Vuoden sana

Vuoden sana

Matkaillessa aina sivistyy ja valistuu vaikka ei tosissaan edes yrittäisi. Yleensä ostan aina ulkomailla paikallisen lehden ja pyrin lukemaan ainakin kiinnostavimmat pätkät.

Nyt kertoi El País, että espanjan kielen vuoden sanaksi on valittu aporofobia, köyhyyden kammo.

Vastaavia vuoden sanoja ovat olleet populismo, refugiado, selfi ja escrache. No, kaksi tai kolme noista ainakin ovat ilman erityisempiä tutkimuksia kaikille ymmärrettäviä, vanhoille latinisteille nyt ainakin. Slangisana escrache taas viittaa niihin sosiaalisen median kautta järjestettäviin mielenosoituksiin.

Aporofobia sen sijaan on oikeasti uusi sana, kreikan pohjalta kyhätty. Ehkä on sitten olemassa uusi ilmiö, kun uusi sanakin on pitänyt keksiä?

El País arvelee näin olevan. Jotta jotakin voisi olla kollektiivisessa tietoisuudessa, täytyy se kyetä myös nimeämään, pohdiskelee toimittaja. Ilmiö siis lienee aika uusi, kenties vähän niin kuin häirintä…

Tällä kertaa kuulemma voidaan myös löytää sanan keksijä. Hän on filosofi Adela Cortina, joka on julkaissut samannimisen teoksen (Aporofobia, el rechazo al pobre, Paidós, 2027).

Cortinan mielestä, näin kertoo lehti, kyseessä on erityinen fobia, joka ruokkii vastustusta maahanmuuttajia ja pakolaisia kohtaan.

 Kyse ei siis ole asenteesta ulkomaalaisuutta, vaan köyhyyttä kohtaan. Eihän kukaan vastustaisi, jos joku arabialainen sheikki tai kuuluisa potkupalloilija muuttaisi maahan. Köyhät ovat kuitenkin eri asia ja aiheuttavat siis tuon ratkaisevan eron.

Köyhyyskammo kohdistuu myös oman maan väkeen, kerrotaan. Tutkimusten mukaan 47% kadulla asuvista kodittomista on (Espanjassa?) joutunut viharikosten kohteeksi. Taantuma on kärjistänyt tilannetta. Pelätään köyhäksi tulemista.

Jotta pelko muuttuisi syrjinnäksi, tarvitaan prosessi, joka hävittää myötätunnon ja empatian. Se on ideologia, joka selittää köyhät omaan osaansa syyllisiksi.

Kun todistellaan, ettei köyhyys ole rakenteellisten tekijöiden aiheuttamaa, muodostuvat köyhät uhaksi. Sen jälkeen heitä voidaan ruveta ignoroimaan tai jopa vainoamaan. Ja kaikki tämä tapahtuu samaan aikaan, kun epätasa-arvo on lisääntymässä.

En ole lukenut neiti/rouva Cortinan kirjaa, mutta sikäli kuin voi luottaa lehden referaattiin, on kyseessä varsin primitiivinen ja pinnallinen tarkastelu. Sen pohjalta joutuu suuresti hämmästymään, että espanjankielisessä maailmassa on ollut noin suurta tarvetta noin jonninjoutavalle sanalle. Samaan aikaan voimme todeta, ettei omassa kielessämme ainakaan tietääkseni ole sitä ruvettu käyttämään.

Mutta eipä meidänkään kannata liiemmin ylpeillä omalla täysijärkisyydellämme. Psykologisoivat tarkasstelutavat ovat meilläkin olleet vallitsevina silloin kun on puhuttu maahanmuuttoon ja/tai pakolaisuuteen suhtautumisesta.

Sitä paitsi noita kahta ilmiötä on yhä uudelleen tarkasteltu synonyymeinä. Kansainvaellus, jonka kanssa olemme tekemisissä, on hajotettu osiinsa kuten vanhassa Zenonin paradoksissa esitetty Akilleen ja kilpikonnan kilpajuoksu.

Eihän Akilles koskaan voi kilpikonnaa tavoittaa. Miksi kilpikonna sitten selvästi pelkää niin tapahtuvan? Eikö mahdollisesti siksi, että se tietää aivan varmasti, että niin tulee tapahtumaan, mikäli kilpajuoksu saa jatkua?

Köyhyys on kaamea ongelma, joka on kaatumassa rikkaan pohjoisen riesaksi niin kovin pian sen jälkeen, kun suurin osa tuon pohjoisen asukkaista alkoi saada nauttia osasta noita rikkauksia.

Muistan erinomaisesti vielä sen ajan, kun myös Etelä-Eurooppa oli varsin köyhä. 1960-1980-lukujen Espanja oli turistille niin halpa siksi, että siellä tehtiin töitä nälkäpalkalla. Sama koski vaikkapa Sisiliaa ja Kreikkaa.

Nyt asiat ovat toisin. Herää tietenkin kysymys, miten ihmeessä asia joskus voitiin ratkaista? Muuttivatko tai pakenivatko nuo köyhät pohjoiseen, jossa tilanne oli parempi? Lähetettiinkö heille kehitysapua, jotta he olisivat saattaneet luopua omista alkeellisista elinkeinoistaan?

Kohdistuiko heihin mahdollisesti aporofobiaa ja jos, niin mitä siitä seurasi?

Luultavasti kaikkea tätä tapahtui, mutta itse asiaa eli rakenteellista köyhyyttä ei niillä keinoin ratkaistu, ei ollenkaan. Ei kai asia vieläkään ole niin hyvin hoidettu, kuin voisimme toivoa, mutta ainakin nuo entiset kurjalat ovat monin paikoin muuttuneet kukoistaviksi seuduiksi, joiden väestö on koulutettua ja hyvin toimeen tulevaa. Vain pirttiviljelys on romahtanut, sillä se ei kannata ja asia ymmärretään.

Missään maailman ääressä ei köyhyyttä voida ratkaista sillä, että sinne syydetään vastikkeetonta rahaa. Mikäli auttaa halutaan, olisi suurinta mahdollista mielettömyyttä siirtää köyhää väestöä vauraaseen Eurooppaan, jossa auttaminen on 135 kertaa kalliimpaa kuin Afrikassa, kuten alan ekspertti Paul Collier on laskenut.

Ja last, but not least, mikäli Eurooppa haluaa säilyttää omat arvonsa, ei se voi sallia hallitsematonta kansainvaellusta. Tämän asian kanssa ei yksilöpsykologialla ole mitään tekemistä. Ainakaan ongelma ei ole siinä.

Mikäli eurooppalainen itsensä vihaaminen sen sijaan on muuttunut niin totaaliseksi, että se ehdoin tahdoin haluaa vaihtaa väestönsä ja kulttuurinsa, ei todennäköisenä tuloksena suinkaan ole yleinen ja yhteinen hyvinvointi, vaan vaipuminen yhteiselle, entistä alemmalle tasolle, jolta käsin sitten voi ihmetellä sitä, että Afrikan köyhyys vain lisääntyy, vaikka Ryysyrannan nostalginen menneisyys on saatu palautettua myös sinne, jossa se kerran oli voitettu.

Ehkä köyhyyden pelko on ihan oikeasti luonnollinen ja tarpeellinen vaisto, joka voisi suojella ihmisiä, jos sen annettaisiin vapaasti vaikuttaa?