torstai 18. maaliskuuta 2021

Kuluttajan arkipäivää

 

Silpun syöjät ja syöttäjät

 

Ruokabisnis on tehnyt elämän meille helpon-helpoksi, ihan viimeisen päälle. Nyt ei kenenkään enää tarvitse ihan itse käyttää keittiöveistä (joita jokaisella j alkaa olla kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin  tarpeisiin): leipä myydään leikattuna, makkara peräti ohuen ohueksi viipaloituna, juustotkin on valmiiksi leikattu pieniksi palasiksi myös siellä, missä ikään kuin näön vuoksi on myös palvelutiski säilytetty.

Kokeilkaa muuten, saatteko sitä palvelua. Joskus on onnistanut, joskus taas on kerrottu, että kaikki kyseeseen tuleva juusto on jo valmiiksi silputtu ja löytyy sitten vain sieltä tiskistä. Lihatiskillä yleensä kyllä suostutaan leikkaamaan ja siivuamaan sen sijaan, että vain myytäisiin vanhaa silppua.

 Sen sijaan sieltä on usein vaikeaa löytää mitään muuta kuin kaikkein primitiivisintä tuotetta: luutonta paistia ja filettä. Pelkästään keittolihan (rinta, lapa, etuselkä) etsimisestä voi tulla melkoinen projekti.

Olen jo jonkin aikaa ihmetellyt, minkä takia esimerkiksi hedelmiä ei vielä myydä valmiiksi viipaloituna, vaan annetaan tämäkin tehtävä usein osaamattoman ja haluttoman kuluttajan tehtäväksi. Vaan olenpa nähnyt jo Venäjällä senkin ihmeen, joka toistaiseksi on kyllä meillä harvinaisuus.

Tosiasiahan on, ettei kuluttuja ole mikään kuningas, vaan syöttilässika, jolle kelpaa kaikki. Kysyntä joustaa vain hinnan -halpuuttamisen- mukaan, mutta muuten ei. Kun sitten kauppias silppuaa tavaran, on se kuluttajan kannalta ikään kuin plussaa sen pääasian eli halpuutuksen päälle ja kauppiaan kannalta vaatii paljon vähemmän panostusta kuin tiskillä palveleminen.

Tuloksena on ruoan tason romahtaminen. Halpuutuskaupat panostavat nimenomaan kaikkein primitiivisimpään ruokakulttuuriin, jossa suurin ja ainoa arvo on ruoan hinta. Kunnioitusta laatua kohtaan ei ole enempää myyjällä kuin ostajalla.

Kerronpa tuoreen kokemuksen, jossa ei kyllä ole mitään erikoista ja joka ei suinkaan liity vain yhteen kauppaan.

Kävin yleisesti ottaen hyväksi ruokakaupaksi tietämässäni Savonlinnan K-citymarketissa ja ihastuin ikihyviksi huomatessani juustohyllyn, joka oli aiemmin jäänyt katveeseen. Siellähän oli appenzelleriä ja haisevaa havartia ja jos vaikka vallan mitä.

Ostin pari palaa, vaikka aloin kyllä aavistella pahinta. Sitten osoittautui, että viipalointi oli suoritettu jo ainakin viikkoa aiemmin, eikä juustoissa ollut jäljellä juuri mitään niiden aidosta aromista. Molemmat palaset voitiin pelastaa vain raastamalla ja survomalla voin sekaan, mikä on vanha keino käyttää sellaisia juustoja, jotka muuten olisi heitettävä pois.

Päivän pelastivat sentään saman kaupan luomutomaatit, joissa oli ihan oikea tomaatin maku, joka talvisin yleensä puuttuu noista halpuutetuista lemmenomenista, joiden syöminen on yhtä nautinnollista kuin lapikkaanvarsien pureskelu.

Tomaatinviljelijät eivät tähän mennessä juuri ole yrittäneet myydä tuotteitaan maulla, mikä on outoa. Poikkeuksena ovat Nams-terttutomaatit, jotka ovat keskimääräistä parempia, mutta eivät lainkaan luomutomaattien veroisia.

Ymmärrän, että maukkaat lajikkeet ovat tuotantoketjun kannalta vähemmän tuottavia kuin mauttomat. Tuottajille antaa tässä väärän viestin kuluttaja, joka säntää ehdottomasti halvimman tuotteen perään, vaikka sellaisen lajikkeen tuotanto olisi jo jumalan viljan häpäisemistä.

Mutta siinähän puhuu raha, primitiivinen ahneus.

Vaikeampaa on ymmärtää, miksi normaalit, maukkaat tuotteet pilataan silppuamalla ne jo tehtaalla ennen myymistä. Mikään siivutettu makkara ei ole pötköstä leikatun makuista. Siitä huolimatta esimerkiksi metvurstia saa ostaa vain ohuina ja jopa peräti ohuen ohuina viipaleina. Ainakin jälkimmäisessä tapauksessa maku on kurjan kurjaa. Myös tuotteen säilyvyys laskee olennaisesti.

Oma lukunsa on leipä, joka tunnetusti on parasta vastaleivottuna. Mikäli sen aromit halutaan täydellisesti tappaa, ei tarvitse muuta kuin sahata se palasiksi ja panna muovipussiin. Paperipussissakin säilyvyys on aika heikkoa.

Muistan, miten aikoinaan Pietarissa toimiessani oli palveluksessani pari venäläistä asiansa omaavaa kokkia. Kun seminaarin fursetti (fourchet) alkoi lähestyä, he ottivat esille tuoreet leivät ja leikkasivat ne palasiksi vasta juuri ennen tarjolle panemista. Huumaava tuoreen leivän tuoksu sai myös jaaritteluun taipuvaiset seminoijat lyhentämään puheenvuorojaan nasevammiksi.

Tässäkin oli kyseessä se myös Mannerheimin suosima periaate, että ruokaa on kunnioitettava. Oikea herkuttelu ei tarkoita mitään Trimalkion rehenteleviä pitoja, vaan ruoan, jumalan viljan, omien mahdollisuuksien tuomista kunnioittavasti esille. Se ei välttämättä maksa mitään.

Meillä on nykyään kaupassa valtava määrä erilaisia ruoka-aineita. Muistan, miten minulla olin joskus todellisia vaikeuksia löytää hyllyjen loputtomuudesta aitoa voita. Sivumennen sanoen, ei se nykyinen kaupan meijerivoikaan maistu ihan oikealta. Jos sellaista haluaa, kannattaa ostaa hallista ns. kartanovoita.

Tässä sopinee myös muistuttaa, että Valio tekee yhtä maailman parhaista feta-juustoista. Sitä oli vielä hiljattain saatavana myös yhden tai kahden palan pakkauksissa. Nykyään valmistaja on ystävällisesti leikannut sen kuutioiksi, mikä merkitsee maun täydellistä turmeltumista.

No, onpahan kuluttajaa taas sitten palveltu, kiitoksia vain. Se juusto jää kuitenkin ainakin minulta ostamatta, vaikka ne kilpailevat, muovikääreessä myytävät möykyt, eivät tavoitakaan sen entisen kahden palan valiofetan tasoa. Ovat ne ainakin paljon maukkaampia kuin se kuutiosilppu.

Ankein kurjuuden alho lienee nyt jo ohitettu. Moni muistanee vielä ajan, jolloin leipää oli myytävänä vain muovipussissa. Nykyään sitä sentään saa myös paperipussissa ja jonkin verran myös leikkaamattomana. Sellaisen leivän voi sitten myös pakastaa ja sen jälkeen paistaa, jos herkutella haluaa ja miksei haluaisi. Eihän se mitään edes maksa.

6 kommenttia:

  1. Ruoassa on kolme tekijää, mitkä pitää muistaa; laatu, laatu ja laatu. Tämän takia tavallsesta supermercadosta ei löydy paljonkaan ostettavaa. Onneksi täällä Malagan seudulla toimii vireä luomuntuottajayhdistys, joka pitää torejaan joka viikonloppu. Kiva harrastus eläkeläiselle ajaa torille ja hankkia kunnon eväät. Tietysti vihannekset, mutta myös raakamaitojuustot, niin lehmän, vuohen, kuin lampaankin. Nyt myös makkaroita, Nytkin on jääkaapissa salcichon ja chorico pötkyt, joissa on vapaina kasvaneiden ja tammenterhoja syöneiden sikojen lihaa, laardia, pippuria, valkosipulia ja merisuolaa, Ei muuta.

    Löysimme myös onneksemme Malagan kauppahallista luomulihakauppiaankin. Jos ostamme vaikka carrilladoja, sianposkia, niin kauppias poistaa kalvot valmiiksi jne.

    Eläkeläisen ei ole vara mussuttaa roskaruokaa, koska silloin voi vanhuus iskeä kyntensä. Ps. ei se kovin paljon kalliimmaksi tule, ainakaan täällä.

    VastaaPoista
  2. Esimerkiksi Kuopiossa on Atrian lihakauppa, josta saa sian etuselkää alle 4 €/kg ja lapaa alle 5 €/kg.

    Tankomeetvurstia taitaa olla vain Kotivara venäläinen, mutta se on tolkuttoman kallista (15 €/kg). Lidlin salameissa ja chorizoissa on pienempiä tankoja. Eniten v*tuttaa, ettei täällä päin saa kohtuuhintaista mortadellaa. Wotkinsin mortadella ei ole hyvää, liian kuivaa (mukana nautaa, kun kunnon mortadella on pelkkää sikaa). Italiassahan mortadellaa saa alle 10 €/kg. Tänne tuotuna hinta lähentelee 25 €/kg.

    VastaaPoista
  3. Kun katselee miten epäkunnioittavasti sika-vainajaa kohdellaan "turuissa", alkaa vegaanius-uskonto hiukan houkutella.

    VastaaPoista
  4. " Sen sijaan sieltä on usein vaikeaa löytää mitään muuta kuin kaikkein primitiivisintä tuotetta: luutonta paistia ja filettä. Pelkästään keittolihan (rinta, lapa, etuselkä) etsimisestä voi tulla melkoinen projekti... on, ettei kuluttuja ole mikään kuningas, vaan syöttilässika, jolle kelpaa kaikki...."

    Taas kerran täyttä asiaa, tällaisia blogeja pitäisi kirjoittaa vain yksi päivässä tai viikossa, että saisi sydämmen kyllyydestä kommentoida! Karmeaa on nykyinen ruokakauppa"kultturi".

    Ns huonoja ruhonosia ts hyvää pata-ainesta saa etsimällä etsiä. Fileet kun tahtoo mennä kuivaksi, kunolen vannoutunut pata-ihminen. (Noh pari viikkoa sitten porofile onnistui: pari minuuttia kuumalla rautapannulla per puoli ja mm viini-rosmariinikastiketta tykötarpeiksi.) 

    VastaaPoista
  5. Aika lailla nykykauppa pääsee ympäristöasioissa kuin koira veräjästä vaikka juuri sehän taitaa olla suurin syy muovisaasteen syntymiseen.
    Eivätkä ne kaupunkien reunapelloille pelkkiä autoilijoita varten rakennetut hehtaarimarketitkaan mitään viherrakentamisen ole.

    VastaaPoista
  6. Kuten arvoisa blogisti kirjoittaa, kuluttaja on tämän kaiken silppuamisen ja laaduttomuuden alfa ja omega. Laadun perään huudellaan, mutta bulkin perässä ravataan.
    Tomaattien kuningatar saapuu hyvin varustetulle vihannesosastolle kesäkuun alussa. Kyse on coeur de boeuf -pihvitomaattilajukkeesta. Kasvaessaan hedelmä (kasvitieteellisesti marja) laskostuu sukokkaasti kuin poimuhame hoikan naisen vyötäröllä. Moni luuleekin, että siloisten pihvitomaattien joukkoon on ujutettu muodoltaan EU-direktiivin vastaista, luokatonta tuotantoa. Ei ole.
    Pihvitomaattien kuningattaressa on siemeniä vain nimeksi, ja hehkuva herkku saattaa painaa jopa puoli kiloa (sykkivä härän sydän painaa liki kaksi kiloa). Mikä parasta, coeur de boeuf pilaantuu melko nopeasti: laadukkaan elintarvikkeen merkki.
    Kaupparyhmän jankutus halpuuttamisesta oli monin tavoin vastenmielistä. Se vetosi pirulliseen perisyntiin. Ahneushan on pysyvä ominaisuus. Kelpuuttaminen kertoo jotakin opitun.

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.