Mitä on olla virolainen?
Juhani
Salokannel, Nuoren Viron omatunto.
Kansalliskirjailija A.H. Tammsaare. Vastapaino 2017, 271 s.
Lienee
mahdotonta sanoa tuntevansa suomalaista kulttuuria, ellei ole tutustunut
Runebergiin, Kiveen ja Linnaan. Ne ovat jopa tärkeämpiä kuin Kalevala.
Miten voisi ymmärtää
jatkuvat viittaukset Jukolan veljeksiin tai Tuntemattoman miehiin ja Pentinkulman
porukkaan, ellei tiedä heistä mitään? Vanhempiin aikoihin tutustuttaessa taas
Kalevala ja Runeberg ovat korvaamattomia.
Kuten tiedämme,
Suomen ja Viron historia ovat olleet kovin erilaiset, vaikka joskus ilmeisesti
olimme samaa kansaa siellä Suomenlahden eteläpuolella. No, ovathan myös
venäläiset ja ukrainalaiset kovin erilaisia, vaikka erot ovat ilmeisesti
syntyneet vielä paljon lyhyemmässä ajassa ja siitä huolimatta, että niiden
syntymistä on koetettu estää.
Saksalaiskausi
oli virolaisille raskas ies, vaikka sitäkään ei kannata tulkita yksiselitteisesti.
Virolaisten suhde siihen sisältää niin vihaa kuin rakkautta ja nyt varmaan jo
paljon nostalgiaakin. Joka tapauksessa kyseessä oli vieras feodaalinen herruus,
johon omaa ruotsalais- ja venäläisvaihettamme kannattaa verrata huomatakseen,
miten erilaisia ne olivat.
Erilainen oli
myös kirkon asema. Herrenkirche oli
sortajan kirkko, kun taas meillä on syystä puhuttu kansankirkosta, jonka
kansanomaisuus on toki toisinaan päässyt rupsahtamaan. Niin kai nytkin.
Venäläisistä
haluttiin ja odotettiin Virossa saksalaisuuden vastavoimaa, mutta etenkin
vuoden 1905 mellakoiden selvityksissä paljastui karu totuus: saksalaiset
sortivat ja venäläiset rankaisivat sortajan puolesta.
Salokannel ei
tähän asiaan puutu, mutta ymmärtääkseni Virossa ei voitu puhua ryssävihasta
ennen suuria kyydityksiä ja muutto-operaatioita. Venäläisyys toimi sittenkin
jonkinlaisena saksalaisuuden vastavoimana. Suomessahan Bobrikov pyrki samaan,
mutta huonolla menestyksellä.
Mutta
varsinaiseen Viron historiaan voi ja kannattaa tutustua muualta kuin kaunokirjallisuudesta,
vaikkapa Seppo Zetterbergin maineikkaista kirjoista. Kaunokirjallisuus ei ole
vähemmän tärkeää, mutta toimii toisella tasolla, se piirtää kuvia ihmisestä
aikakaudessaan. Kuvan ei tarvitse lainkaan olla realistinen ja Tammsaarella näin
ei olekaan. Elämän totuus löytyy syvemmältä, aikakauden sovinnaisuuksien takaa.
Virolaista kirjallisuutta
suomennettiin aikoinaan melko lailla, mutta neuvostoaikana tuli stoppi. Muistan
toki, miten hauska lukukokemus joskus kymmenvuotiaana oli August Gailitin Toomas Nippernaati. Koulussa sitten
luettiin jokunen Aino Kallaksen kertomus ja neuvostokirjallisuutta-sarjassa oli
hajanaisia teoksia, ihan hyviä kyllä, kuten Mats Traatin Viisi tanssia.
Kaiken kaikkiaan
tavaraa oli niin vähän, että minunkin piti vähäisellä taidollani lukea jotakin
viroksi. Muistan sellaisen kirjan kuin Friedebert
Tuglase novelliauhinnaga premeeritud tööd. Ihan kiinnostavia novelleja,
jopa metsäveljistä. Tosin poliittisesti korrekteja, mutta ehkä sittenkin myös
sen taakse tunkeutuvia.
Vasta
perestroikan myötä saatiin luettavaksi sellaista kirjallisuutta kuin Jaan
Krossin ja Lennart Meren teokset. Ne kai nykyään lienevätkin meillä tunnetuinta
virolaista kirjallisuutta ja hyvä niin.
Joka tapauksessa
kansalliset klassikot on aina tunnettava, jos haluaa kansaa ja sen kulttuuria
tuntea. Itse luin Oskar Lutsin kirjan Arno
ja kumppanit (Kevade) ihan siksi,
että sain kuulla jokaisen virolaisen sen lukeneen. Hauska kirja, mutta jättää
lukijan hienokseltaan ihmettelemään, miksi se ihan niin tärkeä on.
Salokannel
auttaa ja kertoo enemmänkin koulumiljööstä, joka on virolaisuudelle tärkeä. Sitähän
se on ollut meillekin ja siksi voi vain ihmetellä, että kirjallisuuteen siitä
on jäänyt milteipä vain Seitsemän
veljeksen lukkarinkoulu.
Koulun
kollektiivi taitaa virolaisuudelle merkitä hieman samaa kuin armeijan
keittoporukat suomalaiselle. Siinä ovat omat
yhdessä ja se toinen jää ulkopuolelle.
Tammsaaren
pääteos on peräti viisiosainen Totuus ja oikeus. Jo nimi sanoo, että tässä on
raamit suurelle kirjallisuudelle, varsinkin kun tarinan ytimessä on
raivaaminen. Vertailukohtana tulee tietenkin mieleen suo, kuokka ja Jussi.
Suota sitä tässäkin raivataan.
Suomalaista
maahenkeä ei virolaisille kuitenkaan saksalaiskomennon alla ollut kehittynyt.
Sen sijaan maarahvaan, jolla nimellä
virolaiset saksalaiskaudella tunnettiin, suhde kaupunkiin oli särmikäs.
Tammasaari viljeli
kahta nimitystä mats ja vurle. Ensinmainittu tarkoitti maalaista,
johon liittyi moukan vivahdus, kun taas jälkimmäinen oli enemmän tai vähemmän
kelmi, itäsuomalaisittain sanoen kai lähinnä vipelo.
Toisin kuin
Linnalla, koulu on Tammsaarelle tärkeä miljöö myös intellektuaalisesti.
Jumalkapina ja muu vapaa-ajattelu kasvavat koulun suojissa, ei pelkkä
sosiaalistuminen urbanisoituvaan miljööhön.
Salokannel
esittää Tammsaaren epäsovinnaisena, nuoren Viron omanatuntona. Hän ei mieliestele
mitään suuntausta ja kuvaa aikansa uutta virolaista kulttuuria yhtä
myrkyllisesti kuin Joel Lehtonen samaan aikaan suomalaista.
Mustavalkoisuus
on kirjoista ilmeisesti kaukana. Kuuluisa on Tammsaaren romaani Rakastin saksalaista, jossa
perivihollinen esiintyy rakastetun roolissa.
Toki
saksalaisuus oli Virosta häviämässä ja modernisaatio näyttäisi iskevän sen
maaseudulle vieläkin kovemmin kuin Suomessa. Valtava maareformi joka tehtiin
Vapaussodan jälkeen jää kuitenkin Tammsaarelta kuvaamatta samoin kuin koko
Vapaussota, jolla muuten Virossa on vain yksi nimi.
On itse asiassa
varsin erikoista, että Tammsaare suuressa kansallisromaanissaan harppaa yli
moiset, äärimmäisen tärkeät asiat, mutta tätä voi selittää sillä, että hän
keskittyy kuvaamaan sitä, mikä tapahtuu ihmisessä.
Viron Linnana
Tammsaarta kuitenkaan tuskin voi pitää tai kenties häntä juuri kannattaa pitää
sellaisena ja sitten analysoida näiden kahden kirjoittajan välisiä eroja.
Siinähän sitten nousee esille kansojen ja kulttuurien erilaisuus.
Juuri tätä
Salokannel on ansiokkaasti tehnytkin. Hän ilmoittaa selostavansa varsin
laajasti kirjojen sisältöä juuri siksi, ettei niitä enimmäkseen ole suomeksi
edes saatavissa.
Minusta tämä on
onnistunut ratkaisu. Toki olisi aika saada enemmän Tammsaarta myös suomeksi,
mutta sitä odotellessa kannattaa kyllä lukea tämä erinomaisen Viron tuntijan
kirja.
Semmoinen kirja pitäisi saada jossa kumotaan ikiajoiksi myytti suomalaisista ikusena soturikansana.
VastaaPoistaPitää rakastaa ja halata naapureita, kuten ihminen sallisi naapureidensa tekevän.
Ei tarvitse kerätä "tarinoita" sisällissodan ajoilta, vaan armeliaasti antaa histoorian lehtien kääriä muistot arkistoissa säilytettäväksi.
Olemme eläneet saman harhan vallassa kuin venäläisetkin uskoessaan "yhdessä" yhteishyvänä.
Lupaisimme kehittää omaa kulttuuria rauhanomaisesti eläen rinnakkain kaikkien naapureiden kanssa ilman mitään pakko-opetusta - opettajan napsiessa sylissä parhaat palat suihinsa.
Olemme länttä!
"histoorian"
PoistaEi tarvitse kerätä "tarinoita" sisällissodan ajoilta, vaan armeliaasti antaa histoorian lehtien kääriä muistot arkistoissa säilytettäväksi.
Venäläis-bolshevistinen/bolshevistis-venäläinen sananparsi väittää iät ja ajat: "Никто не забыт и ничто не забыто" (Ketään ei ole unohdettu eikä mitään ole unohdettu.)
Ryssäläisen "histoorian" kannalta katsottuna tämä merkitsee ainoastaan sitä, että ainoastaan ryssäläisillä on oikeus muistaa: "Никто не забыт и ничто не забыто" (Ketään ei ole unohdettu eikä mitään ole unohdettu.)
Ryssäläisen "histoorian" logiikan mukaan kaikenlaisilla tshuhnilla on ainoastaan velvollisuus olla keräämättä "tarinoita" sisällissodan ajoilta, vaan armeliaasti antaa histoorian lehtien kääriä muistot arkistoissa säilytettäväksi.
Ryssäläisen "histoorian" logiikan mukaan kaikenlaisilla tshuhnilla ei ole minkäänlaista oikeutta muistaa: "Никто не забыт и ничто не забыто" (Ketään ei ole unohdettu eikä mitään ole unohdettu.) Tämä oikeus kuuluu ainoastaan Ryssäläiselle "histoorialle".
^ <3
VastaaPoistaTammesaaren viimeisn teoksen (1939) julkaisi suon´meksia Kansankulttuuri
VastaaPoistaHornanperän uusi paholainen: Romaani. (Põrgupõhja uus vanapagan, 1939.) Suomentanut Aino Kaasinen. Helsinki: Kansankulttuuri, 1964.
Kyllähän virolaista kirjallisuutta (mm. Meri: Revontulen porteilla (1979), Hopeavalkea; muita Inger, vuosi saarella käännettin jo enne peresteroika., Yllättävän paljon.
VastaaPoistapalalasin tänään tallinnasta ja kävin vilden ja tammsaaren kotimusesoissa. venäjän opettajani veikko leppälä joka sanoi,että hänestä tuli ateisiit 9 vuotiaana kun pappi raahessa talavarikoi hänen sarjakuvalehtensä tunsi viron ja baltian asiat hyvin virolaisen vaimonsa mallen kautta. veikko sanoi,että meillä on ollut herran siunaus baltteihin verrattuna. saksalainen ritarikunta valtasi eestin herran vuon na 1208.ritarikkunna arksitot ovat vielä tänään suljettu. sakslaisten uljaita moisioita ei ollut virossa 1 tai 2. niitä oli n. 1250. siis viro on ollut vuosisatija saksalaine työleiri. aino kallas on kirjoittanut yhdestä talonoikien eli maarahvaan kapinasta novellin. vilde näyttää kirjoittaneen romaanin.
VastaaPoista