perjantai 26. huhtikuuta 2019

Putinlandia


Putinlandia

Pekka Hakala & Juha Metso, Putinlandia. Tarinoita Venäjältä. Otava 2019, 256 s.

Vanhat kirjeenvaihtajat pyrkivät aina ymmärrettävästi kertomaan myöhemmin myös sen, mitä ei ollut aikoinaan soveliasta kirjoittaa uutisiin.
Näin on tässäkin tapauksessa. Jos joku kuvittelee saavansa kirjasta käsityksen siitä, millaista on Venäjän arkipäivä, hänen kannattaa etsiä käsiinsä jokin muu kirja, vaikkapa Kalle Kniivilän kirjoittama.
Toki tämäkin on sujuvasti ja viihdyttävästikin kirjoitettu kirja ja kuvaa monia kuvaamisen arvoisia tapahtumia. Yleensä ne joka tapauksessa ovat päässeet mukaan juuri harvinaisuutensa takia.
Ajatelkaamme nyt vaikkapa niitä taivaalta sataneita ruumiita, joiden keskelle toimittaja huomaa joutuneensa tehdessään juttua alasammutusta malesialaisesta matkustajakoneesta.
Onhan siinä kuvaamisen syytä kylliksi, mutta tuskinpa kannattaa ajatella, että tällaistahan siellä Venäjällä juuri sattuu. Sitä paitsi se sattuikin Ukrainassa, vaikka tuskin ilman naapurin myötävaikutusta.
Onhan siellä tietysti paljon muutakin. Nemtsovin murhaa voi pitää kyllä hyvin venäläisenä tapahtumana tarkoittaen, että harvan muun maan poliittiseen kulttuuriin sellainen yhtä hyvin istuisi.
Sensaatio ja skandaali se toki oli Venäjälläkin.
Mitä sitten tulee Tšetšeniaan ja sen hallitsemiseen, tunnettuihin suuriin terrori-iskuihin ja muuhun uutismateriaaliin, on se tietenkin kiinnostavaa ja uutisarvoista. Mutta klassisen sanonnan mukaan uutisarvoista onkin aina poikkeuksellisuus: ei se, että koira puree miestä, vaan se, että mies puree koiraa.
Lööppitekstin mukaan kirjan tarinat ”valottavat monipuolisesti venäläistä kansanluonnetta, historiaa, nykypäivää ja arkea”.
Tästä rohkenisin olla hieman eri mieltä. Kyllä asia on pikemminkin niin, että nuo tarinat keskittyvät enimmäkseen vallanpitäjiin ja heidän suhteisiinsa sekä toisaalta arkipäivän osalta siihen, mikä on meistä kummallista ja poikkeavaa.
Mikäli joku haluaa todella tutustua venäläiseen kansanluonteeseen, historiaan, nykypäivään ja arkeen, hänen siis kannattaa etsiä käsiinsä muita kirjoja.
Tällä en kyllä tarkoita, että kirja mitätön olisi, mutta sillä on selvästi oma näkökulmansa, jota tuo lööppi kuvaa huonosti.
Voimme kuvitella, millainen olisi ulkomaisen politiikan toimittajan vastaavanlainen kirja Suomesta. Kyllä sellaisesta varmaan itsemme tunnistaisimme, mutta eihän se vielä maantuntemuksessa kovin pitkälle auttaisi.
Tämä on myös vähintäänkin puoleksi kuvakirja.
Lööpin mukaan valokuvaajan otokset tuovat katsojan eteen karuja, hurjia ja rosoisia näkymiä ihmisyyden eri kerroksiin.
Näin epäilemättä on, mutta ainakin minulle jää kiusallinen tunne siitä, että juuri noita asioita kuvaaja on erityisesti metsästänytkin.
Jos hän olisi kuvannut omaa maatamme samalla periaatteella, olisi kirja täynnä puliukkoja, huumehörhöjä ja muita syrjäytyneitä. Niitähän on myös Venäjältä löytynyt, mutta luulenpa, että niiden suuri yliedustus kuva-aineistossa antaa asioita tuntemattomalle kovin väärän vaikutelman venäläisestä arkitodellisuudesta.
Mitään kirjaa ei oikein sovi syyttää siitä, ettei se ole sellainen kuin minkä arvostelija itse haluaisi tehdä. Mikäli kirjoittaja/kuvaaja on halunnut korostaa juuri tiettyjä asioita, niin se on hänen/heidän asiansa. Luulen, että he ovatkin onnistuneet varsin kohtuullisesti.
Siitä huolimatta jään kaipaamaan sellaista kirjaa, jossa esiintyisi myös Venäjän keskiluokka, tuo määrittelyltään vaihteleva ja hieman epämääräinen ihmisryhmä, jonka vähäisyyttä ja voimattomuutta vanhalla Venäjällä on usein korostettu.
Nyt se kuitenkin on jo kiistattomasti todellisuutta ja me näemme sen edustajia joka päivä keskuudessamme turisteina.
Mikäli haluamme ymmärtää, keitä he ovat ja mistä he tulevat, ei Putinlandia meitä auta, vaikka sen mainostekstit näin vihjailevatkin.
Joskus tuntuu kummallisesti siltä, että itärajamme kulttuurisen madaltumisen sijasta siitä on tullut niin sanotusti puoliläpäisevä kalvo, joka on auki vain yhteen suuntaan eli idästä länteen.
Täällä meillä suurin osa kansaa muodostaa kuvansa itäisestä naapurista edelleen pelkkien uutisten perusteella. Uutiset taas, kuten tiedämme, syntyvät vasta silloin, kun tapahtuu jotakin normaalista poikkeavaa.
Toki myös vain pieni osa venäläistä tuntee Suomen omasta kokemuksestaan ja useimmiten he ovat naapurialueilla asuvia. Uutisista hekin normaalisti käsityksensä ammentavat.
Takavuosina nuo uutiset saattoivatkin Venäjällä toisinaan saada aivan mielettömiä muotoja, kun jotkut mielenterveydeltään epäilyttävät henkilöt pääsivät esiintymään asiantuntijoina ns. lapsikiistoissa.
Nykyään ne kuitenkin ovat olleet huomattavan asiallisia. Niissä myös seurataan tarkoin ja monipuolisesti maamme talouselämän, kulttuurin ja huviteollisuuden normaaleja kehitystrendejä ja tapahtumia ja itse asiassa olen huomannut usein saaneeni tiedon kiinnostavasta kotimaan tapahtumasta vasta venäläisen uutisen kautta.
Mutta ne nyt ovat sitä peruskauraa, jonka pohjalta ei mitään lukemisen arvoista kirjaa synny.

9 kommenttia:

  1. Mitä mieltä blogisti on tänään Hesarissa selostetun Keir Gillesin Moscow Rulesin Venäjä-näkemyksistä.

    Pukkaa muutenkin mielenkiintoisia uutisia: jos eilisessä Hesarissa selostetun professori Lassi Linnasen näkemyksiä ilmastonmuutoksen torjumisesta olisi kerrottu ennen vaaleja, luulenpa, ettei Rinteen Antin bussiin olisi ollut senkään vertaa tulijoita. Luulen, että perusdemarien on hyvin vaikea niellä ajatusta kasvun lopettamisesta eivätkä muutkaan ehdotukset olleet niiin kivoja. Jotenkin tuntuu, että kysymys ihmisten vaikutuksesta ilmastonmuutoksen pitäisi vielä analysoida tieteellisesti pätevästi vielä kerran ennen kun lähdetään tekemään yhteiskuntaamme syvällisesti muuttavia, osin peruuttamattomia päätöksiä. Tällaisia ajatuksia kirvoitti Matti Virtasen uusi Ilmastopaniikki - hoito-opas, jonka perusteella IPCC on irtautunut tieteestä uskomustiedon ja politiikan piiriin.

    Toisaalta, jos IPCC on oikeassa, jotain pitää tehdä ja nopeasti, vaikka se tekesi kipeääkin. Pirullista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kerritaan, että aikoinaan pioneeriohjaaja kehotti kaikkia lapsia katsomaan taivasta ja huutamaan: "Jumalaa ei ole!"
      Vain juutalaispoika pysyi hiljaa.
      Kun syytä kysyttiin, hän vastasi, että jos sitä ei ole, niin ei se kuule vaikka huutaisi. Jos se taas on, niin miksipä mennä suhteita pilaamaan.
      Eikös me tehdä osaltamme kaikki mahdollinen ja vähän enemmänkin.
      Eihän se mitään auta, elleivät muut ole mukana ja mene suunnilleen samaan tahtiin.
      Kun meillä on koko potista vain se yksi promille, niin ei sillä mitään ratkaista, vaikka tappaisimme kaikki itsemme.
      Ja tämä Gilles nyt tuntuu edustavan tervettä järkeä, mikä saattaa tuntua sensaatiomaiselta tässä ympäristössä.

      Poista
  2. Wittgenstein valitsi motokseen Nestroyn toteamuksen, jonka mukaan "edistyksessä ylipäänsä on se piirre, että se näyttää suuremmalta kuin mitä se tosiasiassa on", ja toisaalta on jokaisen ajatushistoriaan paneutuneen tuntema totuus, että historiassa uudet aatteet aina muodostuvat vastakohtina edeltäjilleen -- ja sitten on olemassa vielä sekin ikuinen metodivirhe, että kaiken maailman kommentaattorit, varsinkin journalistit ja valo- ja elokuvaajat, viis veisaavat siitä mitä tapahtuu todella, mutta yrittävät vetää lähikuvaan jonkun ihmisen kasvot, ikään kuin jonkun kasvot voisivat todella antaa kasvot sille mitä tapahtuu todella.

    Se on tämä yksi kirjoittajatyyppi, joka ei kaiva esiin taustoja, ei yhteisöissä vaikuttavia yhteisövoimia, ei yhteisöjen yhteisöominaisuuksia, eikä hahmota saati osaa puhua yhteisöilmiöistä, vaan fokusoi jonkun kasvot kasvoista kasvoihin lähikuvaan ja kokee että tämä efekti on tie, totuus ja elämä.

    Eikäpähän niin sanottua suurta yleisöä oikeastaan mikään muu innostakaan. Lukijat haluavat Hesarinsa, Aamu- ja Iltalehtensä, Turun Saippuan Sanomat, jne, muut kuplat. Ihmisenkokoisia kuvia ihmisistä, moraalisen hyvän ja pahan triggereitä. -- Kun fokusointi toimii alustana yhteisökuvaukselle ja historianselitykselle, sitä ollaan yhtä tyhjän päällä kuin jos sijoitettaisiin joku tycoon, mediamoguli, herrahissin sijasta kiikkumaan merikonttiin jonkun sataman nosturin nokkaan.

    Nykymaailma on tragedia, jota näytellään narsististen journalistien ja kirjailijoiden ohjauksessa ja juonikuvioilla. Kaikessa mennään toimittajien nimet edellä. Asioista piittaa tuskin kukaan. Aika toivottomalta tuntuu. Luin juuri uutisen, jonka mukaan Ruotsissa raiskaukset ovat (jollain aikavälillä) nousseet 1666 prosenttia, amputapaukset yleistyneet niin että vertailukohteeksi asettuu huumesotien riivaama Meksiko, on ollut (jostain lukien) 48 pommi iskua -- mutta alle parikymppisistä nuorista naisista yhdeksän kymmenestä tuntee pahaa "ilmastoahdistusta". -- Se on aika uskomaton saavutus journalismilta. Jos joku joskus niin sanotun "vihreän liikkeen" alkuvuosina, jolloin luonnonsuojelijat iloitsivat kun saivat jonkin yhden palstan kymmensenttisen luonnontuhouutisen läpi Hesariin, olisi ennustanut, että viisi vuosikymmentä myöhemmin tunnettaisiin naismaailman läpikäyvää ahdistusta "tieteellisesti" liian monimuuttujaisen ja yhtä todistamattoman kuin kumoamattoman "ilmastonmuutoksen" takia -- kuka olisi uskonut?

    Uskottava se on. Peruskauraa syötetään hyödyllisille aaseille joka päivä. Maassa käydään hallitusneuvotteluja totaalisesti kuvitteelliselta pohjalta. Samaan aikaan yhteiskunnallinen eheys ja luottamus murenevat ympärillä. Väestönvaihto on menossa. Vaatemainoksissa monenväriset mannekiinit antavat muoti-ihanteille kasvot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toisaalta jos katsotaan että judeokristillinen siveys oli ankkuroitunut kotieläinten välttämättömän kiduttamisen tuottamaan syyllisyyteen ja otetaan sitten huomioon, että nykyihminen ei kohtaa enää kuolemaa ollenkaan, jos niin haluaa - synteettisen lihan tulon myötä ei kohta enää ehkä edes epäsuorasti - niin johonkinhan - perhemallin säilyessä samana - oli siirrettävä se roolijako, että mies on "likaisempi" ja pyrkii "uskottavuudella" lunastamaan paikkansa tahrattomien puolipyhien itseredukaattoreiden ja kivojen juttujen vartijoiden (naisten) vikittelijänä.

      Ei tässä ole oikeastaan käynyt muuta kuin että nuo tanssiaiset ovat muuttaneet muotoaan. Naiset ovat löytäneet uuden "absoluuttisen puhtaan" johon assosioitua (huomattavaa, että ilmastokohkaamisesta huolimatta kenellekään ei tule mieleen puuttua oikeasti epäekologisiin - luultavasti pidemmällä aikavälillä oikeasti ympäristölle(kin) vaarallisiin - rakenteisiin ja ilmiöihin, kuten vaikka globalisaatioon ja muutamassa vuosikymmenessä eksponentiaalisesti räjähtäneeseen yksityisomaisuuden määrään).

      Samalla miehille on langennut heilutettavaksi "käyntikortiksi" eräänlainen kivuuden tai ainakin kivuusyhteensopivuuden performointi. Mitattavana on tietysti oikeasti nimenomaan kyky olla tekopyhä ja teennäinen, koska nuohan ovat ne ominaisuudet, joilla ympäristössämme tulee nykyisin toimeen.

      Poista
    2. ...tai siis ei yksityis- vaan omaisuuden ylipäätään missä tahansa ideologisesti kasvupakkoisessa eli kapitalistisessa muodossa, kuten Pohjois-Koreassa vaikka

      Poista
    3. Se täytyy sanoa ym Lassi Linnasen kunniaksi, että tälle tulee mieleen puutua molempiin seikkohin,vieläpä vastustaen koko perimysjärjestelmää.

      Poista
  3. "Joskus tuntuu kummallisesti siltä, että itärajamme kulttuurisen madaltumisen sijasta siitä on tullut niin sanotusti puoliläpäisevä kalvo, joka on auki vain yhteen suuntaan eli idästä länteen."

    No, kylmän sodan aikana se oli toisinpäin. Nykytilanteeseen vaikuttanee osin tietty mielentila, jota voinee kutsua paremman termin puutteessa vaikkapa atavistiseksi ryssänpeloksi. No, en toki ole sille itsekään täysin immuuni, mutta on se noin enimmäkseen siedättynyt poijes kun olen käynyt Venäjällä niin työ- kuin yksityisasioissakin mitäpälie satakunta kertaa. Ja työkuvioissa nuo keskiluokkaisemmat venäläiset ovat tulleet vastaan useamman kerran ja yleisvaikutelmaksi on jäänyt, että ainakin yksilöinä hyvinkin ammattitaitoista, fiksua ja sivistyneen oloista porukkaa. Työkielenä on pääsääntöisesti ollut englanti, koska menja rysskij ne ozen haraso (vaikka sitä jonkin verran osaankin), jotta riittäisi vaativampien asiakysymysten käsittelemiseen. No, näinkin on pärjätty tähäksi saakka sen kummemitta ongelmitta, sano.

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
  4. Niinhän se on, että riippuu kuka kirjoittaa ja mitä.

    Suuresta ilmastogurusta Grete Thunbergista kirjoitetaan paljon, Nobeliakin väläytelty. Nyt Grete paljastaa, miksi hän on oikeassa ilmastonmuutoksen suhteen:

    https://voiceofeurope.com/2019/04/greta-thunberg-claims-gift-of-asperger-syndrome-helps-her-see-through-environment-lies/

    https://www.medicinenet.com/asperger_syndrome/article.htm#what_is_aspergers_syndrome :

    People with Asperger's syndrome typically have normal to above-average intelligence but typically have difficulties with social interactions and often have pervasive, absorbing interests in special topics.

    Mutta!: Jospa Grete onkin oikeassa! Tai ehkäpä häntä on valistettu em. medicinenetin kirjoituksesta, jossa sanotaan:

    "Positive characteristics of people with Asperger syndrome have been described as beneficial in many professions and include:

    the increased ability to focus on details,
    the capacity to persevere in specific interests without being swayed by others' opinions,
    the ability to work independently,
    the recognition of patterns that may be missed by others,
    intensity, and
    an original way of thinking."

    Greten jutut voi tulkita käyttäen tervettä maalaisjärkeä, ilmastopoliittisesti valveutuneella arvopohjalla (kuten hän itse) tai antaa psykologien ja/tai psykiatrien tulkita hänen sanomansa (ilman kannanottoa ilmastonmuutokseen).

    VastaaPoista
  5. https://observador.pt/especiais/putinlandia-vladimir-e-a-russia/

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.