmärtämiselle, että oma mielipide ei olisi ainoa oikea.

Mutta aidosti totalitaariselle luonteelle ei riitä se, että vastustaja ja kaikki toisinajattelijat vaiennetaan. Hän tietää, etteivät nämä sydämessään olekaan hänen kanssaan samaa mieltä, vaan manailevat ja sättivät hänen näkemyksiään siellä missä pystyvät. Ajatuksilla, sanoilla ja töillä he rikkovat suvaitsevaisen humanistin pyhää tahtoa vastaan.

Tämä on tietenkin sietämätöntä ja niinpä erilaisia vihapuheita ja –ajatuksia vastaan on ryhdytty mobilisoimaan poliisivoimia ja asian kimpussa ahertaa jo useamman plutoonan verran univormuväkeä. Lisäksi on puuhassa mukana tuhansiin nouseva salaisten työntekijöiden (ven. seksot –sekretnyi sotrudnik) verkosto, jotka tekevät työtään aatteellisesta innostuksesta.

On erikoista, että käsitys siitä, että vihapuhe –jota ei ole mitenkään määritelty- olisi maassamme jonkinlainen hallitsematon ongelma, syntyi yhtäkkiä muutama vuosi sitten. Sen jälkeen sitä on papukaijamaisesti toisteltu valtakunnan kaikilla tasoilla ja peloteltu hirveillä seurauksilla. Eikös Hitlerkin aloittanut vihapuheella…

Nyt sitten viimein on oikein tutkittu, mitä ne ihmiset oikeastaan vihaavat.

Itse tutkimuksesta en tiedä sen enempää, kun lehdet ovat rajoittuneet kertomaan vain siitä, millaisia konkreettisia henkilöitä ihmiset ilmoittavat vihaavansa.

No, niitähän näyttää olevan, yllätys, yllätys, juuri räväkimpiä mielipiteitä esittäneiden joukossa. Uutisten perusteella perussuomaiset ovat johdossa, jos nyt olen noita epäinformatiivisia uutisia oikein tulkinnut. Lisäksi joukossa on ulkomaalaisia, kuten USA:n presidentti, ehkäpä muitakin.

66 prosenttia ihmisistä kuitenkin ilmoitti, ettei vihaa ketään, mikä mielestäni on aika odotettu tulos. Siinähän on myös vankka enemmistö, joten kukaties poroporvari voi meilläkin nukkua yönsä rauhassa.

Mutta tämä henkilöityvä viha ei mielestäni ole kovin kiinnostavaa. Kiinnostavampaa olisi tietää, paitsi miksi heitä vihataan, myös se, mitä viha tässä tapauksessa tarkoittaa ja mitä se koko tutkimuksessa yleensä tarkoittaa.

Mikäli vihaaminen tarkoittaa vain jonkin asian vastustamista, on se jokseenkin samaa kuin jonkin toisen asian kannattaminen. Siinä mielessä kyse on normaaleista demokraattisista valinnoista.

Mikäli vihassa sen sijaan ilmenee patologisia piirteitä ja kyvyttömyyttä erottaa toisistaan henkilöitä ja asioita, on kyseessä kai lähinnä lääketieteellinen ongelma, josta kärsiviä kannattaisi kehottaa hoidattamaan itseään.

Pelkän poliittisen tai muun mielipiteen patologisoiminen taas tietenkin on vain ilmentymä totalitaarisesta ajattelusta, jonka lähteenä näyttäisi olevan heikko älyllinen kapasiteetti. Kyvyttömyys sallia erilaisia mielipiteitä ja niiden esittämistä voi olla vaara demokratialle, mikäli se paisuu massailmiöksi.

Tiedottaminen tuosta vihatutkimuksesta on ollut kovin kummallista. Ainakaan minä en huomannut, kuka tutkimuksen on teettänyt ja miksi. Metodit ja lähtökohdat on myös sivuutettu uutisoinnissa.

Melkeinpä pistää vihaksi moinen typerehtiminen, tekisi mieleni sanoa, mutta sillä en tarkoita mitään erityisiä eikä yleisiä suunnitelmia noiden uutisoijien tai tutkimuksen teettäjien pään menoksi.

Mielipiteeseen jokaisella kuitenkin on oltava oikeus, myös vihaiseen.