Venäläisten suosikit

Venäläisten suosituimmat

Stalinin suosio on Venäjällä viime vuosina vain kasvanut. Ilmiö on kiinnostava, sillä se on yleensäkin vaihdellut varsin suuresti sinä aikana, jolloin mittauksia on tehty ja luultavasti vielä enemmän sitä ennen.

Nyt joka tapauksessa alkoi jo tottua siihen, että viime vuosina noin puolet venäläisistä on suhtautunut Staliniin enemmän tai vähemmän myönteisesti. Tosin suhtautuminen aina riippuu siitä, miten kysytään.

Nyt Levada-instituutti sai tulokseksi, että täysin myönteisesti Staliniin suhtautui 18 prosenttia kansalaisista ja etupäässä myönteisesti 52 prosenttia. Tässä luvussa ovat myös ne, jotka sanovat vain ”kunnioittavansa” Stalinia.

Tämä on hieman tulkinnanvaraista myönteisyyttä. Näyttää ilmeiseltä, että myös esimerkiksi Stalin elämäkerturi Stephen Kotkin kuuluu tuohon ”kunnioittavien” joukkoon ja moni muu tutkija hänen liksäkseen.

Täysin kielteisiä joka tapauksessa oli vain 5 prosenttia ja etupäässä kielteisiä 14 prosenttia.

Myönteisen suhtautumisen määrä on joka tapauksessa varsin huikea, ottaen huomioon sen, miten kovakätinen isäntä oli kyseessä.

Miljoonien murhaaminen ei estä näköjään kunnioittamasta henkilöä, jos hänen plussapuolellaan ovat maan nostaminen siitä hirvittävästä romahduksesta, joka Leninin aikana oli tapahtunut ja ennen muuta tietenkin myös voitto tuossa sodista kammottavimmassa -olkoonkin että jättiläismäisin veriuhrein. Voitto se silti oli.

Mutta mitä mieltä noista veriuhreista sitten oikein ollaan? Hyväksyykö valtava enemmistö nekin?

Siitä ei ole kysymys. Stalinin politiikan vaatimat ihmisuhrit hyväksyy ehdottomasti 13 prosenttia ja jossain määrin oikeutettuina niitä pitää 33 prosenttia. 45 prosenttia sanoo kuitenkin, ettei niitä voi pitää oikeutettuina, 9 prosenttia ei osaa sanoa.

Mutta eikö tämä sitten merkitse juuri sitä, etteivät vastaajat ymmärrä koko kysymystä suhtautuessaan myönteisesti Staliniin ja ollessaan hyväksymättä hänen hallintonsa veriuhreja?

Ei välttämättä. Toki historiassa on paljon sellaista, mistä emme pidä, mutta joka ei sieltä sen vuoksi mihinkään häviä.

Nykyisen sukupolven kuvitelmissa historia näyttää usein olevan jonkinlainen valintamyymälä, jossa on tarjolla kaikenlaista hyvää ja huonoa ja menneiden aikojen ihmisiä tulee arvostella sen mukaan, kumpaa tavaraa he ovat valinneet.

Jos ollaan realistisempia, historia voidaan kuitenkin ymmärtää myös kohtalona, joka voi olla katkera ja sisältää useinkin vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Venäjän kansalle on viime vuosisadalla tarjottu enimmäkseen juuri näitä kahta laatua. Nyt tilanne on parempi.

Me unohdamme liian usein, millainen Venäjän kansan historia viimeksi kuluneen vuosisadan kuluessa on ollut.

Ensimmäisen maailmansodan syttymisestä lähtien se on ollut veren, nälän, sekasorron ja väkivallan historiaa. Viimeisin sukellus tapahtui neuvostovallan loppuaikoina ja 1990-luvulla.

Vasta sen jälkeen, eli milteipä vasta eilen, unelma poroporvarillisesta aineellisesta hyvinvoinnista tuli ensi kerran myös tavallisen venäläisen ulottuville.

Se tapahtui Putinin aikana.

Onkin kiinnostavaa katsoa, miten venäläiset sijoittavat Putinin maailmahistoriaan. Kun heitä vuonna 2017 pyydettiin luettelemaan viime vuosisadan suurimmat maailmanhistorialliset hahmot, tuli ensimmäiseksi Stalin 38 prosentilla äänistä, seuraavina olivat Aleksandr Puškin (!) ja Pietari I, molemmat 34% ääniosuudella. Sen jälkeen sitten seurasivat Lenin (32) ja Putin (29).

Kun VTsIOM-tutkimuslaitos oli vuonna 2018 kysynyt viime vuosisadan alun sympaattisimpia hahmoja oli ensimmäiseksi tullut Nikolai II (54%) sitten Stalin (51%) ja sitten Lenin (49%).

Mutta kansan suosio on oikullista. Vuonna 1989 Lenin oli ollut voittaja huikealla luvulla 72%.

Koska hän ei sen jälkeen ole saanut aikaan yhtään mitään, ei hyvää eikä pahaa, luulisi hänen suosionsa säilyneen, mutta niinhän ei siis ole asia.

Menneisyyden sankarien nauttima arvonanto vaihtelee nykypäivän reaaliteettien ja kuvitelmien mukaan, hyvinkin rajusti. Ei tämä meilläkään tuntematon ilmiö ole.

Kuten Levada-instituutin tutkija arvioi, Stalinin hahmo näyttää edustavan monelle unelmaa oikeudenmukaisuudesta, jota nykyajasta puuttuu. Ainakin hän pani herrat matalaksi, mikä NKVD:n mielipidetarkkailun mukaan herätti tiettyä sympatiaa kansan syvissä riveissä jo 30-luvulla.

Itse kukin tietysti tässä miettii sitä, miten paljon kannatusta Hitler mahtaisi saada Saksassa vastaavissa kyselyissä, mutta luultavasti asiaa ei edes kysytä. Vai tietääkö joku paremmin?

Hitlerin ansiot ennen sodan syttymistä olivat luultavasti kansan kannalta paljon paremmat kuin Stalinin, joka tapatti miljoonia nälkään, ammutti ja näännytti leireillä vielä lisää väkeä.

Hitler lopetti myös sen valtavan työttömyyden, joka Saksassa vallitsi ja kun hän vielä onnistui purkamaan Versailles’n epäoikeudenmukaisiksi koetut määräykset, ei kulttia tarvinnut enää keinotekoisesti synnyttää.

Mutta Hitler tuhosi kaiken, minkä oli rakentanut ja paljon muuta lisäksi. Stalin saattoi jättiläisuhriensa turvin nousta kukoksi tunkiolle ja jatkaa kansan kuristamista.

Mutta noista ajoista on parin sukupolvenvälimatkan jälkeen tullut nostalgiaa, kuten sota-ajasta joillekin suomalaisille. Aika oli vaikeaa, mutta uhrit eivät olleet turhia. Se kaikkein pahin kohtalo vältettiin.

Ehkäpä meillä on venäläisten kanssa jotakin yhteistä myös menneisyydenhallinnan alalla?