Sota ja rauha

Sota ja rauha

Sota ja rauha kuuluu niihin teoksiin, joita kannattaa lukea aina silloin tällöin. Mikään dramatisointi ei voi korvata itse kirjan lukemista. Vaikka kuva voisikin vastata tuhatta sanaa, ei tuhatkaan kuvaa kykene kertomaan asioita, jotka kuuluvat ajattelun eivätkä visuaalisen elämyksen piiriin.

Isaiah Berlinin kuuluisan kiteytyksen mukaan Tolstoi ei ole siili, joka osaisi vain yhden suuren asian, vaan kettu, joka tuntee niitä lukemattomia.

 Mirrivainaa (Мир и война, opiskelijahuumoria) ei kerro vain Napoleonin sodista ja erityisesti hänen Venäjän-retkestään, vaikka toki myös siitä. Se pyrkii kuvaamaan todellisuutta ja ihmisen suhdetta siihen. Näin sen ymmärrän. Ja jokaisen sopii ymmärtää tavallaan, vaikka onhan siitä kaikenlaista rikkiviisasta kirjoitettu, valtavasti.

Tekijän, entisen upseerin, intohimoinen pasifismi näkyy jo tässäkin kirjassa, samoin se kansanomaisuuden ihailu, joka sittemmin esitettiin niin suorasanaisesti ja usein banaalisti hänen ikämiehenä julkaisemissaan pamfleteissa. Molemmathan toki ovat hienoja asioita, ikämiehenä tekijä vain ikään kuin taantui ilmaisussaan.

Tolstoin sarkastiset kuvaukset ja kommentit niin Bonapartesta kuin monien venäläisten ja etenkin muunmaalaisten sotilaiden tavasta yrittää ymmärtää todellisuutta helppohintaisen ja valheellisen käsitteistön kautta ovat ikituoreita.

Ne todistelut, joiden mukaan enempää Napoleon eikä kukaan muukaan ei koskaan itse asiassa johtanut mitään taisteluita, saati osoittanut tai edes voinut osoittaa neroutta tässä toimessa, lienevät osittain, mutta vain osittain epätosia ja nyt myös vanhentuneita tekniikan kehittymisen takia.

Nykyaikainen sodanjohtaja ei enää ole riippuvainen hitaiden ja epäluotettavien lähettien toiminnasta, mutta tapahtumaketjujen vyöryn hallitsemattomuus on ja sen täytyykin olla yhä ennallaan.

 Niin sanottu sotatiede oli Napoleonin aikana vielä uutta ja ihmeellistä ja etenkin preussilaiset uskoivat siihen siitä huolimatta, että kärsivät tappioita. Suvorovin muisto tuon viisastelun vastapainona väikkyy yhä Tolstoin kuvaamissa tuon ajan aitovenäläisissä sydämissä.

Inhimillisen käyttäytymisen ennustaminen, saati hallitseminen, lienee yhä yhtä mahdotonta kuin se on aina ollut. Kaiketi sitä voisi verrata sään ennustamiseen. Huipputehokkailla tietokoneilla voidaan ennustaa luotettavasti, mutta vain hyvin lyhyellä aikavälillä.

Tolstoin filosofointi on konstailematonta ja siitä henkii intohimo itse pääasiaan, elämän ymmärtämiseen. Muodolla ei varsinaisesti ole merkitystä, lukuun ottamatta sitä seikkaa, että kömpelö muoto vie liian nopeasti liian primitiiviseen ymmärtämiseen, etten sanoisi johtopäätöksiin. Style -c’est l’homme même…

Tolstoin filosofointi ei ainakaan parhaimmillaan koostu mistään syllogismeista ja hän korostaa alinomaa sitä, miten kuvitelma käsitteiden ja todellisuuden vastaavuudesta toimii hölmöyden uutterimpana palvelijana.

Oppineisuus, saati saksalaistyyppinen rikkiviisaus eivät edesauta todellisuuden ymmärtämistä, vaan pikemmin siitä vieraantumista ja juuri siksi kansanihmisistä löytyy yhä uudelleen se viisaus, josta etenkin niin sanotun suurmaailman edustajat ovat enimmäkseen tyystin irtautuneet.

Napoleon on vain yksi esimerkki keinotekoisessa maailmassaan, valheen keskellä harhakuvia tavoittelevasta ihmisestä.

Suurmaailma, большой свет, beau monde elää riistosta ja vääryydestä ja jo senkin takia se ajattelee valheellisesti. Toki sen piiristä löytyy myös aina jokunen vanhurskaus ja todellisuuden ymmärtämisen säde läpäisee aina silloin tällöin myös tähän joukkoon kuuluvien yksilöiden tajunnan. Ruhtinas Andrei on hyvä esimerkki.

Pierre Bezuhov, äpärälapsi, upporikas perijä, vapaamuurari, sotaturisti ja narri, kuuluu positiivisiin sankareihin, jos niin voi sanoa. Hän on narri vertaisryhmänsä silmissä, mutta se johtuu vain siitä, että koko tämä turha joukko on itse narrimaisuuden pauloissa.

Kun valhetta ja vääryyttä tarkastellaan normaalilla, ei vallitsevien normein mukaisella, vaan niin sanoakseni aristotelisella, ihmisen olemuksen mukaisella ymmärryksellä, sen mielettömyys ja rivous tulee näkyväksi. Sellainen näkökulma on kuitenkin oman ryhmänsä piirissä mahdollinen vain Bezuhovin kaltaiselle poikkeusihmiselle.

Toki kertoja auttaa lukijaa sen verran, että tämä ymmärtää lurjusten olevan juuri sitä mitä he ovat: Ippolit on tyhjänpäiväinen nolla, Anatol on vastuuton, irstas roisto ja Dolohov narsistinen rähjääjä.

Naisten kokoelma ei ole hääppönen sekään. Tyypeistä kurjin on Helena, J.A. Hollon kirjoitustapaa käyttääkseni. Hän on todellinen venäläinen, hieman muheva kaunotar, mutta samaan aikaan tyhjääkin tyhjempi sielu, joka näkee elämäntehtävänsä seksuaalisen markkina-arvonsa mahdollisimman suuressa hyödyntämisessä ja jonka mieleen eivät yksinkertaisesti mahdu minkäänlaiset moraaliset näkökohdat.

Tolstoin sarkasmi taitaa olla Helenan kohdalla kaikkein purevinta ja se kuva, joka tästä protofeminististä luodaan, on aidosti kammottava. Hänen vanhempansa ovat toki myös naiivisti kelvottomia, mutta eivät pääse tai joudu samalle tasolle tyttärensä kanssa. Helena nimittäin on myös hyvin ovela, mitä monet tänäänkin pitänevät suurena ansiona.

Ruhtinas Andrei kuten myös Nataša Rostova ovat ihmisinä vajavaisia ja erehtyviä, mutta myös altistuneet sille totuudelle, jolta suurmaailma haluaa sulkea silmänsä. Monen mielestä he näköjään ovat jopa kirjan päähenkilöt.

Kapteeni Tušin on Venäjän Vilho Koskela vai pitäisikö sanoa, että asia on toisin päin. Hän ei henkisesti kuulu pöyhkeiden upseerien joukkoon, vaan edustaa kansan aitoa, elämänläheistä viisautta.

Ja lopulta, sotamies Platon Karatajev taitaa olla se hahmo, jossa stereotyyppisesti henkilöityy Venäjän voima: nöyrä asenne maailmaan, joka kansan parhaille edustajille ei merkitse saalistamisen ja itsensä korottamisen, vaan palvelemisen ja itsensä parantamisen mahdollisuutta.

Mutta tässäpä taisi tulla jo turhaa korkealentoisuutta ja juuri sitä yritystä tislata elämän moninaisuutta simppeleiksi käsitteiksi, mikä Tolstoille on vierasta.

Kettu Tolstoi nyt vain ei taivu näihin siilimäisyyksiin, ei siitäkään huolimatta, että hän elämänsä lopulla itse kirjoitteli noita simppeleinä pidettyjä pamflettejaan, jotka heti suomeksikin käännettiin. Mitä sanottavaa mestarilla olisi nykypäivän Venäjälle?

Ilja Glazunovin Galleriassa, keskellä Moskovaa on valtava maalaus, jossa Tolstoi esiintyy vääränä profeettana. Maalauksen oikeassa alakulmassa on suuri Tolstoin kuva, jossa tämä kantaa mukanaan vapaamuurareiden symboleja ja tunnuslausetta nesoprotivlenie zlu, -vastarinnattomuus pahan edessä.

On tunnettua, että itse Lenin piti hyvin suuressa arvossa Tolstoita sen takia, että hän johdatti kansaa vastustamaan valtiota ja kirkkoa. Toki Iljitš halveksi naiivia väkivallattomuuden evankeliumia.

Vanhoilla päivillään Tolstoi oli vakaumuksellinen anarkisti, joka otti uuden testamentin julistuksen tosissaan ja väistämätöntä oli, että hän joutui sovittamattomaan konfliktiin kirkon ja valtion kanssa.

Sotaa ja rauhaa voidaan verrata Solženitsynin Punaiseen pyörään, joka lieneekin siitä saanut innoituksensa. Molemmat ovat myös historian kuvauksia ja pohjautuvat ahkeraan tutkimustyöhön.

Tutkimustahan ne toki eivät ole, historiankirjoitusta kyllä.

Voidaan sanoa, että Väinö Linna on tehnyt enemmän Suomen historian kirjoittamiseksi kuin sukupolvensa tutkijat yhteensä. Voidaan myös sanoa, että hän antaa asioista väärän ja jopa hyvinkin vääristyneen kuvan.

Ehkä asiaa ei voida auttaa. Koska kukaan ei ainakaan toistaiseksi ole osannut kirjoittaa sellaista tutkimusta, joka antaisi Venäjän vuoden 1812 Isänmaallisesta sodasta tai Suomen vuoden 1918 kansalaissodasta tai maamme vuosien 1941-1944 jatkosodasta yhtä vaikuttavan kuvan, hyväksykäämme se tosiasia, että suurilla kirjailijoilla on ainakin toistaiseksi johtava rooli myös historiankirjoittajina.

Vai onko tämä rooli jo siirtynyt elokuvantekijöille?