lauantai 20. tammikuuta 2018

Ihmemaan turisti



Lewis Carroll ihmemaassa

Journal of a Tour in Russia, 1867. In: The Russian Journal and Other Selections from the Works of Lewis Carroll (Ed.&with and Introduction by John Francis McDermott. Dover Publications, 1977.

Lewis Carroll, tuo tunnettu Oxfordin satusetä ja Ihmemaan Liisan luoja kirjoitti myös kiinnostavia matkakuvauksia.
Ainakin minun mielestäni niiden pääasiallinen viehätys on siinä, etteivät ne kuvaa mitään poikkeuksellisen erikoislaatuisia ja harvinaisia asioita, vaan nimenomaan sitä jokapäiväistä rutiinia, jonka ulkomaanmatka tuon ajan ihmiselle tarjosi.
Englantilaisten matkailu mannermaalle taisi tuohon aikaan olla kovasti lisääntymässä, kiitos rautateiden. Anekdootit tosin kertoivat englantilaisten olevan usein haluttomia matkailemaan. Muuan herrasmies oli kuulemma kerran mennyt laivalla Calais’hen ja palannut heti seuraavalla takaisin, kirjoittaen päiväkirjaansa: ”ranskalaiset ovat pienikokoisia, ruskeatukkaisia ja sangen hävyttömiä”.
Englantilaisten, kuten useimpien muidenkin turistien suurimpia ongelmia ulkomailla oli yhteisen kielen puute. Suorastaan hurjalta vaikutti niiden amerikkalaisten tilanne, jotka olivat tulleet Saksaan osaamatta sanaakaan maan kieltä. Amerikkalaisillakin oli nimikortti maailmankielellä, ranskaksi, kertoo Carroll.
Carroll itse osasi äidinkielensä lisäksi ainakin jotenkuten sekä ranskaa että saksaa, mutta kun normaalit yleisönpalvelijat eivät useinkaan näitä kieliä osanneet, joutui hän Venäjällä opiskelemaan joitakin sanoja ja sanontoja ja käyttämään runsaasti elekieltä.
 Kun senkin teho loppui, piirsi Carroll kerran kuvan siitä, miten halusi saada takkinsa takaisin venäläiseltä ajurilta, jolle oli sen jättänyt. Sivilisaatiossa oli siis palattu Niniven ajan hieroglyfien tasolle…
Toki englanti oli kieli, jolla tuohonkin aikaan pärjäsi ainakin Englannin nykyisissä ja entisissä siirtomaissa ympäri maailmaa. Myös Venäjällä oli tietty joukko ns. anglomaaneja, jotka sekä osasivat englantia että pyrkivät käyttäytymään kaikessa englantilaisten esikuviensa mukaisesti.
Kyseessä joka tapauksessa olivat yläluokan edustajat ja Carroll nyt oli vain tavallinen pappi ja satusetä, jolla ei ollut pääsyä ns. suurmaailman piiriin. Moskovassa ja Pietarissa oli kyllä englantilaiset klubinsa, mutta niissä tämä turisti ei käynyt, englantilaisissa kirkoissa ja jumalanpalveluksissa kyllä.
Käytännössä turisti joutui yleensä pärjäämään paikallisella kielellä ja Pietarissakin jopa ranskan puhujat olivat, outoa kyllä, harvinaisia, vaikka Nevskillä olivatkin ranskalaiset liikekyltit vallitsevina. Vasilinsaarella nekin olivat vain venäjäksi. Sivumennen sanoen, sehän oli muuan saksalaisuuden keskus.
Venäjän kieli oli vaikuttava kokemus ja Carroll vallan innostui kirjoittamaan lukijan ihmeteltäväksi sanan zaštšištšajuštšihsja (защищающихся). Sehän on lähes sama kuin se kuuluisa shibboleth самозащищающихся женщина, jota ei venäläisen patrioottisen taruston mukaan kukaan ulkomaalainen kykene lausumaan.
No, onhan meilläkin nyt vaikkapa tämä järjestelmällisyydellistyttämättömyydellänsäkäänköhän. Siitä vain ulkomaalaiset lausumaan!
Joka tapauksessa Carroll oppi pian jopa venäjäksi tinkimään ajurien taksoista, joka pitikin tehdä joka kerta. Moinen oli ihan hupaisaa, mutta olisipa ollut ikävää tehdä sitä Lontoossa joka päivä!
Ruoka oli osittain outoa ja joka paikassa sai aluksi kaalikeittoa, щи, johon sekoitettiin smetanaa. Kun sen happamuuteen tottui, niin hyväähän se oli. Joskus ateriat olivat kerrassaan mainioita.
Pietarin nähtävyydet olivat mahtavia myös Euroopan nähtävyyksiin tottuneille ja Palatsiaukiota kirjoittaja arveli maailman suurimmaksi lajissaan. Taitaa tosin Pekingissä ainakin olla suurempi, mutta siellähän sankarimme ei kai ollut käynyt.
Eremitaasin kokoelmat olivat hyvin vaikuttavia, samoin Pietarhovi ja myös Iisakin kirkko. Pietari-Paavalin linnoituksessa turistille oli avoinna kirkko keisarillisine hautoineen, mutta ei toki sen sijaan Aleksein raveliini, joka oli aktiivikäytössä…
 Pietarin ihmeisiin kuului myös suolattoman ja vuorovedettömän Suomenlahden jäätyminen talvisin kulkukelpoiseksi.
Vähäkielitaitoinen turisti matkaili sitten vielä Moskovaan ja Nižnyi Novgorodiin ja tunsi itsensä Robinson Crusoeksi Uuden Jerusalemin luostarissa, jossa ymmärrettävällä kielellä puhuvia ihmisiä ei ollut mailla eikä halmeilla.
Kaiken kaikkiaan Carrollin Venäjän-matkan kuvaus on kohteelleen sympaattinen ja nykylukijaa siinä kiinnostavat lähinnä arkipäivän banaliteetit. Joskus harvoin, kuten poistuessaan Venäjän keisarikunnan alueelta Preussin puolelle, kirjoittaja yltyy suuriin yleistyksiin:
Hurjien, karkealta näyttävien venäläisten sotilaiden tilalle tulivat sivistyneemmän ja intelligentimmän näköiset preussilaiset. Jopa talopojatkin näyttivät olevan korkeammalla tasolla ja heissä oli enemmän yksilöllisyyttä ja itsenäisyyttä.
Venäläinen talonpoika, jonka kasvot ovat lempeät ja hienot ja usein jalomuotoiset, tuo minulle aina mieleen alistuneen eläimen, joka on vanhastaan tottunut hiljaa sietämään karkeutta ja epäoikeudenmukaisuutta, sen sijaa, että näyttäisi mieheltä, joka sekä kykenee että uskaltaa puolustaa itseään.
Näin siis saatettiin kirjoittaa aikana, jolloin poliittinen korrektius oli vielä tuntematon käsite. Sanomattakin on selvää, että tässä kyse on vain vaikutelmista, impressioista, joita vain, sanoisinko, älykääpiö yrittäisi muitta mutkitta soveltaa konkreettisiin yksittäistapauksiin.
Carrollin vaikutelmat eivät kuitenkaan ole sui generis. Kertomuksissa Venäjän rajan ylittämisestä toistuvat yhä uudelleen huomiot jyrkästä kulttuurirajasta, joka muuten ei tässä tapauksessa suinkaan sijoittunut Iso-Venäjälle, vaan Puolaan ja luultavasti ihmiset myös Preussin puolella olivat usein samaa puolalaista juurta kuin Venäjänkin puolella.
Mutta tämä nyt on sivuseikka. Myös meidän päiviemme maailmasta tällaiset jokapäiväisiä kokemuksia kartoittavat matkakertomukset ovat kiinnostavaa luettavaa, ainakin tulevaisuudessa.

8 kommenttia:

  1. Rupesin miettimään, että olen huonosti seurannut alan kehitystä. Venäläisiähän poliittinen korrektius ei taida koskea? Heistä kai onkin lupa sanoa epäedullisia asioita ja suoranaisia ilkeyksiäkin, yhdessä ja erikseen, vai kuinka?
    Korjatkaa jos olen väärässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Venäläsistä suorastaan kuuluu sanoa solvaten ja vähätellen. Aina. Muuten et kuulu älykkäiden ja parempien ihmisten joukoon.

      Lauman koodi on tarkka.

      Poista
    2. Matias lienee oikeassa mitä tulee suhtautumiseen venäläisiin.

      Toinen näkökulma on venäläisten oma suhtautuminen poliittiseen korrektiuteen, feminismiin ja muihin länsimaisiin terveen järjen vastaisiin hapatuksiin joka on onneksi vielä varsin terve.

      Poista
  2. Suomalainen poliittinen nainen, jonka kasvot ovat lempeät ja hienot ja usein jalomuotoiset, tuo minulle aina mieleen alistuneen eläimen, joka on vanhastaan tottunut hiljaa sietämään karkeutta ja epäoikeudenmukaisuutta, sen sijaa, että näyttäisi naiselta, joka sekä kykenee että uskaltaa puolustaa itseään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama postaukseni on yön aikana kerännyt FB:ssä muutamia tykkäyksiä kansannaisilta!

      Poista
  3. Törkeitä juttujahan se tuokin on kirjoitellut. Mutta satusetä on satusetä. Muuksi siitä ei ole.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sen lisäksi, että on jaloa taidetta saada asiat tehtyä, on jaloa taidetta jättää asioita tekemättä. Elämän viisaus koostuu epäoleellisuuksien poistamisesta. "Lin Yutang

      Poista
  4. Lausuppa: itsekseskös yskiskelet yksikseskös itkeskelet

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.