Goodthinkin peruskysymyksiä

Pöyristymisen muuttuva rooli

Jokainen kai muistaa, miten koko Eurooppa ja osin muukin maailma järkyttyi äärettömästi, kun muuan taapero kuvattiin hukkuneena meren rannalla.

Yleensä ei ollut tiedossa se tarina, joka oli asian taustalla, mutta mitäpä siitä. Banaali kertomus isän tekohampaista kuultiin sitten myöhemmin. Muuttiko se asiaa? Miksi? Emmekö me joka tapauksessa järkyttyneet aidosti ja aiheellisesti? Emmekö myös lopultakin ja viime kädessä sittenkin olleet syyllisiä ja oliko sillä oikeastaan väliä?

Tekohampaat tekohampaina. Voidaanko edes koko maailman onnea ostaa lapsen kärsimyksillä, kysyi aikoinaan Ivan Karamazov ja vastasi kieltävästi. Luulen, että tätä asennetta pidetään yleisesti ylevänä ja ymmärrettävänä. Oikeudenmukaisuutta ei ole mahdollista luoda tuollaisilla uhreilla. Voidaanko se sitten luoda äärettömällä pöyristymisellä on jo toinen juttu ja sangen kiinnostavakin, sillä senhän me kaikki joudumme kohtaamaan.

Minua on joskus vaivannut kysymys siitä, mikä on ylevän ja vielä ylevämmän pöyristymisen välinen ero ja millaisissa tapauksissa tavallinen moraalinen närkästyminen riittää ja vastaavasti ei riitä.

Alussa mainitun taaperon kohtalo oli toki ääretön tragedia. Jos kerran ihmisen arvo ainutkertaisena olentona on ääretön, asia onkin oikeastaan pelkkä truismi.

Kaipa meidänkin, joka iikan kuolema on tai ainakin tietyissä oloissa voisi sitten olla ääretön tragedia. Onko se vanhojenkaan kohdalla varsinaisesti komedia? Ketään ei voida korvata eikä laskea hänen elämälleen hintaa.

Näin siis periaatteessa, vaikka käytännössä hintaa laskelmoidaan joka päivä ja monille lääkäreille preferenssien määrääminen on jokapäiväistä työtä. Onhan meillä vain rajallinen määrä resursseja ja äärettömiä asioita pitää hoitaa.

Eikä se ääretön muuten tarkoita kaikkein suurinta ja kaiken ohittavaa. Tokihan myös matematiikassa äärettömiin ei kuulu vain yksi ainoa luku, vaan niitä on ääretön määrä ja kaikki toinen toistaan suurempia, ns. ylinumeroituvia lukuja, muistaakseni. Tai siis niitä on pienempiä ja suurempia äärettömiä.

Niinpä lienee aivan mahdollista järkyttyä tai pöyristyä äärettömästi yhden ihmisen kohtalosta, mutta vielä enemmän äärettömästi useiden ihmisten kohtalosta. Näinhän sitä näemmä yritetäänkin tehdä.

Napoleonin tilillä oli miljoonia ihmishenkiä, mutta se roistomaisuus, jolla hän murhautti Enghienin herttuan, saattoi nostaa häntä vastaan enemmän pöyristyjiä kuin mikään toinen, mittakaavaltaan paljon suurempikaan ilkityö. Se oli sitä aikaa.

Itse asiassa ihmisen kyky pöyristyä on ilmeisen rajallinen. Aikoinaan moraalisen tunteen suuruutta pyrittiin osoittamaan eri tavoin. Vaatteen repäiseminen, paastoaminen, säkkiin ja tuhkaan pukeutuminen ja muu vastaava kertoivat, ettei kyseessä nyt tässä tapauksessa ollut joutava arkipäivän närkästyminen, vaan ääretön liikuttuminen ja kenties jopa moneen muuhun verrattuna erityisen suuresti ääretön.

Nykyään pöyristymisen suuruutta voidaan käytännössä ilmaista vain sanallisesti ja siinäkin on rajoituksensa, koska ns. vihapuhe edustaa suurempaa pahaa kuin pöyristymisen edustama hyvä. Se ei siis suinkaan ole pöyristymisen korkein muoto. Näin olen ainakin asian ymmärtänyt.

Pöyristymisellä oikeissa paikoissa on sinänsä kyllä erittäin suuri arvo, mutta, se kuuluu joka tapauksessa kansalaisvelvollisuuksiin. Se on vähän niin kuin kymppi käytöksestä. Erinomainen numerohan se on, mutta ei mitenkään erityisen kiitoksen arvoinen. Pienetkin puutteet ja hairahdukset tällä alalla sen sijaan tuomitaan ankarasti ja suurella yksimielisyydellä.

Itse asiassa voisin kerettiläisesti kuvitella, että esimerkiksi vuoreen kahlittu Prometheus tai jonninjoutavalla kivenpyörityksellä työllistetty Sisyfos ovat saattaneet alituiseen viljellä vihapuhetta.

Proetheuksen tapauksessa ainakin on ajateltu hänen kironneen ja halveksineen Zeusta. Laokoonilla taisi olla sama juttu. Eiköhän kyseessä ollut vihapuhe. Jos nämä sankarit olisivat olleet suomalaisia, tiedämme, mitä sanoja he olisivat päästelleet. Kauhistuttaa sitä ajatellakin.

Vihapuhe taitaakin itse asiassa olla se normaali tapa reagoida, kun ihminen kohtaa jotakin aivan erityisen saastaista ja alhaista tai siis sellaiseksi oletettua. Ajatelkaamme nyt vaikkapa, että joku ottaisi ja leikkaisi kurkun auki joiltakin puolustuskyvyttömiltä naisihmisiltä keskellä toria. Eihän siinä elegiat riittäne, kyllä siinä ärräpäät lentelevät.

Asia tuntuu oikeastaan aika ymmärrettävältä ja luonnolliselta, jopa väistämättömältä, syntiemme tähden. Tosiasiassa vihapuhetta, myös äärettömän suurta ja aitoa, kuitenkin kammotaan aivan erityisesti. Mistä asia mahtanee johtua?

Onko vihapuhe oikeastaan jostakin selittämättömästä syystä äärimmäisen pahuuden ilmaus siinä kuin hurskas pöyristyminen edustaa hyvyyttä?

Entä miten suurta pöyristymistä vihapuhe ansaitsee? Onko syytä palkata kaksi komppaniaa poliisimiehiä etsimään ja rankaisemaan sitä? Entäpä jos otettaisiinkin asiaan positiivinen ote ja saman verran henkilöitä ryhtyisi palkitsemaan oikein reagoivia ja jättäisi vihapuhujat omaan arvoonsa?

Ja viimein, kun kerran ihmisaivot yleensä vaativat selvyyttä ja kaipaavat kaikkeen järjestelmällisyyttä, lienee syytä kysyä: millainen määrä hurskasta pöyristymistä tarvitaan korvaamaan eli siis neutralisoimaan erilaisia vihapuheen purskeita? Entä tekemään vaikkapa koko jutusta voittopuolisesti myönteinen ja ylentävä kokemus?

Voiko sama henkilö suorittaa molemmat toiminnot esimerkiksi ajatuksen tasolla? Entä kirjallisesti? Käykö se päinsä vaikka samana päivänä tai viikon välein?

Ajattelen tässä myös ja jopa erityisesti ns. tehokasta katumista, sen määrittelyä ja mahdollisuuksia.