Aattona

Aattona

Kai Häggman, Teemu Keskisarja, Markku Kuisma. Kuvatoimitus Jukka Kukkonen. 1917. WSOY 2017, 221 s.

Vuosi 1917 päättyi Suomen itsenäistymiseen ja sitä voi siis pitää komediana, kuten kaikkia sellaisia näytelmiä, joilla on onnellinen loppu.

Valitettavasti edessä oli kuitenkin vielä tragedia, joka oli vuoden 1917 suoraa jatkoa. Tämän asian ymmärtää kirjan artikkeleista, vaikka sitä ei erityisemmin alleviivatakaan. Tosin Häggmanin artikkelissa sitä käsitelläänkin aika lailla.

Tällä kertaa täytyy ihan ensimmäiseksi kommentoida teoksen kuvitusta, joka on suorastaan mahtava. Sata vuotta vanhoista kuvista on saatu yllättävän hyviä suurennoksia, lienevätkö sitten peräti lasinegatiivit olleet käytössä vai onko digitekniikka muuten vain asian mahdollistanut.

Kuvista varsin monet ovat myös uusia, vaikka vanhoja klassikkojakin on joukossa. Hyvä idea on ollut myös julkaista vanhoja mainoksia. Nehän ovat myös saatavilla netissä.

Katajainen kansa-savukkeet ja Joukkomurha-torakanmyrkky  ovat aika nostalgisia artikkeleita ja miten korvaa hivelevältä kuulostaakaan väinämöishahmon kehotus: käytä kotoista kalua, oman heimos kätten työtä. Englanninkieli mainoksissa olisi tuohon aikaan ollut vain naurettavaa, kuten se tietysti on nykyäänkin. Erona on, ettei sitä silloin käytetty.

Waltiopäivä viinan etiketti puolestaan näyttää antavan arvovaltaa tuotteelle. Siinä kaksi kansan edustajaa keskustelee siitä, mistä näin hyvää viinaa voipi saada ja toinen tietää sitä saatavan G.H. Pesosen viinaputelista. Ikävä kyllä, valtiopäivät kielsivät pian koko aineen.

Teemu Keskisarjan artikkeli Vapauden ja vihan vuosi on aika yllätyksetön, mutta kiteyttää jo otsikossaan hullun vuoden tärkeimmät virtaukset.

Keskisarja korostaa aiheellisesti, ettei vuosi 1917 ollut Suomen vuosi nolla (eli siis 1), vaan maa oli jo kauan kehittynyt erilliseksi yksiköksi. Toisaalta tuskin kukaan vielä keväällä valmistautui Suomen tulevaan itsenäistymiseen.

Kiinnostava tiet on, että myös teollinen hätäleipä kehitettiin, mutta kirjoittajan arvion mukaan sen käyttöä rajoittivat ennakkoluulot. Nälkä joka tapauksessa oli yhä paheneva ongelma.

Kirkkoa arvelee Keskisarja mahdolliseksi sillaksi punaisten ja valkoisten välillä. Tässä kyllä taitaa jäädä vaille ansaitsemaansa merkitystä se seikka, että sosialidemokraattinen puolue oli tuohon aikaan varsin kiivaasti kirkonvastainen ja jopa uskonnonvastainen. Papisto oli sen verran osallisena poliittisessa konfliktissa, ettei sen puolueetonta välitystä juuri voi pitää mahdollisena.

Markku Kuisman artikkeli Pörssipolska päättyy kuvaa niin ikään tiedossa olevaa, mutta yksityiskohdiltaan vähemmän tunnettua tapahtumien kulkua.

Suomi oli Venäjän sotatalouden hyötyjä ja poikkeusolot synnyttivät nopean rikastumisen mahdollisuuksia, mutta myös suuria riskejä. Sijoitukset kiinteistöihin, kuten metsiin olivat muodissa, mutta ne varman päälle pelaavat, jotka ostivat taloja Pietarista, joutuivat pian nuolemaan näppejään. Samoin taisi käydä niille rahoille, jotka sijoitettiin Venäjän pankkien valuuttatileille.

Pörssin pirunpolska hyytyi vallankumousvuonna. Maamme oli vaurastunut muutamassa vuosikymmenessä varsin oleellisesti ja jos katsomme vaikkapa Helsingin kivitaloja, ymmärrämme, että vuosisadan vaiheessa siellä oli ollut paljon rikkaita ihmisiä.

Paljon enemmän kuitenkin oli köyhiä ja he saattoivat olla erittäin köyhiä. Vuonna 1917 se oli kova paikka sen jälkeen kun Venäjän valtion tilaukset ja vallityöt loppuivat. Edes elintarvikkeita ei saanut sekasortoisesta maasta eikä niitä saatu kotimaastakaan. Tilanne oli katastrofaalinen.

Venäjän onneton tilanne heijastui meillä aluksi siten, että ruskean käärepaperin kysyntä romahti. Ei ollut enää mitä kääriä. Sen sijaan sanomalehtipaperi meni vielä kuin kuumille kiville, sillä nälkä tarjosi kaiken maailman agitaattoreille markkinoita. Vasta bolševikit, jotka lopettivat sananvapauden, tuhosivat myös sanomalehtipaperin markkinat.

Maastamme puuttui legitiimi, yhteinen järjestysvalta. Itse asiassa syntyi kaksoisvaltatilanne, jollaisen voi havaita lähes kaikissa vallankumouksissa. Aikoinaan, armeijassa, luutnantti sanoi, että vuoden 1918 sota syttyi siksi, ettei Suomessa ollut armeijaa. Häin oli oikeassa.

Meillä tosin oli venäläisiä joukkoja, mutta ei se hajonnut sotaväki enää mikään armeija ollut. Jos se olisi ollut toimintakunnossa, olisi itsenäisyys jäänyt meiltä saamatta.

Kuisma nimittää –arvatenkin piruuttaan- Venäjän imperiumia unioniksi. Eihän nimitys ainakaan Suomen osalta ole vailla historiallista pohjaa, kuten Unioninkadulla työskentelevä professori hyvin tietää. Jostakin syystä nimitys joka tapauksessa huvittaa minua ja toivon, että se antaisi virikkeitä myös nykyaikaa tarkkaileville henkilöille.

Kai Häggmanin artikkeli Kynällä ja kiväärillä on sama kuin Eino Railon aikoinaan julkaiseman kirjoituskokoelman nimi. Kummallista kyllä, kirjan kannessa oli kuva sulkakynästä ja pistoolista. Ehkäpä kustannustoimittaja oli piintynyt rauhanmies, jonka sotilaalliset tiedot olivat vähäiset.

Railo, kirjailija ja kustantaja, ei ollut rauhanmies lainkaan ja hän on yksi Häggmanin edustavista miehistä, kirjailijoista, jotka saavat kukin kuvata omaa ryhmäänsä.

Railon lisäksi mukana ovat Juhani Aho, F.E.  Sillanpää, Algot Untola, Kyösti Wilkuna ja Ilmari Kianto.

Teoksen muista luvuista poiketen Häggman jatkaa kirjailijoiden tarinaa vuodesta 1917 vuoteen 1918. Ratkaisu saattaa olla perusteltu. Näin ainakin saadaan dramatiikkaa.

Mitä Untolaan tulee, hän sai osakseen vastustajien hirmuisen vihan ja jopa kollegat saapuivat katsomaan hänen teloitustaan, kuten tiedetään. Muistaakseni Railo joka tapauksessa kirjoitti esipuheen hänen postuumisti julkaistuun teokseensa.

Olihan se kaamea juttu se Untolan tarina, mutta hiukan lisää väriä olisi siihen helposti saanut siteeraamalla hieman hänen viimeisiä artikkeleitaan. Nyt asia jää vähän arvoitukselliseksi, ellei niitä ole sattunut lukemaan.

Kovin pettynyt olen siihen tapaan, jolla Ilmari Kiantoa on käsitelty. Kirjoittaja yksikertaisesti toistaa samoja virheitä, jotka Pekka Tarkka jo vuonna 1980 teki.

Kianto kirjoitti erinäisiä varsin hurjia ja kurjiakin rivejä naarassusista ja vastaavaa, mutta se nyt vain ei pidä paikkaansa, että hän olisi ollut niin verenhimoinen, että kustantaja sen takia ei suostunut kaikkea edes julkaisemaan.

Kyllä syy oli aivan päinvastainen. Eino Railo ei suostunut julkaisemaan aikanaan teoita Elämän ja kuoleman kentiltä siksi, että se oli liian arkaluontoinen ja paljastava voittajien kannalta. Siinä yksinkertaisesti paljastettiin sodan irvokkaat puolet tavalla, joka olisi pahoin loukannut valkoisia.

Elämän ja kuoleman kentiltä julkaistiin vasta vuonna 1928. Se on niin hyvä kirja, että se ansaitsisi ehdottomasti uuden painoksen tänä vuonna.

Maria-Liisa Nevala on teoksessaan Ilmari Kianto, Anarkisti ja ihmisyyden puolustaja, käsitellyt tätäkin asiaa. Kianto todella oli sitä, mitä tuo otsikko sanoo. Tuo tolstoilainen pasifisti hairahtui aikoinaan, meni mukaan massapsykoosiin, mikä olkoon meille kaikille hätkähdyttävä varoitus.

Se ei kuitenkaan oikeuta käsittelemään häntä ansaitsemattomalla tavalla. Sellainen ei myöskään lisää ymmärrystämme tuosta ajasta.

Kaiken kaikkiaan kirja on hyvä johdatus kuvaamansa aikakauden sielunelämään ja sen taustatekijöihin. Vuosi 1917 oli nuoren demokratiamme kriisin aika. Kriisi melkein tappoi sen, mutta kun se kerran nousi tuhkasta, oli se jo varsin pian vahvassa kunnossa ja saattoi ottaa vastaan uudet koettelemukset.