Finest Hour

Finest hour

Vuonna 1940, Dunkerquen katastrofin näyttäessä väistämättömältä Winston Churchill kieltäytyi neuvottelemasta saksalaisten kanssa rauhasta. Klassisen sanonnan mukaan se oli imperiumin hienoin hetki: ”their finest hour”.

Pimein hetki (darkest hour) oli tunnetun sanonnan mukaan britti-imperiumille sen sijaan se aika, joka kesti Ranskan kukistumisesta Saksan hyökkäykseen Neuvostoliittoon.

Siihen periodiin kuului taistelu Englannista eli saksalaisten yritys lyödä brittien ilmavoimat, mikä olisi mahdollistanut maihinnousun Englantiin.

Kun myös sukellusvenesota näytti samaan aikaan menestyvän, oli brittiläinen imperiumi hätää kärsimässä, liittolaisinaan vain siirtomaansa ja dominionsa. Saksa sen sijaan saattoi turvautua suureen osaan Euroopan ja nauttia myös ystävällismielisen Neuvostoliiton resursseista.

Hitlerin Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto olivat aloittaneet tiiviin yhteistyön jo ns. Molotovin-Ribbentropin sopimuksella 23.8.1939, joka tietenkin oli itse asiassa Stalinin-Hitlerin pakti, mitä tosiasiaa yleisesti käytetty nimitys aivan asiattomasti hämärtää. Eihän ulkoministereillä ollut valtaa päättää sellaisista asioista.

Saksan ja Neuvostoliiton välillä 28.9.1939 solmittu raja- ja ystävyyssopimus (Договор о дружбе и о границе) kehitti edelleen tuota verellä sinetöityä (Molotovin puheessaan käyttämä ilmaus) Saksan ja Neuvostoliiton ystävyyttä ja nyt Neuvostoliitto asetti myös poliittisen vaikutusvaltansa Hitlerin tueksi.

Molotovin tämän sopimuksen johdosta pitämässä puheessa korostettiin sitä, etteivät kaksi maailman vahvinta sotilasmahtia, Neuvostoliitto ja Saksa missään tapauksessa sallisi entisen, nyt siis kartalta hävitetyn Puolan palauttamista, joten nyt voitiin ainoastaan sinetöidä syntynyt status quo post bellum.

Se, että Englanti jatkoi sotaa muka Puolalle antamiensa takuiden täyttämiseksi, oli siis tyhjää puhetta -niiden takiahan se oli sotaan muka lähtenytkin…

Molotovin johtopäätös oli harvinaisen selvä ja mutkaton eikä hän siekaillut sitä esittää: sotaa lietsova ja rauhalle vihamielinen valta oli nyt Englanti eikä Saksa. Saksa halusi rauhaa ja oli sen ilmoittanut.

Niinpä Berliinille uskollinen Moskova mobilisoi käytettävissään olevat voimat eli myös Kominternin nyt tukemaan Hitlerin rauhanpyrkimyksiä. Stalinin ja hänen kommunisminsa uskottavuudelle esimerkiksi miehitettyjen Ranskan tai Hollannin ja Belgian kommunistipuolueissa tämä ei tehnyt oikein hyvää, mutta toki muistamme, että kommunismissa tai natsismissa kyse ei ollut ihmisten rationaalisesta käytöksestä.

Brittiläinen imperialismi oli Hitlerin hyökkäyksen ja erityisen vihan kohteena. Toki oli väärin, että pieni saarivaltio hallitsi suurta osaa koko maailmasta, jopa monisatamiljoonaista Intiaa, kun taas Saksa sen sijaan... Kesän 1939 neuvotteluissa myös Stalin oli ilmaissut saksalaisille mielipiteenään, että moinen asiaintila oli naurettava.

Niinpä saksalaiset lentäjät kajauttivatkin, brittejä vastaan lähtiessään reippaan laulun:

Wir stellen die Brittischen Löwen

zu letzten, entscheidenden Schlag,

wir halten Gericht,

en Weltmacht zerbricht,

das ist ein besonderer Tag!

Sanoitukset hieman vaihtelevat, mutta kertosäe kuuluu: Ran an den Feind, ran an den Feind, Bomben auf Engelland!

Blitzin barbaariset terroripommitukset siis perusteltiin oikeudenmukaisen tuomiopäivän saapumisella engelsmanneille. No, sodassahan moinen tuuba on niin sanoakseni jokapäiväistä leipää.

Englannin kannalta tilanne joka tapauksessa oli Ranskan kukistuessa hyvin synkkä. Dunkerquen evakuoinnin aatto oli valtakunnan syvin murheen alho, jolloin maailmanpoliittinen konstellaatio oli kaikkialla Englantia vastaan. Yhdysvallatkin pysytteli Euroopan asioista loitolla. Edellisestä kerrasta oli opittu.

En erityisemmin rakasta historiallisia elokuvia. Nehän eivät koskaan ole todenmukaisia ja vaikka raamit olisikin rakennettu historiallisesti oikein, on niihin sisältö aina runoiltava ja painotukset ja näkökulmat valittava taitelijan oman maun mukaan. Historialle täysin uskollinen elokuva on yksinkertaisesti mahdottomuus.

Darkest Hour, joka itse asiassa sijoittuu aikaan Finest Hour, ei ole suinkaan huono filmi, joskaan nyt ei järin loistavakaan.  Brittiläisen imperiumin tilanteesta Lontoosta nähtynä se rakentaa aika uskottavan kuvan, samoin kuin sen politiikasta.

Britannia toki oli omalla tavallaan ja hieman paradoksaalisesti eräänlainen vapauden ja sopimusten pyhyyden vartija tässä matoisessa maailmassa. Sehän oli sopimukselleen uskollisena ryhtynyt sotaan Saksaa vastaan Puolan puolesta, vaikka taisteluja ei aluksi ollutkaan. Samanhan se oli ensimmäisessä maailmansodassa tehnyt Belgian puolesta ja maksanut siitä valtavan veriveron.

Toki myös Belgia oli saarivaltakunnalle strategisesti tärkeä, sehän oli tuo Britannian sydämeen suunnattu pistooli, jos se joutuisi vääriin käsiin.

Oliko Britannia sen sijaan kaikkien pienten kansojen vipitön ystävä ja oikeudenmukaisuuden vartija tässä matoisessa maailmassa, voidaan kiistellä. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Britannia oli kyllä tukenut Baltian maita ja Suomea ja sen interventiouhka oli pelastanut Suomen talvisodassa.

Jatkosodassa Stalin joka tapauksessa kiristi Churchilliltä sodanjulistuksen Suomelle. Silloin ei sotaretki Ruotsin malmikentille enää kuulunut päiväjärjestykseen. Suurvaltapeliähän se Britannia pelasi, kun kerran suurvalta oli.

Oliko sitten kuitenkin sen tilanteessa Dunkerquen aikoihin jotakin samaa kuin Suomen tilanteessa talvisodan aikana? Silloinhan oli Suomen hienoin hetki, kuten ainakin minä olen sanonut, oikein tai väärin.

Ei tuo hetki ainakaan samanlainen ollut. Suomelle ei tarjottu rauhaa mihinkään hintaan eikä edes tunnustettu, että sen kanssa oltiin sodassa tai että Helsingissä edes istuisi Suomen oikea hallitus. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin joko taistella tai antautua. Jälkimmäisestä sitä paitsi luvattiin suurta palkintoa.

Suuren valheen uskomaton röyhkeys kannusti kuitenkin suomalaiset täysin toivottomaan taisteluun tuota maailman suurinta sotilasmahtia vastaan. Epäsuhde oli aivan toista luokkaa kuin Britannian ja Saksan taistelussa.

Ehkä jotakin samaa sentään oli kansan asenteessa. Brittiläinen taipumattomuus varmaankin kasvoi suurvaltakunnian loukkaamisesta. Periksi antaminen olisi yksinkertaisesti ollut historiallinen häpeä, jonka pois peseminen ei onnistuisi koskaan.

Suomella ei ollut noita paineita. Sen sijaan meillä oli brittien kanssa tiettyjä yhteisiä sympatioita koskien kansalaisvapauksia ja oikeudenmukaisuutta, reilua peliä. Tämä ilmeni esimerkiksi vuonna 1937 käydyissä Pidot Tornissa-keskusteluissa, joissa meille läheisimmäksi kulttuuriksi nostettiin Englanti, ei suinkaan natsi-Saksa. Soraääniä ei kuulunut.

Elokuvat nyt ovat elokuvia, eikä niitä kannata vakavasti ottaa. Joka tapauksessa Darkest Hour oli suhteellisen viihdyttävä eikä itselleni vähiten siksi, että sen sankarina oli iäkäs ja kärttyisä juoppo, joka siitä huolimatta nousi ylevään rooliin koko kansakunnan kaapin päälle.

Siitä alkaakin jo olla aikaa, kun tällaiset hahmot olivat kaikkien sankareina. Meillähän Paasikivellä oli samoja piirteitä, vaikka toki muistamme, että hän oli lähtöisin kansan syvistä riveistä, kun taas Churchill edusti suuraatelin huippua. Ikä ja sen tuoma viisaus joka tapauksessa yhdistävät näitä sankareita. Kunnia heille!