torstai 17. tammikuuta 2019

Tavallinen tapaus


Tuttu tarina

Vasili Belov, Tuttu tarina. Kirjayhtymä 1979 (Privytšnoje delo 1966). 171 s.

Olen jossakin huomannut ylimielistä suhtautumista Neuvostokirjallisuutta -sarjaan. Luulen, että se kertoo enemmän sanojasta kuin tuosta sarjasta.
Paitsi, että venäläisen kirjallisuuden eräs merkittävä kukoistusaika sattui tässäkin tapauksessa sensuurin ja taantumuksen aikaan, tarjoavat nuo teokset myös kiinnostavan aikansa peilin. Mitä sentään sai sanoa ja miten sanottiin?
Niin sanottua maaseutuproosaa pidettiin perestroikan aikoihin kiinnostavimpana venäläisenä kirjallisuutena ja siinä nähtiin myös merkittävää oppositiohenkeä, syystäkin.
Fjodor Abramov, Valentin Rasputin, Vasili Belov ja pari muuta olivat kuumia nimiä, sillä he näköjään paljastivat valtiosalaisuuden: sen, että Venäjän maaseudulla oli eletty ja yhä elettiin erittäin köyhästi, jopa kurjasti.
Siitä huolimatta heidän kirjojaan julkaistiin ja yleensä niillä oli myös merkittäviä kirjallisia ansioita. Tietysti maaseudun kuvaajilla kuten koko maaseudulla oli myös halveksijansa, vihaajansakin.
Tämä Belovin teos ei todellakaan edusta sosialistisen realismin perinnettä ja on aika huikeaa ajatella, että sen on jo vuodelta 1966 -siihen aikaan kosmonauttien maa oli kunniansa kukkuloilla ja sen itsekehu ylitti kaikki normaalit rajat.
Teoksen nimi sattuu vieläpä olemaan Tuttu tarina (Privytšnoje delo). Se kertoo nimenomaisesti, ettei tässä mitään fantasiaa kirjoitella, vaan voitte ottaa tämän vakavasti.
Belov itse oli kotoisin Vologdan seuduilta ja jonnekin sinne tämäkin kirja sijoittuu. Välillä sankari aikoo jo matkustaa pohjoisen ihmemaahan, Murmanskiin, mutta päätyy takaisin lähtöruutuun.
Kotikylä taas on yksinkertaisesti surkea ja murmanskilainen kesävieras manaakin sen alimpaan kattilaan: lopettaa pitäisi moinen nuhjaaminen ja muuttaa ihmisten ilmoille. Niin sanottuja perspektiivittömiä kyliähän paljon lopetettiinkin.
Sankari on todellinen musikka, ilman sen kummempia henkisiä harrastuksia. Televisiotakaan ei mainita koko kirjassa, mikä saattaa johtua siitä, ettei sitä edes ollut. Korvessahan sitä oltiin.
Mutta kyllä se onni saattoi sielläkin kukoistaa. Van de Velden Täydellinen avioliitto oli jo tuohon aikaan suomalaisten lukulistalla, mutta naapurissa oli lähes mahdotonta saada edes ehkäisyvälineitä. Niiden olemassaolosta kyllä joku kertoi kuiskutellen ja naureskellen.
Niinpä sankarin vaimo, vai pitäisikö sanoa sankarivaimo saa yhdeksän lasta ja joskus ukko oikeastaan voidaan lukea samaan sarjaan. Hän on kyllä kätevä käsistään ja puuhailee kaikenlaista, kalastuksesta ja metsästyksestä saa tienestiäkin.
Mutta millaisia ovatkaan tienestit kolhoosista: kahdeksantoista ruplaa mainitaan eräänä kuukausipalkkana. Muistan Ekstra-vodkan maksaneen noihin aikoihin vähän yli neljä ruplaa. Ja sitä näyttää aina välillä kuluvan.
Pahinta on, että itselleen oman palstan ulkopuolelta heinää niittäneitä kohdellaan rikollisina. Vuosi vankeutta uhkaa vain siitä syystä, että yrittää pitää kantturan talven yli hengissä ja niittä itselleen heinää metsästä.
Ja maitoa tarvitaan, kun syötettävänä on yhdeksän lasta ja vanhemmat päälle.
Kylän kaupasta ei paljoa tavaraa löydy, mutta vodkaa on aina. Sitä myös juodaan eikä maistella. Tämä johtaa parin päivän putken jälkeen tietenkin täydelliseen järjen menetykseen ja pahimmillaan seuraa hurjapäisyyden puuskia (bujstvo). Muuten niin lauhkea päähenkilö on joskus niin sanotusti herja humalassa.
Asiat saadaan sentään rahalla selvitettyä, vaikka kahden samovaarin hinta, viisikymmentä ruplaa, on huikea summa maksettavaksi.
Mutta kun vaimo kuolee, mikä johtuu ylirasituksesta, hajoaa kaikki. Kylän akat työntävät muuatta Annuškaa tilalle ja ei kai muijassa mitään vikaa ole. Kuitenkin enimmät lapset on jaettava mikä minnekin, tiineenä oleva lehmä on tapettava heinän puutteen takia ja muutenkin maailma romahtaa.
Siinäpä siis se tavallinen tarina. Ei kovin imarteleva uutta ihmistä kasvattavalle uudelle yhteiskunnalle, mutta ei myöskään mikään surkeuden vuodatus. Itse asiassa pariskunnan yhteiselo näyttää olevan hyvinkin tyydyttävää, vaikka seksiin pakosti tuleekin paljon taukoja ahkeran lapsenteon takia. Mutta haurasta se onni on ja sen hinta on kova.
Tästä tulee mieleen, että Belov leimattiin omituiseksi siveyden apostoliksi ja seksin viholliseksi hänen julkaistuaan vuonna 1986 kirjan Vsjo vperedi (Kaikki on edessäpäin). Siinä liikutaan korpikylän sijasta Pariisissa turistimatkalla ja tutustutaan myös kaupalliseen seksiin ja muuhun ulkomaiseen modernisuuteen.
Aikansa edistyksellisille tämä nuiva suhtautuminen edistykseen oli kauhistus ja Belov kumppaneineen leimattiin fasisteiksi. Siinähän se on kätevä leima, jossa ei yleensä ole mitään järkevää sisältöä, mutta joka taatusti tekee uhrista lainsuojattoman, mikäli joku siihen uskoo.
Ja ihmisethän yleensä uskovat. 1970-luvulla myös Veikko Huovisesta oli tehty fasisti, mikä ei voinut olla raivostuttamatta meikäläistä, joka oli lukenut kaiken, mitä hän oli julkaissut, muun muassa Rauhanpiipun.
Beloviin minulla oli kunnia tutustua myös henkilökohtaisesti, kun hän vieraili Kymenlaaksossa tutustuakseen paikalliseen talonpoikaiseen elämään. Olin hänen kuskinaan. kiitokseksi hän lahjoitti kirjansa Vsjo vperedi.
Muistan, miten olimme eräässä hyvinvoivassa talossa, jossa isäntä kysyttäessä totesi, etteivät ne lapset aio tänne jäädä, vaan muuttavat kaupunkiin toisiin hommiin.
Tämä selvästi masensi Belovia, joka monien muiden tavoin näyttää uskoneen siihen, että perestroikan myötä voisi koittaa venäläisen talopojan ylösnousemus fermerinä, yksityistalonpoikana. Siinä ei enää heitettäisi vankilaan heinän niittämisestä tai itse tuotetun viljan syömisestä.
Kiinnostavaa minusta on, että Belovin tapaisia ankaran totuudellisia ympäristönsä kuvaajia ja idealistisia paremman tulevaisuuden haikailijoita haluttiin leimata täysin asiattomilla käsitteillä. Niin suurta oli oikeaoppisuus ja sensuurimentaliteetti monien, muka vapautta julistavien piirissä.
Mutta saman suvaitsemattomuudenhan me näemme joka päivä ympärillämme. Ellet kumarra kaikkia nykyisen puhetavan ja virallisen totuuden asettamuksia, olet leirin ulkopuolella ja siellä pysyt.

12 kommenttia:

  1. Sosialistinen realismi ei ollut realismia, leirien ulkopuolella on henkinen vapaus. Vapauden näki pimeän taksikuskin mukaan ihmisten silmistä. Piti olla aika lailla mielikuvitusta, että käytyään bussilla Leningradissa, Moskovassa tai maaseusulla 1960-70 –luvun taitteessa, jos ei maalaisjärjellä ymmärtänyt virallisen totuuden läpi näkemäänsä. Totuuden kertoneet eristettiin mielisairaaloihin, vankiloihin tai karkotettiin maasta. Perestroika ja glasnost olivatkin sitten järkytys, kun hyvinvointi ja totuus pyyhittiin hetkessä pois. Neuvostoliitto hajosi kansallisvaltioiksi. Liian suuret, väkisin koossa pidetyt, heterogeeniset kokonaisuudet hajoavat jossakin vaiheessa. Eurooppa on vain Neuvostoliitto pienoiskoossa.

    VastaaPoista
  2. Toimin pitkään Vologdan alueella maatalousprojekteissa (1990-luvulla) ja siellä niin paikallisen MTK:n (eli AKKOR) puheenjohtaja, nyt jo edesmennyt Sergei Beljakov kuin sikäläinen maaseutukirjailija Dmitri Jermakov puhuivat minulle aina ylistävään sävyyn Vasili Belov:ista. Jermakov kirjoittaa hänestä edelleen säännöllisesti VKontakte-sivuillaan. Belov on selvästi vologdalaisten ylpeydenaihe. Sergei Beljakov ajoi voimakkaasti yksityismaataloutta (fermerit) ja sain olla mukana siihen liittyvässä kehityskuvioissa.Ymmärrän hyvin miksi myös Beloville yksityisviljely oli sydänasia. Vologdan lääni on vallan mukavaa seutua ja sen asukkaat ovat pohjoisen rentoja (muutenkin hieno murre: tuo sikäläinen pitkä "oooo"). Suosikkiseutuani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä "ookkaajia". Joskus oli puhetta siitä, että Gorbatshovin "hoholilainen" "h" "g":n sijasta on sivistyneelle ja sievistelevälle kaupunkilaiselle ihan OK. Sen sijaan kukaan ei voisi kuvitella "ookkaajaa" presidentiksi, muka.
      Ilmeisesti se suomalainen vaikutus tässä ääntämyksessäkin tuntuu. Siis tämä muinainen.

      Poista
    2. Aloitus: "naapurissa oli lähes mahdotonta saada edes ehkäisyvälineitä. Niiden olemassaolosta kyllä joku kertoi kuiskutellen ja naureskellen". Vuonna 1971 pietarilaiset tuttavani kertoivat minulle kyseisestä ongelmasta: jos niitä "preservatiiveja" ylipäänsä sai, niin ne edustivat ehdotonta kestolaatua (знак качество). Kumin paksuus oli täysin omaa luokkaa ja vastaavasti nautintoaste läheni nollaan.

      Poista
    3. Tytöt kertoivat, että pesään voi työntää jälkikäteen sitruunanviipaleen.

      Poista
    4. Neuvostoliiton aikana kuulin eräältä taksikuskilta seuraavan lainalaisuuden: "Turvavyön käyttö on loukkaus kuskia kohtaan; aivan kuten kondomin käyttö on loukkaus naista kohtaan". Ainahan oppii matkan varrella..

      Poista
  3. Näin ei tapahtunut NL:ssä, vai tapahtuiko?

    Tehokasta katumusta on nähty Hgin apulaiskaupunginjohtajiksi valittujen kohdalla.

    Taistolaisen isänsä följyssä Leningradissa opiskellut Anni Sinnemäki toimitti julkisuuteen ilmoituksen puhdistautumisestaan nuoruuden Venäjä sympatioista kääntyen pikemmin Lapuan liikkeessä pappina kunnostautuneen isoisänsä linjoille.

    Ennen kuin pääsi kansainvälisen nuorten yritysnaisten listalle lupaavana naisjohtajana Nasima Razmyar oli mennyt naimisiin suomenruotsalaisen miehen kanssa. Yllättäen ja pyytämättä hän ohitti Pentti Arajärven tuella kaikki apulaiskaupunginjohtan toiseen virkaan etukäteen vahvimmiksi arvioidut. Demari Arajärven sisällissodan aikaisten esivanhempien on kirjoitettu olleen vakaumuksellisia valkoisia.

    Minun havaintoni pohjaavat aivan puhtaasti julkisuudessa esiintyneisiin tietoihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nasiman isä oli Afganistanin kommunistipuolueen kermaa. Hän oli politbyroon jäsen ja Moskovassa suurlähettiläänä. Varmastikin kova kundi.

      Poista
  4. Päivä pari sitten tökättiin Oodi-kirjastossa luettelo käteen kyseltyäni Kanava-lehteä. Ei sitä löytynyt. Nyt löysin Ison Omenan kirjastosta. Näköjään julkaistaan kansan demokratiaa; Suvi-Anne Siimes, Lasse Lehtinen ja Timo Vihavainen. Jaksankohan lukea?

    VastaaPoista
  5. Vähän enemmän kansan demokratiaa:

    Paavo Väyrysen US-blogissa olin kommentoinut näin:

    "Vaikka koulutus näyttäisi riittävän osallistua keskusteluihin, voivat kulttuurin ketjut niskassa painaa esiintymishaluja.

    Media myöntää vaikuttajille neulomiaan pommipaitoja: kultaisilla siivekkeillä sisällissodan muistoksi, hopeisilla talvisodalle, pronssisilla jatkosodalle.

    Paavo V on nähty seminaarissa kyynelsilmäisenä muistelemassa isoisänsä osaa Kemin seudun punaisissa."

    Haiskahti mädältä nähdä eilen TV1:n pääuutisissa viipyiltävän maailmalla muotiin tulleessa villaesineiden neulomisessa, mm. Etelä-Savosta oli löydetty metsurinvaimo neulomassa villalangasta moottorisahoja!

    VastaaPoista
  6. Aihepiiri vaikutti niin tutulta, että oli kaivettava tietsikasta esiin tiivistelmä, jonka pari vuotta sitten sain tehdä eräälle ystävättärelle Aleksandr Solženitsynin novellikokoelmasta "Ivan Denisovitšin päivä". Koska blogissanne on riittämiin tilaa, lykkään referaattini tähänkin. (Jos pitkästyttää, harppaa yli.)

    MATRJONAN TALO
    Tarina on omaelämäkerrallinen. Kertojaminä on juuri vapautunut karkotuspaikastaan ja päässyt opettajaksi peräkylän kouluun. Kortteeriksi löytyy vain kylän raihnaisin talo, jossa asuu yhtä raihnainen vanha leskivaimo. Hiiret juoksentelevat seinäpaperien alla, torakoita niiden päällä – mutta kelpaa näinkin asua, ainakin paljon paremmin kuin leiriparakeissa...
    Kissakin ontuu kolmella jalalla. Mummo on kivulloinen ja erityisen huono taloustöissä, minkä toki myöntää auliisti: "Ei olla osaavaisia, ei keittäväisiä – milläs miellytät!" Mutta hän osoittautuu hyväksi ihmiseksi. Samaa sen sijaan ei voi sanoa sukulaisista. Lanko (Matrjona-mummon nuoruudenrakastettu) on tuikea äijä, joka alkaa tyttäriensä ennakkoperinnöksi purkaa osaa mummon talosta. Se käy helposti, sillä monien karjalaistalojen tapaan gornitsa on salvettu eri kehikoksi. Hirret lastataan traktorirekeen ja tympeiden talkoojuominkien jälkeen lähdetään ajamaan, mutta tasoristeyksellä kuorma jää junan alle. Tarpeettomasti mukaan lähtenyt Matrjona ruhjoutuu kuoliaaksi, ja tarina päättyy yhtä tympeästi vietettyihin hautajaisiin. Siinäpä se, ei muuta.
    Tämä oli minusta kirjan kehnoin novelli, ikävä ja tyhjänpäiväinen – ja jos mahdollista, myös huonoin suomennos.
    Eräs kaukainen toverini menneiltä ajoilta – ei varsinaisesti kultturelli, mutta sen sijaan kylläkin "kulttuurihistorelli" – hän joskus väitti lukeneensa tämänkin sepustuksen suurella mielenkiinnolla. Mutta vain siksi, että hänenkin mielestään koko tarinalla on jotain arvoa lähinnä eräänlaisena kansatieteellisenä kuvauksena apeasta, maaltamuuton ja "nykyajan" ränsistyttämästä venäläisen syrjäseudun idyllistä. Ikään kuin rappioromantiikkaa siis – joku tykkää, toiset ei!

    VastaaPoista
  7. "venäläisen kirjallisuuden eräs merkittävä kukoistusaika sattui tässäkin tapauksessa sensuurin ja taantumuksen aikaan"

    Väittäisin, että taloudelliset ja sensoristiset rajoitukset ovat aina synnyttäneet laadukasta taidetta: taiteilija on joutunut etsimään epäsuoria tapoja, jotka ovat lähes järkiään hienostuneita. Missä taide on automista ja rajoituksetonta, se alkaa rikkoa rajoja rikkomisen vuoksi ja lopuksi joku lyö pisuaarin näyttelyyn ja väittää sitä taiteeksi.

    Taloudesta: kun Sibelius oli velkakierteessä teoksi syntyi, kun taloudeĺinen asema parani, luovuus väheni ja lopussa ehtyi.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.