Hengellinen ja maallinen Venäjällä

Hengellinen ja maallinen Venäjällä

Vanhan Venäjän -tarkoittaen sitä ”uutta Venäjää”, joka historiallisesti sijoittuu maaorjien vapautuksen ja vuoden 1917 vallankumouksen väliin- intelligentsijan valtavirta oli sotaisasti kirkonvastaista ja myös uskonnon vastaista.

Vissarion Belinskin kuuluisa kirje Gogolille kuuluu alan hurjimpiin dokumentteihin ja sortui tietysti myös ylilyönteihin. Tässä suuri zapadnikki esitti senkin väitteen, ettei Venäjän kansa ole suinkaan uskonnollista: ikonitkin ovat sille vain taikakaluja, joiden toivotaan tuottavan vaikkapa hyvää kalaonnea. Elleivät ne tuota, niitä voidaan käyttää vaikka kaljapytyn kantena.

Viaporin suuri poika (olihan hän nyt ainakin käynyt siellä syntymässä) sai asianmukaisesti vallanpitäjien vihat niskoilleen eikä tuota kirjettä enää saanut, asian paljastumisen jälkeen, enää rankaisematta levittää tai edes hallussaan pitää.

Koko Venäjän intelligentsija ei sentään pysynyt bogobortsien eli taistelevien jumalattomien riveissä. Kuuluisa Vehi-ryhmä heitti vuonna 1909 taisteluhansikkaan intelligentsijalle, jonka se tulkitsi kannattavan pinnallisia typeryyksiä ja elävän itsetehostuksesta ja itse asiassa vain pahentavan kansan asemaa kieltäytymällä rakentavasta asenteesta valtiota kohtaan.

Sitten myöhemmin myös Solženitsyn toi julki suuren ihailunsa Vehin näkemyksiä kohtaan. Hänen näkemyksensä mukaan ei ollut totta, että valhetta olisi vain yhtä laatua, nimittäin taantumuksellista. Vasemmalla osattiin kyllä myös valehdella ja siellähän sitä vasta osattiinkin.

Kun neuvostojärjestelmä romahti, luhistui samalla kunniattomasti sen suuri ateismiprojekti. Toki se oli perusteiltaan terveen järjen mukainen ja helppo omaksua vähäisilläkin hengenlahjoilla, mutta samaan aikaan se oli henkisesti tyhjä ja tyhjyydessään jopa kammottava: mikäli reaalisosialismin väitetty ihanuus oli tosiaan parasta, mitä maailma saattoi tarjota, oli parasta katsoa jonnekin muualle ja vaikkapa vetää viinaa päänsä täyteen.

Niinpä myös taisteleva jumalattomuus, kun sitä aikansa oli Venäjällä kokeiltu, oli pian menettänyt viehätyksensä ja tie oli auki ortodoksiselle hengellisyydelle, joka neuvostokaudella oli saanut elää vain kitumalla ja KGB:n läheisessä suojeluksessa. Kirkon ja uskonnon renessanssi oli hämmästyttävän voimakas ilmiö.

Tutkimusten mukaan venäläisten tosiasiallisen uskonnonharjoituksen määrä on kyllä yhäkin varsin vaatimaton ja sama koskee uskontoon liittyviä tietoja. Siitä huolimatta ortodoksiksi itsensä identifioivien määrä kasvoi tavattoman nopeasti ja ainakin hiljattain se oli samoissa lukemissa kuin itseään kristittyinä pitävien määrä meillä.  En yritä verrata tässä uskontoon pohjautuvan ajattelun merkitystä maissamme.

Joka tapauksessa siis uskonto ja jopa kirkko, joita venäläinen intelligentsija vielä sata vuotta sitten synkästi halveksi ja vihasi, näyttävät nykyään olevan paljon suositumpia kuin aikanaan, myös älymystöpiireissä.

En perusta tätä intuitiivista arviotani mihinkään koviin faktoihin, mutta totean vain, että kun Rasputinin vaikutusvaltaa hovissa aikoinaan pidettiin hirveänä skandaalina, näyttää isä Ševkunovin asema Putinin rippi-isänä vain parantavan hänen imagoaan: vanha KGB-agentti ei olekaan mikään ääliömäisen neuvostoateismin kannattaja, vaan jo lapsuudessa kastettu Jumalan lapsi.

Vaikka uskontoa ja nimenomaan venäläistä ortodoksiaa pidetään yleisesti anti-intellektuaalisina liikkeinä, on niiden vetovoima postkommunistisella Venäjällä suuri ja luultavasti juuri tästä syystä.

Reformaatiossa oli hyvin pitkälti kysymys yksilön ja hänen järkensä vapauttamisesta ja kun se kerran vapautettiin, ei sitä enää ole saatu takaisin vangittua. Vanha traditioon ja rituaaleihin perustuva ortodoksia sen sijaan on järjen ulottumattomissa, ja sen venäläinen muoto on myös hyvin selvästi kansallinen.

Kansan parissa ei aikoinaan suotta puhuttu ”Venäjän Jumalasta” ja sen mahtavuudesta. Itse asiassa katolisia ranskalaisia ja protestanttisia saksalaisiakin nimitettiin ”basurmaaneiksi” eli muhamettilaisiksi kautta 1800-luvun ja vielä ensimmäisessä maailmansodassa, osin leikillään varmasti, mutta eiköhän uskonnollista eroa silti pidetty olennaisena.

Venäjän kansallisessa tarinassa ortodoksian merkitys on aina nostettu keskeiseksi ja lienee sitä ollutkin. Vanhassa länsimaalaistajien ja slavofiilien kiistassa se tietysti on ratkaisevassa roolissa. Kuten Tšaadajev sanoi, erkaantuessaan katolisesta kirkosta Venäjä astui pois sivilisaation helmasta.

Mutta kätkeytyikö läntiseen kristillisyyteen jo pohjimmiltaan jokin saatanallinen prinsiippi? Edustiko sitä jo paavin pyrkimys maalliseen valtaan, sen sijaan, että olisi tyydytty sinfoniaan eli maallisen ja hengellisen regimentin sopusointuun, kuten ortodoksinen näkemys ihanteellisesti katsoi?

Jo slavofiilien ensimmäinen sukupolvi 1840-luvulta lähtien katsoi näin olevan. Hengellisen vallan sopi ohjata ruhtinasta, mutta ei käskeä, vaan palvella.

Tämähän on ruhtinaille sopinut mainiosti ja jo Pietari Suuri lakkautti koko patriarkan viran ja perusti sen tilalle Pyhän synodin (Святейший правительственный синод), joka oli valtiollinen elin. Paradoksaalisesti synodaalikausi Venäjän kirkon historiassa päättyi vasta vuoden 1917 vallankumoukseen, mikä ei kyllä tarkoittanut kirkon itsenäisyyden paluuta…

Vasta nyt kirkko on, ainakin potentiaalisesti, saavuttanut vanhan, Pietaria edeltäneen mahtinsa. Siitä sen sopii olla kiitollinen Putinille, jolle myös vastapalvelukset ovat tervetulleita. Jos ajatellaan sitä paljon puhuttua ”Venäjän erityistietä”, jota sen kerrotaan, länsimaista poiketen, historiassaan kulkevan, niin ortodoksinen kirkko ja sen vaikutus halki vuosisatojen on ilman muuta yksi tämän tarinan kulmakiviä.

Voitaisiin myös kuvitella tilannetta, jossa Venäjän korkein hallitsija suhtautuisi uskontoon ja ortodoksiseen kirkkoon nuivasti tai vihamielisesti. Pitkän neuvostokauden jälkeen asialle varmaankin löytyisi myös tietty määrä kannattajia.

Samalla asetettaisiin koko patrioottinen tarina tuhatvuotisesta Venäjästä horjuvalle perustalle. Ihmisen ei tarvitse olla uskonnollinen pitääkseen ortodoksiaa venäläisyyden attribuuttina. Se palvelee erinomaisesti myös pohjaltaan sekulaarista nationalismia.

En malta olla palauttamatta mieleen kirjaa nimeltä Projekt Rossija (Проект Россия), josta olen silloin tällöin kirjoittanut (vrt. esim. blogi 30.4.2014).

Tuossa salaperäisessä kirjassa, jota levitettiin ennen sen ilmestymistä kuriiripostilla hallinnon ylimpien vaikuttajien keskuuteen, esitettiin kokonainen Venäjän erityistiehen (особый путь) ja ortodoksiaan perustuva projekti, johon liittyi selän kääntäminen läntiselle sivilisaatiolle. Kirjaa myytiin myöhemmin miljoonapainoksina.

Usean miljoonan painokseen on yltänyt nyt myös Putinin rippi-isän Tihon Ševkunovin kirja Nesvjatyje svjatyje (Epäpyhiä pyhiä), josta en toistaiseksi uskalla sen enempää sanoa, kun en ole sitä lukenut. Palaan asiaan tuonnempana. Kirja näyttää ilmestyneen myös ainakin englanniksi, puolaksi ja italiaksi.

Kun muistamme vielä sellaisenkin kuppikunnan kuin Izborskin klubi (vrt. blogi 13.5.2014), jonka vakituisiin jäseniin Ševkunov kuuluu, alkaa koossa olla kuva siitä, millainen poliittinen merkitys ortodoksisuudella nykyään on.

Alexander Yanov, joka ennusti Venäjälle nousevan ortodoksisen fasismin ja jolle takavuosina vielä naurettiin, saattoi olla tarkkavainuisempi kuin luulimmekaan( Vrt. blogi 8.4.2014).