Mitä on olla virolainen?

Mitä on olla virolainen?

Juhani Salokannel, Nuoren Viron omatunto. Kansalliskirjailija A.H. Tammsaare. Vastapaino 2017, 271 s.

Lienee mahdotonta sanoa tuntevansa suomalaista kulttuuria, ellei ole tutustunut Runebergiin, Kiveen ja Linnaan. Ne ovat jopa tärkeämpiä kuin Kalevala.

Miten voisi ymmärtää jatkuvat viittaukset Jukolan veljeksiin tai Tuntemattoman miehiin ja Pentinkulman porukkaan, ellei tiedä heistä mitään? Vanhempiin aikoihin tutustuttaessa taas Kalevala ja Runeberg ovat korvaamattomia.

Kuten tiedämme, Suomen ja Viron historia ovat olleet kovin erilaiset, vaikka joskus ilmeisesti olimme samaa kansaa siellä Suomenlahden eteläpuolella. No, ovathan myös venäläiset ja ukrainalaiset kovin erilaisia, vaikka erot ovat ilmeisesti syntyneet vielä paljon lyhyemmässä ajassa ja siitä huolimatta, että niiden syntymistä on koetettu estää.

Saksalaiskausi oli virolaisille raskas ies, vaikka sitäkään ei kannata tulkita yksiselitteisesti. Virolaisten suhde siihen sisältää niin vihaa kuin rakkautta ja nyt varmaan jo paljon nostalgiaakin. Joka tapauksessa kyseessä oli vieras feodaalinen herruus, johon omaa ruotsalais- ja venäläisvaihettamme kannattaa verrata huomatakseen, miten erilaisia ne olivat.

Erilainen oli myös kirkon asema. Herrenkirche oli sortajan kirkko, kun taas meillä on syystä puhuttu kansankirkosta, jonka kansanomaisuus on toki toisinaan päässyt rupsahtamaan. Niin kai nytkin.

Venäläisistä haluttiin ja odotettiin Virossa saksalaisuuden vastavoimaa, mutta etenkin vuoden 1905 mellakoiden selvityksissä paljastui karu totuus: saksalaiset sortivat ja venäläiset rankaisivat sortajan puolesta.

Salokannel ei tähän asiaan puutu, mutta ymmärtääkseni Virossa ei voitu puhua ryssävihasta ennen suuria kyydityksiä ja muutto-operaatioita. Venäläisyys toimi sittenkin jonkinlaisena saksalaisuuden vastavoimana. Suomessahan Bobrikov pyrki samaan, mutta huonolla menestyksellä.

Mutta varsinaiseen Viron historiaan voi ja kannattaa tutustua muualta kuin kaunokirjallisuudesta, vaikkapa Seppo Zetterbergin maineikkaista kirjoista. Kaunokirjallisuus ei ole vähemmän tärkeää, mutta toimii toisella tasolla, se piirtää kuvia ihmisestä aikakaudessaan. Kuvan ei tarvitse lainkaan olla realistinen ja Tammsaarella näin ei olekaan. Elämän totuus löytyy syvemmältä, aikakauden sovinnaisuuksien takaa.

Virolaista kirjallisuutta suomennettiin aikoinaan melko lailla, mutta neuvostoaikana tuli stoppi. Muistan toki, miten hauska lukukokemus joskus kymmenvuotiaana oli August Gailitin Toomas Nippernaati. Koulussa sitten luettiin jokunen Aino Kallaksen kertomus ja neuvostokirjallisuutta-sarjassa oli hajanaisia teoksia, ihan hyviä kyllä, kuten Mats Traatin Viisi tanssia.

Kaiken kaikkiaan tavaraa oli niin vähän, että minunkin piti vähäisellä taidollani lukea jotakin viroksi. Muistan sellaisen kirjan kuin Friedebert Tuglase novelliauhinnaga premeeritud tööd. Ihan kiinnostavia novelleja, jopa metsäveljistä. Tosin poliittisesti korrekteja, mutta ehkä sittenkin myös sen taakse tunkeutuvia.

Vasta perestroikan myötä saatiin luettavaksi sellaista kirjallisuutta kuin Jaan Krossin ja Lennart Meren teokset. Ne kai nykyään lienevätkin meillä tunnetuinta virolaista kirjallisuutta ja hyvä niin.

Joka tapauksessa kansalliset klassikot on aina tunnettava, jos haluaa kansaa ja sen kulttuuria tuntea. Itse luin Oskar Lutsin kirjan Arno ja kumppanit (Kevade) ihan siksi, että sain kuulla jokaisen virolaisen sen lukeneen. Hauska kirja, mutta jättää lukijan hienokseltaan ihmettelemään, miksi se ihan niin tärkeä on.

Salokannel auttaa ja kertoo enemmänkin koulumiljööstä, joka on virolaisuudelle tärkeä. Sitähän se on ollut meillekin ja siksi voi vain ihmetellä, että kirjallisuuteen siitä on jäänyt milteipä vain Seitsemän veljeksen lukkarinkoulu.

Koulun kollektiivi taitaa virolaisuudelle merkitä hieman samaa kuin armeijan keittoporukat suomalaiselle. Siinä ovat omat yhdessä ja se toinen jää ulkopuolelle.

Tammsaaren pääteos on peräti viisiosainen Totuus ja oikeus. Jo nimi sanoo, että tässä on raamit suurelle kirjallisuudelle, varsinkin kun tarinan ytimessä on raivaaminen. Vertailukohtana tulee tietenkin mieleen suo, kuokka ja Jussi. Suota sitä tässäkin raivataan.

Suomalaista maahenkeä ei virolaisille kuitenkaan saksalaiskomennon alla ollut kehittynyt. Sen sijaan maarahvaan, jolla nimellä virolaiset saksalaiskaudella tunnettiin, suhde kaupunkiin oli särmikäs.

Tammasaari viljeli kahta nimitystä mats ja vurle. Ensinmainittu tarkoitti maalaista, johon liittyi moukan vivahdus, kun taas jälkimmäinen oli enemmän tai vähemmän kelmi, itäsuomalaisittain sanoen kai lähinnä vipelo.

Toisin kuin Linnalla, koulu on Tammsaarelle tärkeä miljöö myös intellektuaalisesti. Jumalkapina ja muu vapaa-ajattelu kasvavat koulun suojissa, ei pelkkä sosiaalistuminen urbanisoituvaan miljööhön.

Salokannel esittää Tammsaaren epäsovinnaisena, nuoren Viron omanatuntona. Hän ei mieliestele mitään suuntausta ja kuvaa aikansa uutta virolaista kulttuuria yhtä myrkyllisesti kuin Joel Lehtonen samaan aikaan suomalaista.

Mustavalkoisuus on kirjoista ilmeisesti kaukana. Kuuluisa on Tammsaaren romaani Rakastin saksalaista, jossa perivihollinen esiintyy rakastetun roolissa.

Toki saksalaisuus oli Virosta häviämässä ja modernisaatio näyttäisi iskevän sen maaseudulle vieläkin kovemmin kuin Suomessa. Valtava maareformi joka tehtiin Vapaussodan jälkeen jää kuitenkin Tammsaarelta kuvaamatta samoin kuin koko Vapaussota, jolla muuten Virossa on vain yksi nimi.

On itse asiassa varsin erikoista, että Tammsaare suuressa kansallisromaanissaan harppaa yli moiset, äärimmäisen tärkeät asiat, mutta tätä voi selittää sillä, että hän keskittyy kuvaamaan sitä, mikä tapahtuu ihmisessä.

Viron Linnana Tammsaarta kuitenkaan tuskin voi pitää tai kenties häntä juuri kannattaa pitää sellaisena ja sitten analysoida näiden kahden kirjoittajan välisiä eroja. Siinähän sitten nousee esille kansojen ja kulttuurien erilaisuus.

Juuri tätä Salokannel on ansiokkaasti tehnytkin. Hän ilmoittaa selostavansa varsin laajasti kirjojen sisältöä juuri siksi, ettei niitä enimmäkseen ole suomeksi edes saatavissa.

Minusta tämä on onnistunut ratkaisu. Toki olisi aika saada enemmän Tammsaarta myös suomeksi, mutta sitä odotellessa kannattaa kyllä lukea tämä erinomaisen Viron tuntijan kirja.