Joutilaisuus

Joutilaisuuden kysymyksiä

Bertrand Russell julkaisi kolmikymmenluvun puolivälissä esseen nimeltä In Praise of Idleness, jossa hän puolusti joutilaisuutta ja paheksui kommunismin ja fasismin harrastamaa pakonomaisen touhuamisen ylistämistä.

Hän ei toki ollut ensimmäinen laiskuuden ylistäjä. Karl Marxin vävypoika Paul Lafargue oli jo vuonna 1880 julkaissut teoksen Oikeus laiskuuteen joka takavuosina ilmestyi myös suomeksi.

Asia on epäilemättä hyvä sinänsä ja sen puolustamiseksi on helppo keksiä argumentteja. Kun itse laiskuuden käsitettä sopivasti venytetään, tuleekin sen puolustamisesta pian jokaisen järkevän ihmisen pyhä velvollisuus.

Siitä huolimatta asiassa on tiettyjä muttia.

Ajatelkaamme nykypäivän yhä kasvavaa työttömien armeijaa. Mahtaako se olla tyytyväinen siihen, että saa viettää elämäänsä laiskuudessa, jos kohta niukasti palkittuna?

Näin ei taida asia olla. Joku Russellin tapainen filosofi varmaan on onnensa kukkuloilla voidessaan keskittyä vita contemplativaan ja jättäessään ns. edistävän toiminnan pois harteiltaan. Silloinhan hän pääsee keskittymään olennaiseen, kuten kauniisti sanotaan. Se on eräs laji itsetoteutusta.

Sellainen itsetoteutus ei kuitenkaan ole kaikille mahdollista. Mikäli ihmisellä ei ole sellaista, myös sosiaalista tekemistä, jota hän pitää mielekkäänä, on kyseessä kauhea kidutus. Sellaista harjoitetaan joskus vankiloissa.

Kyseessähän on suorastaan metafyysisen ulottuvuuden saava turhautuminen, joka todennäköisesti ilmenee masennuksena. Näin tulkitsen niitä psykologeja, joita joskus nuoruudessani luin. Helvetti ei ehkä olekaan olennaisesti kärsimystä, jota vastaan sentään voidaan aina jotenkin taistella, vaan merkityksen puutetta.

Myös Trumpin menestystä Amerikassa on selitetty sillä, että suuret ihmisjoukot ovat menettäneet uskon omaan merkitykseensä. Asiaa ei voida korjata jakamalle heille rahaa, väitetään.

Tokihan ihminen voi keksiä kaikenlaista mukavaa puuhaa, vaikka ei tarvitsisi tehdä työtä itseään elättääkseen. Onhan meillä tästä esimerkkinä suuri eläkeläisten joukko, joka tosin taitaa sopeutua osaansa vaihtelevasti. Toisille se on yhtä juhlaa, toisille suuri alennustila ja lopuille jotain siltä väliltä.

Joka tapauksessa lienee selvää, ettei ihminen, jolle ei ole tarjolla mitään mielekästä yhteiskunnallista roolia, saati elämänuraa, ei ole sanan aristotelisessa mielessä onnellinen. Tämä on muuan aikamme rakenteellinen ongelma.

Olen aina pitänyt kiinnostavana Leo Tolstoin Sodassa ja rauhassa esittämää ajatusta siitä, että vaikka langennut ihmiskunta (joka ajettiin pois paratiisin joutilaisuudesta) rakastaakin joutilaisuutta, painaa sitä kirous. Toimettomana ihminen ei voi olla rauhallinen.

Mutta jos ihminen voisi tulla sellaiseen mielentilaan, että joutilaanakin tuntisi olevansa hyödyllinen ja täyttävänsä velvollisuutensa, niin hän olisi saavuttanut osan alkuperäistä onnentilaansa.

Näin pohdiskelee suuri kirjailija ja vanhana sotilaana muistaakin pian, että sellainen säätyluokkahan on olemassa. Pakollinen joutilaisuushan se voimakkaimmin houkuttelee ihmisiä antautumaan sotilasalalle.

Joutilaisuus toki tuohonkin aikaan koski enimmäkseen upseereita, joille ainakin ruumiillisen työn tekeminen oli sopimatonta. Tuohon aikaan yleensä työ jätettiinkin alemmille kansanluokille eikä viranhoitoa varsinaisesti laskettu sellaiseksi.

Luulen, että Tolstoi tiesi, mistä puhui ja vaikka ajat kai ovat muuttuneet, ei sotilaiden kaiketi tarvitse koko ajan otsansa hiessä töitä tehdä. Tosin tuohon aikaan venäläinen sotilas joutui aika pitkälti hoitamaan artteleissaan jokapäiväiseen elatukseen kuuluvia asioita.

Joka tapauksessa sotilasosastot tavallaan jauhavat tyhjää niin kauan kuin sotaa ei ole ja luoja varjelkoon sitä koskaan edes tulemasta. Sitä vartenhan nuo yksiköt ja koko instituutio on olemassa, kuten kerrotaan.

Niillä on joka tapauksessa se mielenkiintoinen puoli, että kukaan ei oikein varmasti pysty sanomaan, paljonko niitä tarvitaan.

Riittääkö vaikkapa Suomessa muutaman tuhannen miehen kaaderi ja naiset siihen päälle ja sitten ne vuotuiset asevelvollisten ikäluokat koulutettavina. Vai olisiko jostakin syystä syytä ja mahdollisuutta paisuttaa armeijaa vaikkapa viisinkertaiseksi, jolloin sinne voitaisiin sijoittaa muuten työttömiksi jäänyttä nuorisoa?

Onhan kyseessä työ, jolla on tarkoitus, kuten armeijan mainokset kertovat. Tolstoilaisessa mielessä, jota ei kenenkään pidä paheksuman, voidaan myös sanoa, että kyseessä on joutilaisuus, jolla on tarkoitus.

Ja tämä tarkoitushan se on, jota ei oikein voida löytää ostamalla eikä myymällä. Se on, jos siltä tuntuu.

Ennen muinoin meilläkin armeijan vakinaisiin joukkoihin, joita oli hyvin vähän, koottiin kaikenlainen irtain aines, erityisesti ns. lurjukset ja kanaljat ja kyseessä oli siis enemmän tai vähemmän rangaistus.

On väitetty, että linnoitusjoukkoihin kuuluvat sotilaat, jollaisia olivat esimerkiksi Saimaan järvitykistön komppaniat, mielellään juopottelivat, mikäli siihen tuli mahdollisuutta eli tuskin kovin usein, ja muutenkin lorvivat.  Mutta mitäs muutakaan he olisivat tehneet?

Sodassa nämä ammattisotilaat kuitenkin kaikitenkin olivat miehiä paikallaan. Esimerkiksi Porrassalmella kunnostautui jokunen mustalainen, ilmeisesti sotilaaksi joskus tuomittu ja passitettu. Heillä taisi muutekin olla armeijassa yliedustus, ken tiennee tarkoin sitäkään?

Mutta nykypäivästähän tässä piti puhua ja tulevaisuudesta. Kun automaatio yhä pahemmin syö työpaikkoja ja maamme muutenkin näyttää täyttyvän ammattitaidottomalla ja kielitaidottomalla porukalla, olisi tärkeää löytää sille mielekkään elämän mahdollisuuksia.

Muussa tapauksessa vaihtoehtoina voivat olla rikolliset ja uskonnolliset ja pahimmassa tapauksessa rikollis-uskonnolliset alakulttuurit, huumeet, huliganismi ja muut vastaavat kunnian kentät, jotka tarjoavat yksilölle edes jossakin mielessä palkitsevan elämänuran. Pelkkä laiskottelu ei sellaista tarjoa.

Jos ja kun kovin monen tuhannen sopimussotilaan jatkuva kasarmielämä on valtiolle liian rasittavaa, voisi palata vanhaan reservijärjestlmään, jossa harjoituksia oli muutama viikko vuodessa.

Lisäksi voitaisiin vaikkapa jakaa kotiin aseet, kuten Sveitsissä ja antaa aina vuosittain joku tuhat patruunaa, jotka pitäisi käydä vaikkapa viikottain paukuttelemassa ja raportoida vuosittain taitojen kehityksestä.

Ketä vastaan moinen legioona oikein tarvittaisiin? No eipä sinänsä ketään vastaan, kuten täysipäiset kansalaiset vaikeuksitta ymmärtävät.

Se olisi vain sellainen alueellinen sotavoima in being (vrt. navy in being), jolla voitaisiin ainakin ajatella olevan myös jokin sotilaallinen merkitys ja joka ainakin periaatteessa mahdollistaisi tuon Tolstoin kuvaaman palkitsevan joutilaisuuden.

Idea saattaa olla huonokin ja ymmärrän, ettei se mitenkään voi kilpailla niiden sotilasdoktriinien kanssa, joita kuukausipalkkaiset upseerit kehittelevät. Sen kauneus on kuitenkin toisaalla.

Tarjoan vapaasti käytettäväksi.