perjantai 5. huhtikuuta 2019

Keltaliivit eivät ole mitään


Ei yhtään mitään?

Qu’est ce que le Tiers État?
-Rien…
(Abbé Sieyès)

Ranskan Suuren vallankumouksen aloittivat muutamat merkittävät pamflettikirjoittajat, joista erityisesti muistetaan isä Sieyèsin kirjanen Mitä on kolmas sääty ja mitä se tahtoo?
Kirjoittaja vastasi, ettei se nykyään ole mitään (rien), mutta tahtoo kyllä tulla joksikin (À y devenir quelque chose).
Tämä tuli pakostakin mieleeni, kun luin New York Review’stä James Mc Auleyn artikkelin Low Visibility.
Asia koskee noita Ranskan keltaliivejä, joiden tunnus viittaa juuri tuohon näkymättömän tai huomaamattoman tekemiseen näkyväksi. Liivit kuuluvat jokaisen auton pakolliseen varustukseen.
Presidentti Macron kuuluu sanoneen eräässä tilaisuudessa, että Ranskassa on henkilöitä, jotka eivät ole mitään.
Itse asiassa hän oli avaamassa sellaista paikkaa, jossa toivottiin menestyneiden henkilöiden kohtaavan niitä, jotka eivät vielä olleet saaneet mitään aikaan eli siis menestyneet.
Kyseessä oli yleinen ajatushautomo, jonne voi liittyä vähällä rahalla ja jossa ainakin toivotaan myös niiden, jotka eivät toistaiseksi ole onnistuneet saamaan aikaan mitään, vielä tietenkin sellaiseen pystyvän, inspiroivassa ympäristössä, joka sivumennen sanoen on täysin englanninkielinen.
Keltaliivit, jotka ovat muutenkin ottaneet hampaisiinsa erityisesti Macronin, lukivat tietenkin tahallaan väärin tämän ajatuksen ja katsoivat, että presidentti pilkkaa sitä osaa kansasta, joka ei ole elämässä menestynyt. Ne, jotka eivät ole mitään (ceux, qui ne sont rien) on siitä lähtien ollut heidän lempitunnuksiaan ja huomioliivit ikään kuin huomauttavat siitä tosiasiasta, että he ovat sittenkin olemassa.
Mitä keltaliivit sitten ovat ja ketä he edustavat?
McAuley toteaa, että liike on hyvin omaleimainen ja eroaa selvästi Ranskan historian monista protestiliikkeistä, 50-luvun poujadistit mukaan lukien.
Kyseessä on eräänlainen unohdetun kansan liike. Siihen kuuluu alempaa keskiluokkaa ja sen varsinainen kannatus näyttää olevan suurten keskusten ulkopuolella ja Ranskan alas ajetulla maaseudulla.
Kyseessä on nimenomaan ranskalainen liike, joka edustaa sitä kansanosaa, joka on suurten kaupunkien kuplien ulkopuolella ja siis sieltä käsin näkymättömissä. Pariisilaiset eivät näitä ihmisiä edes näe ja kuvittelevat, että kaikki on hienosti, mitä nyt jollakin seksuaalisen epänormaaliuden alueella saattaa tasa-arvossa olla korjaamista.
Suuret kaupungit ovat nyt rikastuneiden eliittien ja heidän palvelijoidensa aluetta, ainakin McAuleyn referoiman Christophe Guilluyn mukaan. Entinen etnisesti ranskalainen työväenluokka on sieltä hävinnyt ja alempaa keskiluokkaa uhkaa deklassoituminen. Se ei elä kurjuudessa, mutta on suuttunut siitä, ettei sen tilannetta haluta lainkaan ymmärtää.
Suurelta osin tämä aines asuu alueilla, joilta palvelut puuttuvat ja jossa auto on joka päivä välttämätön. Macronin suurieleinen päätös tehdä planeetta suureksi jälleen korottamalla polttoaineiden hintoja oli märkä rätti päin tämän joukon kasvoja. Suurkaupunkilaisille nuo pienet korotukset merkitsevät tuskin mitään, etenkään niille, joille vaurastuminen on viime vuosina keskittynyt ja se on keskittynyt rajusti.
Guilluy näkee periferian turhautumisessa myös protestin maahanmuuttopolitiikkaa vastaan. Puhutaan väestönvaihdosta, le grand remplacement, jonka takana aina joskus nähdään kaikenlaisia salaliittoja.
Keltaliivit ei kuitenkaan ole identiteettipolitiikkaan fiksoitunut ja muutenkin se on varsin muodoton ja omituinen vihaisten yhteinen liike.
Joka tapauksessa se on saanut aikaan varsin huomattavaa tuhoa ja jopa ministeri on kaivinkoneella aseistautuneiden mielenosoittajien tieltä joutunut pakenemaan virkapaikaltaan, mikä on ensimmäinen kerta Ranskan historiassa.
Kyseessä on tämän vuosisadan jacquerie, vertaa kirjoittaja viitaten keskiajan talonpoikaiskapinoihin. Keltaliivit ovat itse asiassa epäpoliittisia, vailla utooppisia päämääriä, mutta kyllä karnevaalihenkisiä. Ehkäpä he katsovat pilkkaavansa pilkkaajiaan.
Liike taitaa olla jo hiipumassa, mutta on se ainakin saanut aikaan niin sanotun suuren väittelyn (le grand débat) eli presidentin kolmen kuukauden kierroksen maaseudulla tutkimassa paikallisia ongelmia ja tyytymättömyyden syitä.
Luin muuten juuri tässä Michel Houellebecqin uuden kirjan Sérotonine, jossa kuvataan maidontuottajien protestia Normandiassa, jossa se yltyy aseelliseksi selkkaukseksi. Globalisaatio ja EU-normit koetaan tappavina vihollisina ja hyökätään Brasiliasta (!) ja Irlannista tulevaa maitokuljetusta vastaan.
Ranskalla on omat perinteensä ja mellakointi on ehdottomasti yksi niistä. Se luultavasti selittää osittain ne aivan uskomattomat näyt, joita on viimeisen vuoden aikana ollut tarjolla jopa aivan Pariisin sydämessä.
Kaiken takana näyttää olleen kiista mitättömästä polttoaineen hinnan noususta (7,6 senttiä dieselille ja 3,8 senttiä bensalle).
Korotuksia oli kuitenkin tarkoitus jatkaa ja kun ne peruttiin, kelpasivat mellakoinnin syyksi Macronin muka häpäisevät puheet.
Syyt ovat siis aivan mitättömiä, mutta itse tyytymättömyys näyttää olevan tosiasia, mihin viittaa myös Macronin suosion romahdus.
Ehkäpä tässäkin tapauksessa se varsinainen syy on loukkaantuminen siitä, ettei tavallisen ihmisen arkipäivän vaikeuksia oteta vakavasti, vaan askarrellaan kaiken maailman marginaalien parissa ja hehkutetaan maailmasyleileviä ”arvoja”. Niiden toteuttaminen pannaan sitten juuri niiden maksettavaksi, jotka kehitys muutenkin on sysännyt pahnan pohjille.
Luin hesarista, että katalat venäläiset olivat paisutelleet keltaliivien merkitystä, tarkoituksella heikentää länttä ja Eurooppaa -mitä tehnevätkään sitten, kun tämä on saatu aikaan.
Näinhän se saattaa olla. Siitä huolimatta on syytä ymmärtää, että keltaliivit ovat oikeasti huomion arvoinen  ilmiö. Asia perustuu siihen, että myös suurkaupunkikuplan ulkopuolella on elämää, eikä pelkkää tyhjyyttä.
Bastiljin valtauksen päivänä Ludvig XVI kirjoitti päiväkirjaansa lakonisesti rien -ei mitään. Asia selittyy sillä, että hän oli metsästämässä ja jäi ilman saalista.
Asian opetus kuitenkin on, etteivät kaikki voi olla metsästelemässä, mutta ovat siitä huolimatta tärkeitä. Myös he tahtovat olla jotakin, kuten abbé Sieyès aikoinaan esitti.
Kyllä tämä outo ilmiö ansaitsee nyt vakavaa huomiota laajemminkin. Ei edes ole sanottu, etteikö meidänkin maassamme voisi syntyä tai jo olla aineksia vastaavalle toiminnalle.
 Sen mahdollinen syntyminen varmaankin riippuu siitä, miten vakavasti nuo kuplan ulkopuolella olevat ihmiset osataan ottaa käytännön politiikassa.
Maailman pelastaminen on varmaankin meille kaikille ykkösprioriteetti, mutta on myös mietittävä, kenelle siinä kohtuudella kuuluu minkinlainen tehtävä.

9 kommenttia:

  1. Minä kun asun täällä Espanjan eläkeläisrannikolla, niin täällä on mukavan helppo tavata sellaisia suomalaisia joihin en kotioloissa olisi kuunaan törmännyt. Niinpä olen päässyt juttelemaan lukemattomien oikeiden maalaisten, kirkonkylälaisten, pikkukaupunkilaisten ja jopa lappilaisten kanssa. Muistan kuinka ensimmäisinä vuosina pikkuisen ihmettelin, vaikka iloisena kuitenkin, kuinka mukavaa ja helppoa näiden ihmisten kanssa oli haastella milloin mistäkin. Olihan ne juttelut tietysti erilaisia, kuin Bulsan, Sikahorcen, tai Kosmoksen snobbailut, mutta ei välttämättä huonompia. Me eläkeläisethän muodostamme melko tarkan läpileikkauksen koko Suomen kansasta, joten olikin kiva nähdä kuinka tupa oli tupaten täynnä, kun Halla-aho kävi vaalikiertueellaan täällä. Tavallaanhan me taitetun eläkkeen nauttijat kuulumme kaikki näihin rien-ihmisiin. Jos kunto heikkenee espericareläinen tulevaisuus pelottaa ja jos sattuu pitempään elämään rahantulo taittuu pikkuhiljaa. Veikkaan, että persut saavat eniten ääniä täältä.

    VastaaPoista
  2. Syy miksi meillä ei tule tapahtumaan mitään keltaliiviliikkeen kaltaista kansannousua on yksinkertaisesti se, että olemme olleet kahdeksan sataa vuotta vieraalla kielellä hallittu kansa. Alamaisasenteet ovat vahvempia kuin se latentti antagonismi, joka on tilastollisesti ilmennyt itsemurhaluvuissa -- siis aggressioiden kääntymisessä itseä vastaan -- ja peheväkivallassa, joka kertoo siitä, että julkisesti toki olemme mallikansalaisia -- ahkeria ja rehellisiä, lainkuuliaisia, työ-, mies- ja sotakuntoisia, ja yritämme oppisivistystä hankkimalla päästä paremman väen piiriin -- mutta yksityisesti ryyppäämme itsemme hengiltä ja hakkaamme vaimot ja piiskaamme lapset.

    Ne ovat toivottomia sosiaalisia instituutioita, nuo kaikki. Jos joka vuosi kuolee kolmattatuhatta ihmistä alkoholinkäytön seurauksiin, luulisi että juopot loppuvat sukupuuttoon. Mutta koska kyse on sosiologisesta jatkumosta, yhteiskuntamme tuottaa aina uudet alkoholiongelmaiset menehtyneiden tilalle.

    Asiat ovat tietysti muuttuneet, mutta toivottoman vähän. Ei tulevaisuuskaan tule tuomaan ratkaisevaa vapautumista alamaisasenteista. Muutaman prosentin vähemmistö, joka edustaa entistä herrakansaa, sanelee yhä ehdot. Esimerkiksi pakottaa koko kansan opiskelemaan oman kielensä. Se on täyttä järjettömyyttä, jonka ainoa "arvo" on siinä että suomalaisuuden repressiota saadaan pidetyksi yllä. Siis alla.

    Tarvitsisimme kansallisen psykoanalyysin. Mutta jo lähtökohdan tunnustaminen -- se että olemme todellakin poikkeuksellisen repressiivistä väkeä -- tuntuu olevan mahdotonta. Tilastoissa nähdään, että masnnus on ollut kansantautimme, että sosiaalivirkailijamme syyllistävät kantasuomalaisia asiakkaitaan kahden kertaa enemmän kuin pohjoismaiset kollegansa, tai että projektiivisuutemme ilmenee esimerkiksi ryssävihana, jonkalaista ei edes N-liiton miehittäminä olleissa maissa tunneta. Vain kosovolaiset, joilla on kovin samankaltainen historia kuin suomalaisilla, tuntevat meitäkin syvempää venäläisvihaa.

    Sen, että tämä projektiivisuus on niin rakenteellista että refleksoimme "maailman onnellisimpana kansana", pitäisi olla äärimmäinen hälytysmerkki -- viimeistään sen pitäisi saada kaikki valveutuneet ihmiset heräämään. Olemme todellakin ohuella pinnalla, hyvin heikoilla. Odotamme pisaraa joka katkaisee lannistetun tahtomme lopullisesti. Kapinaa ei tule.

    VastaaPoista
  3. Viitaten ekaan kommenttiin, minua alkoi yhtäkkiä jotenkin kierosti huvitella ajatus entisaikojen tupasaarnaajaa muistuttavasta happamasta antikristuksesta nostattamassa sellaisen emigranttiporukan elämäntuntoja, joka on saanut elää kutakuinkin helpointa ja turvatuinta elämää mitä tällä planeetalla on koskaan missään eletty ja joka vielä elämän aattonakin haluaa silti kokea omat elämänvalintansa ja -asenteensa ajattomasti parhaiksi mahdollisiksi, jos ei nyt ainoiksi oikeiksi.

    Ja viitaten sitten tokaan ja korkeintaan enää hieman savolaisemmassa mielessä ekaan kommenttiin, kyllä tuohon suomalaiseen repressioon kuuluu sellaisiakin rakenteellisiakin tekijöitä kuin esimerkiksi sivistyksen, järjen ja varsinkin hyvän tahdon harvinaisen heikko pärjäämisennuste kiinteistönomistajaklikkien ja autistoidi- insinöörien kerhojen välisessä pinteessä. Aidosti yksilöllinen elämäntunne on Suomessa kaikesta päätellen jäänyt perinteisesti joka tapauksessa kaikesta irralliseksi saarekkeeksi. (Metsänpeikko Rölli kuvaa hahmona hyvin tuota, kun ei oikein jaksaisi olla viran puolesta ilkeä ja sisäänpäinlämpiävä, muttei toisaalta kokonaan urbaanikaan. Siinä tarinassa jos missä on jokin tuon Oikkosen kuuluttaman kansallisen psykoanalyysin siemen, tai ainakin se heijastaa tietyn metsäläisen segmentin minäkuvan positiivista lokeroa.)

    Olennaista on, että lähes kaikki suomalaiset ovat loppujen lopuksi vuosikymmenten mitassa eurooppalaisen individualismiaallon psykologisia nettohyötyjiä. Kauppaan, lakiin ja säätöön on hyvä piilottaa tunnevammoja, ja kun tyytymättömyyskin lähtee loppujen lopuksi enemmän omahyväisyydestä, päädytään tähän tilanteeseen, jossa hesari on toisille punavihreä, toisille oikeistolainen bluffilaitos. Oikeastihan sen on tietysti heittämällä kumpaakin.

    Kuvio on siis esimerkiksi juuri Ranskasta poiketen - ja tämä on sinällään varmaan ihan hyvä asia - selvästi kolmio, eli syrjäytyä voi kahdella täysin erilaisella tavalla: emotionaalisesti ja objektiivisesti. Nämä eivät juurikaan kohtaa, vaan pikemminkin syrjäytymisen (tai syrjäytymiskokemuksen) haarat tuntuvat kiteytyneimmässä muodossaan vihaavan toisiaan. Persujen sisällä näillä on porukan matalaoktaanisemman tietoisuustason vuoksi ehkä jokin leikkauspinta periaatteessa, mutta siitä ei tosiaan näillä näkymin taida olla kantavaksi rakenteeksi millekään rakentavalle muutokselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "elämän aattonakin" Aattona? Olipa erikoinen muotoilu. Ehkä se sitten on niin, että tässä tavallaan tajuaa jonkin välitilan ja katselee kun porukka koukkaa jonkinlaiseen umpikujaan ennen kuin länsimaisen sivilisaation varsinainen päälinja voi edes teoriassa jatkua.

      Poista
    2. "joka vielä elämän aattonakin haluaa silti kokea omat elämänvalintansa ja -asenteensa ajattomasti parhaiksi mahdollisiksi, jos ei nyt ainoiksi oikeiksi."

      Eikös se olekin, jos on syntynyt niin hopealusikka suussa, että on päässyt edes Espanjan eläkerannikolle. Ne varsinainen kultalusikka suussa syntyneet ovat tietenkin Portugalissa tai etelä-Ranskassa eivätkä näihin blogeihin kommentoi - edes verosopimusten päättymistä. Heille me muut olemme tuota rien-väkeä.

      Poista
  4. Itse mittailin oktaanilukua täältä, ja ainakin rakennustelineistä päätellen jotain tässä on rakentumassa:

    https://echo360.org.uk/lesson/G_a0a37687-16e6-447d-9e98-366aa1dd7001_a1a4e63d-3b1c-4d1c-9a90-e6bf165f94cd_2019-04-03T12:00:00.000_2019-04-03T13:10:00.000/classroom#sortDirection=desc

    VastaaPoista
  5. "Ranskan alas ajetulla maaseudulla...Globalisaatio ja EU-normit koetaan tappavina vihollisina"

    En ole mikään Ranskan yhteiskunnan asiantuntija, mutta olen tähän asti kuvitellut, että EU:n keskeinen osa on maatalouspolitiikka ja sen keskeinen osa on Ranskan maatalouden tukeminen.

    Luulen, että keltaliiviliikkeenkin taustalla vaikuttaa koko läntisen maailman ongelma: Neuvostoliiton romahdettua päämapiieiltä katosi motivaatio pitää keskiluokka puolellaan ja Marxin visiot pääoman keskittymisestä alkoivat - paradoksaalisesti - toteutua, kuten Thomas Piketty on osoittanut: entistä vähemmät omistavat entistä enemmän ja muut pidetään epävarmuuden avvulla nöyrinä.

    VastaaPoista
  6. Heikki Patomäki on teoksissaan ennakoinut uus-liberalistisen hurmoksen haihduttua maailman olevan menossa tuon saman aatteen tuottamaan kaaokseen.
    Autoritäärinen kapitalismi näyttäisi,ainakin väliaikaisesti olevan tehokkain tuon talouspolittisen oppirakennelman ylätason organisointtikehys.
    Kannattaa näet huomata, että taloudellisesti menestynyt kiina soveltaa juuri tuon taloudellisen idean oppirakenteita.
    Samoin Venäjä ja Turkki ovat omalla ill-liberalismillaan sinnitelleet tännesaakka,saa nähdä murtuuko Turkki tästä rintamasta,kovasti kansaivälinen uuskonservatiivi konklaavi tätä yrittää.
    Olen jotenkin saanut ymmärtää, että juuri uus-liberalismi ja uus konservativismi ovat perimmäisiltä ideoiltaan vastakkaiset,ne vain joutuivat olosuhteiden pakosta liittoutumaan, kun vastassa oli sosialismin erimuotoja, joista aarallisin niille oli sosiaalivaltio, hyvinvointiyhteiskunta.
    Nyt keskiluokka on lopulta murtumassa, mitä Paavo Haavikko ennusti jo kolmekymmentä vuotta sitten,teoksessaan murtuva keskiluokka, nuo Raskan keltaliivien mellastus on juuri tuota keskiluokan kaatumis napinaa ja kapinaa,ihmiset eivät osaa suhtautua luontaisen osaansa,evät hyväksy oppia ihmisten luontaisesta eriarvoisuudesta, ainakaan Ranskassa.

    VastaaPoista
  7. Isolla vaivalla ja ajalla luin The French Revolution by Stephen Clarke. Moni muukin on sen napannut Kirjakaupan pöydältä koskapa aina välillä puuttuu ja sitten taas lisätään kolmekin kipaletta ja taas hupenee. Hinta näyttää olleen 17,90.

    On mitä mainioin anekdoottinen detaljeja relevantisti sirotteleva, ihan lisäarvoa 1789 hyllystöihin. Oliko tuon vuoden 200 v. juhlakirjoja Simon Schaman Citizens. Oli meikälle vaikea, niin tyylikästä kieltäkin ja sanojen ilmaisujen variointia. Luin kahdesti ja jo helpotti. Tämä Clarke on sujuvaa eikä niin kaikkitietävä, mutta edellyttää lukijalta ns. faktojen tuntemista, panee niitä tuoreen makuisiin konteksteihin ja esittää mm. itsensä Ludvig XVI täyspäisenä ja monessa etevänä. Supersankareilta Danton Robespierre La Fayette Mirabeau tai tämä isä Sieyes hohto vähän himmenee. Jos nyt ymmärrän pääni sekoilttavalta ainaislukemiseltani.

    Kirjapölystä meinasin lähteä Vallankumouksen jäljille Pariisiin. Ei niitä isommin ole, oli sen verran tepsivä giljotiini. Ja kapitalismihan (viidakonlaki) sitä seurasi.

    Haussmanin ja Napoleon III Bulevardit rahoitettiin kaupunkikiinteistö kiinnelainaPankilla. Paperisuikale, ns.derivaatta, johdannainen tontista, sen arvoinen, ja siitä johdettu edellisen arvoinen, ja niin ylöspäin. Asia pisti Bismarckia silmään. Otti opiksi ja pani pohjat teollisuusinvestointiPankeille, kullekin suvulle omansa. Kruppeista pitäisi lukea Harald Jamesin kirja. Snellmankin ymmärsi missä mennään. Mutta tervattiin, kieriteltiin höyhenisssä. Ja tuli halla. Nousi Kullervona. Kekkonen saapastelemassa Hotel Kämpissä.

    Säästöpankit haravoivat D-pankkeihin hopeat ja kirjavat paperit. Nythän taas piireillä on omia oikeinväärin rahoja jos millaisia. Sellaisten takia Deutschekin ahtaalla jenkkien taklatessa. Saksassa vahvoja kunta kaupunki osavaltio julkisia pankkeja liikepankki oy:itten piirissä, muulta Euroopalta pannaan julistettuja !

    Suomessa otettiin aikanaan Ranskasta/Saksasta mallia kansanvallan kunniaksi ja rahvaan vatsan arava-asumisen ja oppiylikoulujen toimittamiseksi palkkatyötä vastaan. Kunnes SAK herposi työoikeusjuristerian ansaan. Lautamiehet sivuun, tuomarit sisään.

    Alunalkaen Suomeen tuli tehdaskohtainen hyvinvointikunta, Serlachius ekana repäisi Mäntän irti Vilppulan manttaalipösöiltä jotka Wiinakaupankin kielsivät. Gösta laski painijatkin molskimaan Kerholle ja läksi Wasaan laatimaan tosion perustuslakia -eikä minnekään Elimäelle kvasisellaista.

    Wasassa oli Ahlströmkin, Walter. Heistä ei niin puhuta, he tekivät. Kekkonen kävi pressana useinkin Warkaudessa. Hurusjärvestä huolimatta ja kavereerasi heistä paikallisjohtajan, olisiko ollut joku vuosi sitten kuolleen Ketterän pelaaja Mårtenin isä vaikka. Poika luiskahti kosmopoliittiseen finanssimaailmaan ja pelasti sukunsa jatkoon rautaan ja puuhun uskovien serkkujensa käsistä.

    Niinhän siinä kävi että Walter A. oli Wasassa missä kortit jaettiin. Noormarkussa tapettiin tehtaanjohtoa kuten Kuusaallakin mitä Seppo Aalto jaksaa kummastella. No hän on sieltä kotoisin ja panee sormensa vielä 1960-luvulla kipeään kohtaan. Kauniit kopeat ruotsikot elivät ihan eri elämää kuin työläisensä.

    Eivät enää. Tehtaiden liepeillä eivät, vaan vihdoinkin joutilaina golf-siirtokuntina ympäri maailmaa. Suvut pelastuivat uudeksi aristokratiaksi (akateemista taiteellista kyvystöä), jollaista post-Thatcher demarien kuoppaamisaikakausi sallii kukkia Harvard ja Yale taseteologian notkean tulkinnan ja itsetuomaroinnin pohjalta ja esikuvaksi. Noiden yliopistosäätiöiden omiakin tarpeita varten.

    Pitkän Maomarssin kenraalien kom-konfutse alumnilapsosiakin on virustamassa. Näitä isien tyttäriä ja poikia kutsutaan prinsessoiksi ja prinsseiksi erotuksena rahvaasta siilattuihin lahjakkuuksiin MITissä ja vaikka missä.Jukka Sjöstedt

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.