Hulluna vuonna

 Se hullu vuosi

Ilkka Malmberg, 1917. Samaan aikaan toisaalla. HS-kirjat 2017, 281 s.

Muistan, kun puoli vuosisataa sitten ilmestyi Keijo Kylävaaran kirja Vuosi seitsemäntoista. Nuorena historianopiskelijana tykkäsin siitä paljon. Meillähän ei ollut aiemmin ollut vielä mitään vastaavaa eikä tainnut olla paljon muuallakaan. Kirja oli reportaasi hullun vuoden touhuista Suomessa ja perustui enimmäkseen ajan lehdistöön.

Siinä tunsi tosiaan reportterin läsnäolon ajan hullutuksissa, kansalaiskokouksissa, rähinöissä ja kahinoissa. Merkittävää oli, että tapahtumat oli tarkoin sijoitettu Helsingin topografiaan ja sielunsa silmillä voi kuvitella, mitä touhuttiin Säätytalossa ja mitä Heimolassa, mitä reittiä Seyniä ja Borovitinovia kuljetettiin viraltapanon jälkeen tai missä Nepenin ammuttiin tai amiraali Maksimov puhui kansalle.

Nythän vastaavia kirjoja on ilmestynyt jo melkoinen liuta, mikä on kiinnostava ajan ilmiö. Sen sijaan monelle saattaa jäädä noita kirjoja lukiessa epäselväksi, missä mentiin tämän matoisen maailman muilla kolkilla. Toki Suomi on suuren osan historiastaan ollut hyvin suuressa määrin saari, mutta ei sen historia tietenkään itseriittoista ole.

Vuosi sitten menehtyneen Helsingin Sanomien tähtitoimittajan Ilkka Malmbergin kirja kuvaa nimensä mukaisesti sitä, mitä tapahtui samaan aikaan toisaalla, siis ei Suomessa tai ainakaan siellä, missä sen historiaa tehtiin.

Toki Suomi on useastikin mukana tapahtumissa ja tekijä näyttää haluavan korostaa sitä, miten kansainväliset virtaukset ja suurpolitiikka heijastuivat meillekin tai muuten vaikuttivat suomalaisten elämään.

Esimerkiksi sopii vaikkapa turkulainen laivapuuseppä Juho Koivisto, jonka alta laiva upotettiin kolmasti. Hyvällä tuurilla mies säilyi hengissä ja hänen lastensa joukkoon ilmestyi sitten vuonna 1923 pikku Mauno, jolla oli historiassamme merkittävä rooli.

Merkittävä suomalainen ilmiö oli myös horrossaarnaaja Maria Åkerblom, jonka tarinaan kirjoittaja palaa useasti. Hänenkin henkilönsä kuvastaa kiintoisasti eräitä aikakauden erityispiirteitä, nimittäin niin sanotun houruinhoidon osalta. Se on aihepiiri, joka taas vie tarkastelemaan aikakauden muita virtauksia, muun muassa eugeniikkaa.

Eugeniikkahan oli tuohon aikaan sangen suuressa kunniassa etenkin länsinaapurissamme Ruotsissa ja kaipa sen perusperiaatteet aivan järkeviä ovatkin. Asioissa vain oltiin taipuvaisia menemään paljon pitemmälle, kuin nykyisin uskallettaisiin ja tehtiin tämä vieläpä heiveröisin perustein.

Malmberg kuvaa aikakautta myös ulkomailla oleskelevien suomalaisten kautta. Sellaisia ovat muun muassa Ville Ritola ja Arvo Ylppö.

Ja riittihän meikäläisiä joka junaan. Ilmeisesti samaan aikaan Mata Harin kanssa teloitettiin vakoilijana myös muuan suomalainen? Vähemmän hänestä toki on puhuttu.

Toki Venäjälläkin oleskelevista suomalasista jokunen mainitaan. Mannerheim oli myös vuonna 1917 sellainen, mutta Fridolf  Höök kyllä oikeastaan kuoli jo yli kymmenen vuotta ennen hullua vuotta. Hänen tarinansa on kyllä erittäin pittoreski ja ihan mukava se on tässäkin, mutta muita Venäjän suomalaisia olisi myös riittänyt vaikka kuinka myös vuodelta 1917.

Ei tämä toki moite ole. Malmberg on todella hyvä kirjoittaja ja osaa tiivistää tekstiinsä valtavan määrän asiaa ja näkökulmia, joista monet varmaankin ovat kaikille uusia.

Sellaisista herroista kuin pierutaiteilija Pujol alias le petoman on meillä toki ennenkin kirjoitettu, mutta kyllä hän sen verran hauska ilmiö oli, että ansaitsee tulla taas mainituksi sellaisten hahmojen kuin Leninin, Trotskin ja Freudin ohella.

La belle époque  ei merkinnyt pelkästään uuden maailmankuvan ja uuden taiteen ja kirjallisuuden läpimurtoa. Se ei ollut pelkkää puritas-kirjaston ja hysterian aikakautta, vaan myös uudenlaisen viihteen ja massakulttuurin alkua. Se oli myös salapoliisiromaania ja filmejä ja Karl Mayn eksoottista romantiikkaa.

Vuoteen 1917 mennessä vuosisadan vaihteen pyörryttävä syöksy eteenpäin oli jo vaihtunut ennen kokemattoman makaaberin sodan lohduttomuuteen, mutta toki tuo aika oli vielä niin lähellä ja ihmisten muistissa tuoreena, että kirjoittajalla on kaikki syyt sitäkin kuvata.

Oma lukunsa olivat siirtomaat, jonne meitä yhdistivät yllättävän monet asiat. Suuri osa Kongo-joen laivureista oli nimittäin suomalaisia ja ruotsalaisia. Suomalaiset ne löysivät myös Katangan kuparin.

Todella merkittävä hahmo oli joka tapauksessa lähetyssaarnaaja Martti Rautanen, jonka toiminta Ambomaalla näyttää ansaitsevan varauksettoman kiitoksen. Rautanen oli muuten syntyjän inkeriläisiä ja omasi erinomaisen kielitaidon myös afrikkalaisissa paikalliskielissä.

Hirmuinen räjähdys tapahtui Halifaxissa samaan aikaan kuin eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi. Räjähteillä lastattu laiva törmäsi toiseen, syttyi palamaan ja tuhannet tonnit sotilasräjähteitä tappoivat oitis pari tuhatta ihmistä ja tonnien painoisia esineitä löytyi kilometrien päästä.

Toki Malmberg kuvaa myös suomalaisen valtuuskunnan käyntiä Smolnassa itsenäisyyden tunnustusta hakemassa ja piirtelee muutenkin loputtomasti teräviä laatukuvia niistä tärkeistä tapahtumista, jotka itse asiassa usein olivat varsin banaaleja aikanaan.

Tai sanotaan nyt, että kärpäsestä usein tehtiin härkänen ja päinvastoin.  Jopa Ranskassa kaikista maailman maista saatiin kehitettyä suuri häväistysjuttu Marie Curien ja hänen puolisonsa ympärille.

Englantilainen Cherry-Garrard puolestaan vaaransi henkensä uhkarohkealla naparetkellään, mutta loppujen lopuksi hänen oli aluksi mahdotonta saada museota kiinnostumaan ainutlaatuisista löydöistään.

Saksalaiset tunnetusti yrittivät nostattaa arabeja pyhään sotaan englantilaisia vastaan ja Arabian Lawrence puolestaan toimi heidän tuhokseen. Bagdadin radan ansiosta Turkki-kuume oli Saksassa korkealla ja väitettiin jopa keisari Wilhelmin kääntyneen islamiin…

Teen sen johtopääätöksen, että monet yksityiskohdat kirjassa perustuvat kirjoittajan mielikuvitukseen eivätkä nyt kovin ankarasti vastaa lähteiden kuvaamaa todellisuutta. Ne ovat kuitenkin sitäkin hauskempia lukea.

Kirja jäi valitettavasti tekijältä kesken, mutta kollegat toimittivat sen julkaisukuntoon. Hyvä näinkin. Toimittajat ovat aivan oikeassa siinä, etteivät he enää tavoita Malmbergin tyyliä ja henkevyyttä, mutta kyllä kokonaisuus silti on nautittava.