Sodan syyttömät uhrit

Leirielämää

Jesús Hernández, Grandes atrocidades de la segunda guerra mundial. Almuzara 2018, 382 s.

Toisen maailmansodan raakuuksista löytyy jutun juurta vuodesta toiseen. Yhä uusia asioita nostetaan päivänvaloon ja usein asiat väännetään sopivasti sillä tavoin, että kuvasta tule mahdollisimman kammottava. Luulisin, että sana herkuttelu usein sopii näihin kuvauksiin. Lähdekritiikkiä on milloin enemmän, milloin vähemmän, eikä sen taso usein nouse korkeaksi.

Hernándezin kirja ei sinänsä tee erityisen luotettavaa vaikutusta. Lähdeaparaattia ei ole ja kirjallisuusluettelo on lyhyenläntä. Kirjoittaja on profiloitunut populaarien bestsellerien tuottajana, joten häneltä helposti odottaa kritiikitöntä jeesustelua.

Ei kirja kuitenkaan erityisen huonolta vaikuta. Kirjoittajan espanjalaisuus on saattanut myötävaikuttaa siihen, että esimerkit julmuuksista on poimittu aika tasapainoisesti eri seuduilta: japanilaiset Nankingissa, puolalaisten kyyditys Siperiaan, Jedbawnen teurastus,  juutalaismurhat Babi Jarissa, etniset puhdistukset Volyniassa, amerikanjapanilaisten kohtalo, Dresdenin pommitus, 100  miljoonan kirjan tuho maailmansodassa (bibliocausto), Katyn, Haibahin kylän tuhoaminen Tšetšeniassa neuvostojoukkojen toimesta, italialaisten murhaaminen amerikkalaisten toimesta Biscarissa sekä Eisenhowerin kuolemanleirit Saksassa.

No, esimerkkejä näiden lisäksi löytyisi pilvin pimein. Pelkästään Venäjältä niitä olisi useamman kirjan verran, enimmäkseen saksalaisten tihutöitä. Balkan, josta riittäisi hiuksia nostattavia tarinoita jokaisen kansallisuuden osalta, loistaa myös poissaolollaan. Olisihan Suomestakin voinut kirjoittaa.

Mutta se, joka on tästä problematiikasta kiinnostunut, löytää kyllä luettavaa. Hawaijin ylipiston professori Rummel on lanseerannut käsitteen democide ja hänen töitään löytyy helposti netistä. Valitettavasti Rummel on täysin epäluotettava suurten lukujen etsijä, mutta toki on helppoa löytää myös hänen kriitikoitaan.

Suurista luvuista puheen ollen ja luvuista yleensäkin. Niiden suurimpana ongelmana terrorin laajuuden osoittajana on normaalisti yhteismitattomuus.

 Kun suuria kokonaislukuja lasketaan, menevät ammutut ja tauteihin kuolleet iloisesti sekaisin ja lopputulokseksi voidaan saada miltei mitä vain. Miljoona tai kaksi uhria on useinkin vain vaihtorahaa, jota käytetään pyöristettäessä numeroita haluttuun suuntaan.

Mutta tarkoituksena oli tässä kommentoida sitä leirielämää, jota Jeesus, siis tämä Fernández kuvaa kirjassaan.

Amerikkalaisten vankileirit ovat siitä kiinnostavia, että niistä on kirjoitettu sekä hyvää että pahaa. Ilmeisesti molempiin on ollut syytäkin. Sama muuten koskenee myös suomalaisia leirejä. Ainakin nyt jo edesmennyt ystäväni Samuil Tirkeltaub näin aikoinaan vakuutti ja hänellä oli asiasta omaa kokemusta.

Mutta sikäli kuin asia koskee niitä amerikkalaisten leirejä, joissa asukit olivat saksalaisia sotavankeja, olot niissä olivat hyvät aina Saksan romahdukseen saakka. Asiaan luultavasti osaltaan vaikutti myös tietyn vastavuoroisuuden odottaminen. Niin kauan kuin vastapuolen vankeja kohdeltiin hyvin, voitiin samaa odottaa myös omien osalle. Vangit saivat myös kirjoittaa kotiinsa.

Itse asiassa ne 370 000 saksalaista, 50 000 italialaista ja 5000 japanilaista, jotka olivat USA:ssa sijaitsevilla leireillä, elivät hyvin. Moni saksalainen sanoi, että ylläpito oli aivan toista luokkaa kuin Saksan armeijassa. Leirillä sai päivässä syödä saman verran kuin Hitlerin joukoissa viikossa.

Ruokaa oli siis riittävästi ja se oli monipuolista, lihaa ja kalaa saatiin ja jopa joskus jälkiruoaksi jäätelöä. Joillakin leireillä sai myös olutta. Monella amerikkalaisella leirin ulkopuolella eivät asiat tietenkään olleet yhtä hyvin.

Geneven sopimuksen mukaisesti saksalaiset saivat myös aloittaa aamunsa Hitler-tervehdyksellä ja käyttää sitä muutenkin keskenään. Sopimuksen vastaista sen sijaan oli se propaganda, jolle vangit altistettiin mm. amerikkalaisten elokuvien muodossa. Elokuvien joukosta oli poimittu pois ne, joissa kuvattiin rikollisuutta ja korruptiota.  

Tuo amerikkalaisen kulttuurin pakkosyöttö oli varmaan aikoinaan jo sinänsä aikamoinen rangaistus, mutta meidän aikanammehan se ei kuulosta oikein miltään.

Harrastusmahdollisuuksia oli, eikä vankeja mitenkään rääkätty, pikemmin päinvastoin. Tämä tuo mieleen sen suomalaisen vankileirien tarkastajan, joka kehotti tekemään etenkin upseerivankien olot niin hyviksi, että heistä tulisi hyviä Suomi-propagandan tekijöitä sodan jälkeen.

Tämähän ei toteutunut ja merkittävä syy siihen suorastaan rikolliseen kohteluun, jonka venäläiset vangit meillä saivat, oli se, että vankien oloja olisi voitu ruveta kadehtimaan ja jo ruvettiinkin. Kyllähän se rauhallinen elämä kylläisyydessä ja hyvässä seurassa aina rintamaolot voitti. Ja ruokaa oli meillä hyvin niukasti, toisin kuin Amerikassa.

Yhtä kaikki, kun sota loppui, jäi liittoutuneiden vangiksi valtava määrä saksalaisia. Vaikka rintamalla heistä oli ollut itärintamalla, muodostui vankien jako päinvastaiseksi. Venäläiset saivat vain vähän yli kolme miljoonaa vankia, kun sekä briteille että amerikkalaisille kertyi hieman enemmän molemmille, ranskalaisetkin saivat osansa, noin 250 000.

Kun saksalaiset tiesivät yhtä ja toista siitä, mitä olivat Venäjällä tehneet, oli selvää, ettei siellä ollut odotettavia ainakaan jäätelöä jälkiruoaksi. Niinpä venäläisten vangiksi joutumista yritettiin välttää kuin ruttoa.

Mutta eivät sitä hyvää kohtaloa enää saaneet amerikkalaistenkaan valtaan joutuneet. Itse asiassa heidän kohtalonsa oli aika karu ja sitä vielä kovennettiin tarpeettomilla säädöksillä.

Asia on tavallaan ymmärrettävä. Se muistutti sitä tilannetta, kun saksalaiset aikoinaan saivat saman verran venäläisiä sotavankeja. Ei niiden asiallinen ruokkiminen ja majoittaminen ollut mikään helppo tehtävä.

Niinpä saksalaiset saivat Reinin varrella viettää viikkotolkulla avotaivaan alla, vailla kaikkein alkeellisimpiakaan mukavuuksia. Ruokaa sentään enimmäkseen saatiin jonkinlaista. Venäläiset aikoinaan saksalaisten vankeina olivat kyllä olleet siinä suhteessa vieläkin huonommassa asemassa.

Mutta millaisia olivatkaan nuo ”Eisenhowerin kuolemanleirien” aiheuttamat miestappiot?

Kanadalainen tutkija James Bacque selvitti asiaa 1980-luvulla ja tuli sensaatiomaisiin tuloksiin: kuolleita oli 800 000, kenties jopa miljoona.

Vielä tämäkin olisi ollut paljon lohdullisempi kohtalo kuin se, mikä oli tullut venäläisten osaksi saksalaisten leireissä, mutta totuus olikin itse asiassa paljon valoisampi. Perusteellisemmat tutkimukset osoittivat sittemmin, että uhreja oli vain noin kymmenesosa Bacquen esittämästä.

Tällainen muutos tietojen tarkentuessa ei muuten ole tällä alalla erityisen poikkeuksellinen.

Siitä huolimatta liittoutuneet saavat huonosti pisteitä antautuneiden saksalaisten kohtelusta. asian tekee ymmärrettäväksi se kostomieliala, jonka vallitessa syntyi koko Saksan tuhoamista vaativia näkemyksiä, muun muassa sterilisaatioprojekti ja tunnettu Morgenthaun suunnitelma.

Mutta kaikki muuttui hyvin pian ja se voitaneen laskea kylmän sodan siunauksellisiin seurauksiin. Olihan niitä sellaisiakin.

Kirjan muusta sisällöstä kiinnittää huomiota sinänsä tunnettu amerikanjapanilaisten sulkeminen keskitysleireihin. Myöhemminhän heidät rehabilitoitiin ja annettiin kullekin 20000 dollarin korvaus, jota tosin ei koskenut niitä, jotka eivät olleet leirittämisen aikaan USA:n kansalaisia.

Sivumennen sanoen, vielä suurempi määrä japanilaisia joutui keskitysleireille Brasiliassa, kun tämä maa liittyi sotaan. Mutta se on jo toinen juttu.

Joka tapauksessa kysymys keskitysleireistä ja niihin rinnastettavista sotavankileireistä ansaitsisi konkreettisia vertailevia tutkimuksia. Sotavankien osaltahan niitä onkin tehty.

Asiat eivät välttämättä ole niin yksinkertaisia kuin nykypäivien valintamyymäläkulttuurissa kasvanut voisi kuvitella. Yleisen niukkuuden ohella vankien kohteluun on usein vaikuttanut kostomieliala, jonka rekonstruointi jälkikäteen ei ole yksinkertaista.

Sen vallitessa on avuttomien vankien oloja usein vielä tahallaan kiristetty, unohtaen, ettei kollektiivinen syyllisyys kuulu länsimaiseen oikeuskäsitykseen.