Sitä saa, mitä tilaa.

Sitä saa, mitä tilaa?

Suomen kansalaissota oli niin armoton ja verinen, että sen raakuus herätti huomiota myös Venäjällä, jossa suomalaisia oli aina totuttu pitämään varsin säyseinä ja hyvänahkaisina ihmisinä.

 Totta kyllä, kuten tutkimukset osoittavat, myös suomalaisten taipumus loukkaantumiseen ja pitkävihaisuuteen oli pantu usein merkille.

Joka tapauksessa se murhanhimo, joka sitten Suomen tapahtumissa keväällä 1918 ilmeni, hämmästytti kaikkia. Merkittävä pietarilainen bolševikki V. Volodarski tosin ennusti synkästi, että mikäli porvarit pääsisivät valtaan Venäjällä olisi tulos sielläkin sama.

Suomen kansalaissodan aikaan Venäjällä oli vielä suhteellisen rauhallista. Kansalaissotaa kammottiin aluksi ja syytä kyllä. Venäjällä se sitten oli jopa ensimmäistä maailmansotaa tuhoisampi.

Kun rikollista oikeudessa tuomitaan, on selvitettävä, missä määrin hänen tekonsa on täyttänyt rikoksen tunnusmerkit. Ei siis riitä, että selvitetään teon tekijä, tekotapa ja motiivit. On selvitettävä myös, oliko tekijä pyrkinyt niihin seurauksiin, jotka sitten tapahtuivat.

Olisi varmaan väärin sanoa, että sosialidemokraatit ryhtyivät tammikuussa 1918 aseelliseen kapinaan kovinkaan kevytmielisesti. Kyllä asian vakavuus sen verran ymmärrettiin, että siinä soudettiin ja huovattiin useamman kerran.

Lienee kuitenkin kohtuullista sanoa, ettei asian täyttä vakavuutta ymmärretty.

Uskallanpa sanoa, ettei kenelläkään vielä tammikuussa kummallakaan puolella ollut edes kalpeaa aavistusta siitä, millainen olisi Suomen toukokuu vuonna 1918. Ei siihen vielä silloin pyrkinyt kumpikaan osapuoli.

O.V. Kuusinen, luotuaan nahkansa ja ryhdyttyään bolševikiksi, kirjoitti tunnetun itsekritiikkinsä, jossa hän selitti katuvansa tehtyjä suuria virheitä. Itse asiassahan Suomessa oli leikitty vallankumouksella, mistä toveri Lenin oli varoittanut. Kun väkivaltaiseen kumoukseen ryhdyttiin, olisi väkivaltaa todella pitänyt käyttää häikäilemättömästi, kuten bolševikit tekivät.

No, olihan se nyt kaunis katumus sekin. Kaiken kapinan ja sen kukistamisen aiheuttaman katkeruuden ilmapiirissä se oli kuitenkin itse asiassa aika luonteva reaktio, omalla tavallaan.

 Oma vastuu, joka oli äärimmäisen raskas tuntui varmaan näin ajatellen paljon kevyemmältä kantaa kuin olisi ollut, jos olisi pitänyt katua koko vallanottoa.

Kun vastahakoiset johtajat viimein tekivät kapinapäätöksensä tammikuun lopulla 1918, oli heidän hetkensä jo mennyttä.

Yleisen käsityksen mukaan kapina olisi onnistunut syksyn suurlakon aikaan, jolloin vallankumous jo ehdittiin julistaa, mutta sitten peruttiin selittäen epämääräisesti ”vallankumouksen jatkuvan”.

Porvariston näkökulmasta anarkistiset ainekset olivat joka tapauksessa tässä maassa jo todella syrjäyttäneet laillisen menon ja sama käsitys taisi olla monella katurahvaan edustajallakin.

Kun aseistetut punakaartit olivat olleet Suomen politiikan vahvin aseellinen väkivaltakoneisto vielä vähän aiemmin, ei askel niiden julistamaan vallanottoon ollut pitkä myöskään tammikuussa, jolloin massiivinen apulähetys Pietarista saapui.

Näyttää ilmeiseltä, ettei tarkoituksena ollut kansalaissota, kuin vallanotto. Suunnitelmissahan ei ollut muuta kuin asejunan suojaaminen. Ei siis ajateltu rintamaa, kun ei ollut varsinaisesti tiedossa vihollisarmeijaakaan. Tekeillä oli ainoastaan vallan aseellinen anastaminen tärkeimmillä paikkakunnilla.

Venäläisten kokeneiden sotilaiden ja modernin kaluston tuella sen nyt ei pitänyt olla temppu eikä mikään. Tukea luvattiin Pietarista avokätisesti ja ruuastakin oli puhetta. Sitä tosiaan kaivattiin.

No hyvinhän me nyt tiedämme, miten siinä sitten kävi. Teurastus kasvoi niin ylenpalttiseksi, että kauhistujia riitti muuallakin kuin Venäjällä. Mielestäni parhaiten tätä yllättävää tapahtumasarjaa on selittänyt Risto Alapuro, jonka kirja lienee nyt viimeinkin ilmestynyt myös suomeksi.

Suomen sivistyneistö, joka oman käsityksensä mukaan oli jo vuosikymenien ajan uhrannut parhaat voimansa kansan hyväksi, sai katsella sitä nyt kiväärinpiippuja pitkin. Sillä ei yksinkertaiseksi ollut käsitteitä uuden tilanteen hallitsemiseksi. Kansan kapina demokratian nimissä demokratiaa ja kansan ja isänmaan ystäviä vastaan oli jotakin absurdia.

Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten rauhallisista ja sympaattisista henkilöistä sukeutui yhtäkkiä raakoja murhaajia. Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja (vrt. Maria-Liisa Nevala) Kianto kehottaa tappamaan myös naispuolisia kapinallisia, (minkä ei kai aseen ottaneille olisi pitänyt sinänsä olla yllätys). Normaalit, kiltit kansalaiset juopuvat verestä ja teurastuksesta.

Pasifisti, russofiili ja teosofi Toivo T. Kaila osallistuu Algoth Untolan viimeiselle matkalle, runoilija V.A. Koskenniemi istuu valtiorikosoikeudessa tuomioita jakamassa, joviaali kirjallinen hahmo Aapeli Muttinen ampuu raivoissaan punikin…

Koston kevät 1918 oli seurausta tammikuun vallanotosta ja noususta laillista yhteiskuntaa vastaan, mutta olihan siinä toki paljon muutakin ja onhan sitä tutkimuskin parhaansa mukaan koettanut penkoa. Ajattelen nyt esimerkiksi Pekka Kalevi Hämäläisen teosta Kieli ja luokka vallankumouksen Suomessa.

Huomiota kuitenkin herättää, miten kauhistuneita olivat myös ne, jotka olivat itse päästäneet pedon irti. Algoth Untolan alias Irmari Rantamalan alias Maiju Lassilan viimeisten viikkojen toimintaa Työmiehen toimituksessa on usein luonnehdittu sekopäiseksi ja hysteeriseksi.

Näin varmaan voikin sanoa. Työmiehen uskomaton valheellisuus kiinnittää tuohon aikaan huomiota, mutta Lassilan kirjoituksia näin jälkikäteen lukiessa niissä voi kyllä huomata myös mielekkyyttä ja tiettyä urhoollisuutta kaiken sapekkuuden keskellä.

Mannerheim ja Renvall saivat osakseen tulikivenkatkuiset haukut, mutta noissa oloissa heidän tuskin kannatti olettaa ansaitsevansa vastapuolelta jotakin parempaa.

Samaan aikaan Lassila sentään moitti myös punaisen puolen terroristeja ja vaati inhimillisyyttä asioiden ratkaisemiseen.

Se oli nyt liian myöhäistä. Eihän se kyllä onnistunut aiemminkaan. Kun laillisuudesta luovuttiin, oli tie helvettiin a oinna.

Majakovski, vastuuttoman kapinan apostoli runoili sittemmin:

Да здравствует революция!
Радостная и скорая!
Это – единственная
Великая война,
Из всех,
Какие знала история!

Runo on niin typerä, ettei sitä viitsi edes kääntää. Vallankumouksen iloisuutta se joka tapauksessa ylistää.

Vuoden 1918 tammikuussa se olisi kuitenkin voinut Suomessa mennä kaupaksi. Kaikkihan viittaa siihen, että vallankumouksen ajateltiin merkitsevän sitä, että otetaan pyssy olalle, jolloin porvari pelästyy ja tekee niin kuin käsketään. Sen jälkeen kaikki ovat onnellisia.

Toukokuussa kaikki sitten jo ymmärrettiin paremmin tai ainakin toisella tavalla.