Sana on teko

Tekemistä se on sanominenkin

Venäjässä tunnetaan sananparsi: slovo tože delo -teko se on sanakin. En ole ihan varma mihin se konkreettisesti liittyy vai liittyykö mihinkään, mutta arvelen, että se viittaa erääseen vanhaan instituutioon.

Keskiajalta aina Katariina II:n aikaan saakka oli nimittäin tapana, että mikäli joku sai tietää salahankkeista hallitsijaa vastaan, hänen piti huutaa sanat ”Slovo i delo”! (Sana ja teko).

Silloin henkivartijat ottivat hänet huostaansa ja kuulustelivat. Mikäli saatiin selville salajuoni, seurasi ruhtinaallinen palkkio. Mikäli taas kantelu oli katteeton, seurasi ruoskiminen.

Vladimir Sorokin käyttää tuota huudahdusta opritšnikkien tunnuksena tuodessaan romaanissaan tuon Iivana Julman aikuisen instituution nykypäiviin.

Pietari Suuren aikana myös ylimyksistä sai tehdä kanteluita ja seuraamukset olivat samantyyppisiä. Turhia ei menty jaarittelemaan, sillä kuulusteluprosessissa saatettiin kiduttaa myös ilmiantajaa. Kyseessähän oli totuuden etsimisen metodi, eikä sellaisesta voinut tinkiä tärkeässä asiassa.

Tämänkaltainen sosiaalinen instituutio tietenkin ilmentää inhimillisen ajattelun primitiivistä tasoa, joka valistuksen aikaan jäi pois käytännöstä, kuten muukin obskurantismi -ainakin hetkeksi.

Paradoksaalisesti sanojen käsitteleminen tekoina on tänä päivänä kuitenkin suuremmassa roolissa kuin koskaan ennen.

Osittain asia näyttää palautuvan aidosti keskiaikaisiin, ennen valistusta vallinneisiin ajattelutapoihin, nimenomaan islamiin, jossa Allahiin ja profeettaan liittyvät tabut omaavat yhä saman maagisen luonteen kuin tuhat vuotta sitten.

Tämän keskiaikaisen ajattelutavan kunnioittamisen heijastusvaikutuksia nykyisessä eurooppalaisessa kulttuuri-ilmastossa ei kannata vähätellä. Oman ajattelumme primitivisoituminen johtunee kuitenkin vain osittain siitä asiasta.

Facebookissa, joka kuuluu aikamme merkittäviin uutta aikakautta edustaviin instituutioihin, on niin sanotut yhteisönormit, jotka käytännössä merkitsevät täysin häikäilemätöntä sensuuri-instituutiota. Löytääkseen historiasta vastaavan ei riitä edes sota-aikaan palaaminen.

Sotasensuuri kyllä saattoi estää tiettyjen asioiden välittymisen halutuille vastaanottajille, mutta ei se koskaan julistanut sen johdosta rikkomuksen tehnyttä pannaan, jossa hän menetti kokonaan kirjoitusoikeutensa tietyksi aikaa.

Näin raportoidaan Facebookissa tapahtuvan päivittäin ja vieläpä hyvin oudoilla, jopa vuosien takaisilla perusteilla. Yleisin syy pannaan julistukseen näyttää nimittäin olevan tiettyjen yksittäisten sanojen käyttö. Siis pelkkä sanan ilmaantuminen tekstiin aivan riippumatta kontekstista.

Primitiivisempää suhtautumista kieleen ja sanomiseen tekemisenä tuskin voi kuvitella. Niin sanottu poliittinen korrektius on todella vienyt ajattelua kohti keskiaikaista käsiterealismia.

Facebookin itsensä esittämät jaaritukset siitä, että kaikki tapahtuu käyttäjien turvallisuuden takia, eivät petä lastakaan.

Kaiken takana on tietenkin ajatus jonkinlaisen immanentin Jumalan valtakunnan säännöistä, jotka ovat jokaisen tiedossa ja joiden noudattaminen on jokaisen velvollisuus, koska sallitut poikkeamiset niistä eivät ole edes kuviteltavissa. Ja Facebookilla on valta sallia tai olla sallimatta.

Ajatelkaa nyt vertailun vuoksi sitä, miten olisi voitu joskus aikoinaan kuvitella sallituksi pahat puheet tsaarista ja samalla tietenkin hänet asettaneesta Jumalasta. Mutatis mutandis tämä toimi myös Stalinin aikana.

Niille, jotka eivät ole asiaa ymmärtäneet, täytyy vielä kerran painokkaasti todeta, ettei Neuvostoliiton tarkoituksena ollut pitää väkivalloin kurissa vastahakoisia ihmisiä.

Sekin oli omanlaisensa Jumalan valtakunta -Civitas Dei- ja sen missiona oli nimenomaan turvata ihmisille historiassa ennen tuntematon vapaus, joka tietenkin koostui vain vapaudesta tehdä hyvää. Jälkimmäisen määritteleminen oli tieteellinen tehtävä, jota hoitivat ihmiskunnan parhaat, siihen kykenevät voimat.

Vapaus on äärimmäisen tärkeä sana ja niin sanoakseni voimaa täynnä. Lenin totesi, että oli aina muistettava kysyä: vapaus kenelle? Sorretuille vai sortajille? Luokattomassa yhteiskunnassa tällaista eroa ei ollut ja niin sanottu kehittynyt sosialismi (zrelyi sotsializm/razvitоi sotsializm 1950-luvun lopulta lähtien) oli jo hyvin, hyvin lähellä tällaista tilaa.

Poikkeus säännöstä olivat niin sanotut menneisyyden jäänteet (perežitki prošlogo), joiden likvidoiminen oli osoittautunut melko hitaaksi työksi, vaikka sitä heti sosialismin koittaessa eli vuosina 1937-1938 suoritettiin hyvin tarmokkaasti, korostaen nimenomaan tuhoamista juurineen (vykortševyvanie).

Aikamme sankareita, sen aatelistoa ovat Venäjällä Putinin mukaan turvallisuuspoliisin työntekijät. Sensuuri ei kuitenkaan kuulu heidän toimialaansa. Väittäisin että naapurissa on paljon helpompaa tuoda esille mielipiteensä ilman ennakkosensuuria kuin meillä.

Mitä sitten ovat ne sanktiot, mikäli tulee esille ns. slovo i delo- kaasus, on taas toinen asia.

Arvaan, että nykyinen suuntaus kielen köyhtymisessä tulee jatkumaan yhtä kauan kuin amerikkalainen kulttuuri on meillä siinä sakramentaalisessa asemassa, jossa se nykyään on. Kansan suuren enemmistön laumakäytös takaa sen, ettei joukkokannatusta puutu.

Jokainen, joka on lukenut Orwellia, tunnistaa yhtäläisyydet omaan aikaamme, mutta tämä ei vielä tarjoa mitään keinoja asian muuttamiseksi.

Lauman vaistot ovat syvemmälle menevä asia kuin se intellektuaalinen, heikko kyky, joka mahdollistaa asioiden kritisoinnin.

On väitetty, ettei asioita edes voi kovinkaan pitkälle kritisoida niin kauan kuin kaikki käyttävät samaa kieltä, tarkoittaen yhteistä diskurssia. Se todistaa itsensä aina oikeaksi, mikä ennen muuta tarkoittaa vain sitä, että siihen sitoutuneet tuntevat saavansa oikeuden arvokkuuteen ja moraaliseen kiitokseen.

Toisinajattelijat ovat jo lähtökohtaisesti jonkinlaisia friikkejä, joiden vihaaminen on kansalaisvelvollisuus. Yhteiskuntarauhan takia väärinajattelu on kai jossakin määrin sallittava, sillä myös vihaamisen kohteita tarvitaan ja on hienoa tuntea ylemmyyttä roskaväen rinnalla.

Luulenpa, että olemme jo kovin kaukana siitä tilanteesta, joka vallitsi silloin, kun kommunistit yrittivät tarjota omaa diskurssiaan kaiken mitaksi.

Siihen suhtauduttiin enemmän tai vähemmän vakavan kunnioittavasti ja siksi sitä vastustettiin rationaalisin argumentein. Voitiin siis olettaa, että vaihtoehtoinen diskurssi voisi olla mahdollinen.

 Toki oli myös niitä, joille riitti kumartaminen asialle, jonka ymmärtämiseen he tajusivat olevansa kykenemättömiä. Mitään pyhyyttä nuo kansalliselle tarinallemme vieraat aivoitukset eivät kuitenkaan meillä nauttineet, päinvastoin.

Nyt on toisin.