Suomalais-virolainen päiväkirja

Maailman keskuksessa

Aino Kallas, Päiväkirja vuosilta 1922-1926. Otava 1955, 304 s.

Diplomaattien ammattitaitoon kuuluu olla mielenkiintoisia. Niinpä on varsin viihdyttävää ja kyllä muutenkin kiinnostavaa lukea esimerkiksi G.A. Gripenbergin muistelmia 1920-luvun Lontoosta.

Diplomaatin rouvien muistelmilla on myös oma mielenkiintonsa, vaikka heidän osanaan on yleensä mennä vanavedessä eivätkä pelkkä edustaminen ja name dropping kovin pitkälle kanna.

Vaikka Aino Kallaksen päiväkirjat liittyvät suurelta osalta tähän samaan miljööseen, ovat ne jotakin muuta. Ensinnäkin kyseessä tosiaan on päiväkirja eivätkä muistelmat ja varsin intiimi päiväkirja se onkin, vaikka ei nyt juuri siinä merkityksessä kuin nykyiaikaiselle lukijalle heti ensimmäiseksi tulisi mieleen.

Viron Lontoon-lähettilään Oskar Kallaksen vaimona Aino Kallas joutui keskelle aikansa maailman poliittista ja taloudellista keskipistettä, Lontooseen, joka yhä oli Brittiläisen imperiumin pääkaupunki, jossa Whitehallilta käsin hallittiin vielä puolta maailmaa. Sitä paitsi Lontoo oli maailman suurin kaupunki.

Pari kertaa kirjoittaja myös matkusti laivalla Atlantin taa ja liikkui siellä New Yorkista Chicagoon ja Torontoon saakka, lännen nousevan suurvallan kulttuurin ja talouden keskuksissa.

Kuten arvata saattaa, diplomaatin rouvan arkipäivään kuuluivat edustaminen, small talk ja puvut, mutta kertojan mielenkiintoa ne eivät kohtuuttomasti vanginneet. Pakkohan oli hankkia esimerkiksi tolkuttoman kallis hovipuku, ilman sitä ei hoviin menty.

 Aluksi kaikki oli häikäisevää, mutta ennen pitkää jo tylsää, mitä ei toki passannut ilmaista. Tämän tason touhua riitti joskus aivan tavattomasti ja kirjoittajan väsymys siihen kuulostaa aidolta.

Pienen Viron resursseilla Lontoon-lähettilään ja hänen perheensä ylläpitäminen oli melkoinen ponnistus, mutta epäilemättä se oli välttämätön ja tuskin hyödytön. Myös rouva Kallas sai tutustua aikansa politiikan ja kulttuurin keskeisiin hahmoihin, kehen enemmän ja kehen vähemmän.

Tutankhamonin haudan löytänyt tohtori Gardiner kuului suorastaan perheystäviin, kun taas joku lordi Curzon oli lähinnä hyvänpäivän tuttuja. Kirjallisuuden tähdet kuten G.B. Shaw ja John Galsworthy tulivat joka tapauksessa hyvinkin läheisiksi tuttaviksi.

Nobelisti Galsworthy kirjoitti myös alkusanat Kallaksen kirjaan, jonka hän käännätti englanniksi ja jonka julkaiseminen sekä Englannissa että Amerikassa oli todellinen tour de force, jossa ei sisu saanut kesken loppua.

Aino-rouva ei ollut mikään naisen osan kurjuutta ruikuttava miehensä varjo, vaan todellinen tahtonainen, jonka toiminta kirjallisen läpimurtonsa hyväksi Lontoossa ja New Yorkissa vaikuttaa todelliselta mestarisuoritukselta enemmän kuin yhdessä suhteessa.

Tuohonkin aikaan kirjat lanseerattiin eikä suinkaan odotettu, että lukijat löytäisivät niistä parhaat ja synnyttäisivät sitten kysynnän. Kyllä siinä mentiin tarjonta edellä ja suunnitelman mukaan. Suuret nimet olivat välttämättömiä. Mutta niinpä esiintyi muuan Kallaksen teos alan lehdessä viikon kirjana ja moni näyttää todella lukeneen hänen novellejaan ja pitäneen lukemastaan.

Suurin osa päiväkirjaa käsittelee kirjoittajan oman uran luomista, samallahan tuo toiminta oli myös nuoren Viron ja sen kulttuurin nostamista tunnetuksi maailman keskuksissa. Sekin näyttää onnistuneen ja ilmeisesti Kallaksen kirjoitukset jopa vaikuttivat jonkun johtavan poliitikon käsityksiin siitä, oliko ollut oikein takavarikoida paronien maat ilman korvausta.

Toki tapainkuvaus ja arjen laatukuvat, niin Lontoosta kuin Hiiumaalta, ovat viihdyttäviä lukea, mutta kiintoisinta on ehkä paradoksaalisesti naisnäkökulma. Sekin näet saattaa olla kiinnostava, kun kyseessä on todella intelligentti ja muutenkin tutustumisen arvoinen henkilö. Ilmeisesti kuvatussa seurapiirissä oli myös paljon niitä, joissa ei pintakiillon lisäksi ollut mitään paitsi myrkkyhampaat.

Myös Kallas osaa olla pirullinen ja letkauttaa välillä suuntaan jos toiseenkin. Kun muuan feministi kertoi unelmoivansa ajasta, jossa ei olisi miehiä eikä naisia, tokaisee Kallas, ettei hän kyllä siinä välittäisi elää.

Hän oli myös ilmeisen katkera siitä, etteivät suomalaiset säätiöt muistaneet häntä, mutta toki lienee ymmärrettävä, että hän jo edusti nimenomaan Viroa.

Tosin Kallas itse jo jossakin vaiheessa tunsi, ettei kuulunut enää mihinkään maahan ja olisi ehkä asianmukaista tulla haudatuksi keskellä valtamerta. Melkoinen kosmopoliitti hän olikin.

Suuri luentomatka Amerikkaan näyttää onnistuneen erinomaisesti ja joku kuulija jopa tuli sanomaan, ettei ole koskaan kuullut kenenkään ulkomaalaisen puhuvan niin hyvää englantia.

Tässä ei toki ollut asian ydin. Hyvän, jos huononkin englannin puhujia oli Amerikka täynnä, mutta Kallaksella oli sanottavaakin, se sanoma, joka löytyi hänen kirjoistaan ja johon hän uskoi.

Feminiinisessä piirissä kun oltiin, vaikka ei suinkaan vain siinä, tule kirjassa esille myös suomalaisia naisia, jotka olivat enemmän tai vähemmän menestyneet anglosaksisessa maailmassa: Aino Malmberg, Elli Tompuri, Ida Aalberg.

New Yorkistakin löytyi suomalaisia opiskelijattaria, kuten Margit Borg, myöhemmin Suomen politiikassa tunnettu.

Kesken Amerikan matkaa Kallaksen yllätti tieto Eino Leinon kuolemasta. Hänelle kyseessä ei ollut yhden nuhruisen juopon lopullinen sammuminen, vaan demonisen neron lähtö tuonpuoleiseen. On vaikuttavaa todeta, miten suuren vallan Leino yhä omasi Kallakseen, jonka onnellista perhettä häneen kohdistunut intohimo oli haavoittanut.

Kallaksen päiväkirjat kertovat tarinan, jossa ei huomaa jälkiä kaunistelusta, vaikka en tiedäkään, miten paljon julkaisija on niitä käsitellyt, yleensähän niin aina tehdään, syystä tai toisesta. Kun kirjoittajaakin näyttää elämässä elähdyttäneen, suuren kunnianhimon ohella, myös intohimo rehellisyyteen, on kirja hyvin lukemisen arvoinen vielä sadan vuoden jälkeen.