lauantai 30. tammikuuta 2021

Kohtalokas sota

 

Toiselta puolelta katsoen

 

М.М- Бородкин, История Финляндии, том III, Время Екатерины II и Павла I. Санкт-Петербург «Наука» 2016 (1912), 381 с.

 

Kustaa III:n sodasta on kirjoitettu taas viime vuosina ja vuosikymmeninä aika paljon. Merkkivuosien kunniaksi ilmestyi Suomessakin kaksi laajaa opusta maasodasta ja kaksi merisodasta (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=kustaa+III%3An+sota ). Merisotahan tuolloin oli avainasemassa ja siinä nähtiin eräitä maailmanhistorian suurimmista purjealusten taisteluista.

Myös Venäjällä ilmestyi pari uutta kirjaa aiheesta, mutta ne olivat lähinnä vanhan kertausta. Uusintapainoksia vanhoista otettu ja mielestäni niillä onkin erityistä mielenkiintoa myös tänä päivänä (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=brikner ).

Luettuani Borodkinin kirjan sain siitä kiinnostavia näkökulmia, jotka eivät aiemmin ole oikein tulleet mieleeni. Toki Borodkinin lähtökohdat Suomen-syöjänä ovat tunnetut, mutta usein hän käyttää varsin vankkoja lähteitä, joiden merkitystä ei kannata vähätellä.

Kustaa III:n sota ansaitsee todella nimensä, kuten sitä tutkinut Jussi T. Lappalainen on todennut. Yksi mies, jonka henkisestä tasapainosta voi esittää erilaisia arvioita, syöksi tosiaan kaksi valtakuntaa sotaan, joka maksoi kymmenien tuhansien ihmisten hengen, erityisesti Suomen alueella.

Kyseessä oli niin sanottu valapattoinen hyökkäys, verolomnoje napadenije kuten venäläiset mielellään sanovat. Itse he syyllistyivät sellaiseen niin vuosina 1700, 1808, kuin 1939, mutta vuonna 1788 hyökkääjä oli ehdottomasti Kustaa III. Katariina toivoi hartaasti rauhaa, sillä menossa oli Turkkia vastaan sota, joka vaati valtakunnalta niin miehet kuin rahat.

Suurpoliittinen konstellaatio kuitenkin antoi Kustaalle mahdollisuuden näytellä suurta roolia. Sekä Ranska että Englanti pelkäsivät Venäjän tunkeutumista Välimerelle ja Turkki lupasi valtavan määrän kultapiastereita, mikäli Ruotsi ryhtyisi Venäjää heikentävään diversioon pohjoisessa.

Ruotsin laivasto, erittäin kallis ja moderni ase, pantiin kuntoon suurin ponnistuksin ja sen ylläpito venytti valtion finanssit äärirajoille. Koulutuksesta ei voinut paljon puhua (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=raoul+johnsson ).

 Myös ruotujakoinen sotaväki oli lähes kouluttamatonta eikä ns. vapaajoukkojen kanssa ollut sen paremmin (Ks. https://timo-vihavainen.blogspot.com/search?q=savon+j%C3%A4%C3%A4k%C3%A4rit ). Kahden viikon manööverit ja viisitoista kovaa laukausta vuodessa eivät vielä todellista sotilasta tehneet.

Sitä paitsi vapaajoukkojen, kuten Savon jääkärien sopimuksessa säädettiin, ettei näitä joukkoja vietäisi ulkomaille: ne oli tarkoitettu kotiseudun puolustamiseen.

Siitä huolimatta Kustaa III sai päähänsä lähteä juuri tällaisella armeijalla ja laivastolla hyökkäämään Venäjän kimppuun… 

Asia herätti jo aikanaan ansaittua huomiota, eikä idea ollut periaatteessa pelkästään fantastinen. Venäjän armeija ja parhaat komentajat olivat silloin Turkin sodassa ja Pietarissa oli lähinnä kaartinjoukkoja, jotka tietenkin olivat kyllä hyvin koulutettuja ammattilaisia.

Niiden lisäksi oli haalittava kaikkea mahdollista miehistöä, jotta saataisiin kokoon suunnilleen saman verran kuin oli hyökkääjällä. Tähän miespulaan auttoi sitten esimerkiksi baškiirien, kiirgiisien ja kalmukkien tuominen Savon sotanäyttämölle. Lisäksi sinne otettiin suoraan kadulta miehiä partureista lakeijoihin. Talonpojat, jotka eivät koskaan olleet merta nähneet, saattoivat kokea tuon elementin ensimmäistä kertaa rajussa meritaistelussa, väittää Borodkin.

Venäjän laivaston kuntoa Borodkin kuvaa kehnoksi: laivat oli tehty tuoreesta puusta ja niiden elinkaari oli vain muutama vuosi. Verrattuna ruotsalaisten kuivasta tammesta tehtyihin laivoihin ne kestivät myös huonosti tykkitulta. Venäläisten tykistökin oli laadultaan ruotsalaista huonompaa. Esimerkiksi putkiräjähdyksiä sattui kuumenneissa tykeissä niin paljon, etteivät tykkimiehet enää uskaltaneet ampua ilman pakotusta.

Tällaisiin tietoihin on periaatteessa syytä suhtautua yhtä vakavasti kuin hiihtoliiton selityksiin Suomen joukkueen puutteellisesta menestyksestä, mutta ilmeistä on, että vajaakuntoista kalustoa ja kouluttamattomia miehiä oli runsaasti molemmin puolin.

Joka tapauksessa parikymmentätuhatta miestä puolin ja toisin köyhässä ja harvaanasutussa Suomessa oli kyllä ääriraja. Nälkä kurni molempien puolten sotilaiden suolissa, vaikka talonpojilta vietiin viimeisetkin nauriit ja hevosilta kaurat.

Kuten Borodkin kertoo, Pietarissa todella pelättiin vihollisen tuloa. Lähimmillään se oli Ruotsin laivaston operoidesssa Kronstadtin tienoilla, jolloin Pietarissa ikkunat helisivät ja kaupunkilaiset saivat haistella ruudinsavua. Moni pakkasikin tavaransa ja siirtyi muualle.

Kuten tunnettua, ruotsalaiset hukkasivat tilaisuutensas päästämällä käsistään yllätysmomentin. Nopeus olisi ollut hyökkäyssuunnitelman a ja o, mutta kun sota juuttui paikalleen, hyökkääjä alkoikin joutua jo altavastaajaksi ja kostonhimoinen Katariina antoi tehtäväksi mennä Tukholmaan.

Vasta venäläisten hyökätessä Suomen petollinen armeija, kuten Borodkin sitä nimittää, alkoi saada puhtia. Porrassalmen taistelu, joka oli pelkkä viivytysvoitto, herätti jo joka tapauksessa myös Katariinan huomion. Parkumäen hyökkäyksellistä voittoa Borodkin ei edes noteeraa. Katariina joka tapauksessa seurasi mielenkiinnolla myös Savonlinnan operaatioita.

Joka tapauksessa niin maataistelujen strateginen merkitys kuin niiden tappioluvut jäivät pieniksi verrattuna merisodan dramaattisiin vaiheisiin. Pelkästään ns. Suursaaren taistelussa, joka käytiin pikemminkin Kallbådagrundin tuntumassa, venäläiset menettivät 1770 miestä, joista 500 kaatuneina. Venäläisissä laivoissa laskettiin 764 kuulanreikää.

 Tallinnan lahden taistelussa venäläiset puolestaan ampuivat 13500 laukausta, eivätkä ruotsalaiset liene jääneet pekka pahemmiksi. Saaristolaivastojen väliset Ruotsinsalmen taistelut olivat sitten vielä luku erikseen.

Kuten vuonna 1941, sotilaat olivat haluttomia hyökkäykseen ja nyt asia koski myös upseereita. Puolustus sen sijaan kyllä kelpasi eikä juuri antanutkaan vaihtoehtoja.

Venäläiset sotilaat olivat Borodkinin kuvauksen mukaan erittäin suutuksissaan ruotsalaisten valapattoisuuden takia ja tämä lisäsi suuresti taisteluhenkeä. Vastaavan ilmiönhän voimme havaita Suomen puolella talvisodassa.

Varmistaakseen, etteivät venäläiset suostu ruotsalaisten ehtoihin, Kustaa esitti äärimmäisen röyhkeän ja loukkaavan ultimaatumin, johon vaati vastattavaksi vain yhdellä sanalla: ”kyllä” tai ”ei”. Muunlaista vastausta pidettäisiin sodanjulistuksena.

Katariina oli ihmeissään ja kysyi sihteeriltään: Croyez-vous que çe fou m’attaquera? Uskotteko, että se hullu hyökkää? Ennen pitkää oli uskottava, että juuri siitä oli kyse ja Katariina yhdessä Sprengtportenin kanssa sai aiheen todeta: näyttää siltä, että kuningas haluaa päästä eroon Suomesta.

Kustaan ultimaatumissa kyllä sen sijaan vaadittiin kaikkien vuodesta 1721 lähtien Venäjälle siirtyneiden alueiden palauttamista, sotakulujen korvaamista, Venäjän laivaston aseistariisumista ja sen joukkojen poistumista rajoilta. Sinne sen sijaan jäisivät ruotsalaiset joukot siihen saakka, kunnes rauha Turkin kanssa olisi solmittu. Turkille olisi annettava Krim.

Kustaa siis vaati rajaa palautettavaksi Rajajoelle ja selitti, että hänen ainoana tavoitteenaan oli saavuttaa ”hyvät” rajat (udobnyje granitsy). Loppukaneetiksi Kustaa vielä ”kielsi” Katariinaa kuvittelemasta, että saattaisi suostua joihinkin ehtojensa lievennyksiin.

Ranskan lähettilään Segurin mielestä ei edes Turkin sulttaani olisi kehdannut lähettää moista noottia heikolle Moldavian hospodarille.

Kun sotilaallinen tilanne tuolla hetkellä kuitenkin oli Venäjän kannalta hankala, kehottivat eri tahot, jopa Potjomkin, keisarinnaa myönnytyksiin ainakin Turkille, niin kategorinen ja osittaiset myönnytykset torjuva kuin nootin sanamuoto Ruotsin osalta olikin.

Katariina oli kuitenkin tiukkana ja vakuutti, että se, joka viimeksi nauraa, nauraa parhaiten: oikeus, järki ja totuus ovat meidän puolellamme!

Kuten tunnettua, sota päättyi viimein dramaattisen Ruotsinsalmen toisen taistelun jälkeen, jolloin osapuolet näkivät parhaaksi suostua status quo ante bellum-tilaan.

Ruotsalaiset yrittivät vielä saada edes Savonlinnaa, jolloin tuskastunut Potjomkin tuumi, että parasta olisi siirtää koko tämän karun seutukunnan asukkaat tuonne juuri valloitetulle Krimille ja pitää seutu autiona, jolloin sen omistamisesta ei kenellekään olisi mitään hyötyä.

Krimille tosiaan tarvittiin uusia asukkaita ja muuan skotti Andrew Swinton suositteli Katariinalle, että hänen tšuhna-alamaisensa, joilla viittasi lähinnä inkeriläisiin, siirrettäisiin tuolle hedelmälliselle seudulle. Silloin paikalliset venäläiset eivät enää voisi verrata itseään tuohon jälkeenjääneeseen kansanheimoon ja alkaisivat ymmärtää, että heidän olisi aika ruveta kehittämään itseään.

Historia olisi voinut mennä toisin. Miltä maailma näyttöisin nyt, mikäli Krimillä asuisi parikin sataa tuhatta savolaista ja/tai inkeriläistä, on kiinnostava kysymys. Venäjän historiassa väestönsiirrot eivät ole suinkaan tuntemattomia.

Sprengtportenin suunnitelmat Pohjois-Euroopan uudesta järjestyksestä ja itsenäisestä Suomesta siinä yhteydessä jöivät paperille samoin kuin hänen ehdottamansa hyökkäys Tukholmaan.

Borodkin, joka aina välillä kehuu Sprengtportenin lahjakkuutta kuvaa myös mielellään tämän petollisuutta ja esittää sangen epäilyttävän tarinan, jonka mukaan Porrassalmella haavoittunut Sprengtporten olisi ehtinyt sillalla maatessaan kirjoittaa paperilapun, jossa olisi taas pyrkinyt Kustaan suosioon ja kertonut tälle sotasalaisuuden: nyt kannattaa hyökätä suojattomaan Lappeenrantaan…

Tarina on fantastinen eikä siitä selviä, millä tavoin paperi muka toimitettiin eteenpäin ja tuli siitä kertoneen henkilön tietoon.

Kaikessa teatraalisuudessaan tarina kuitenkin sopii tuon merkillisen sodan taruaarteistoon. Tässä sodassa suurin konna epäilemättä löytyi Ruotsin valtaistuimelta. Sprengtporten tavoittelee kakkossijaa.

Mutta tämän tai tuon henkilön hyveet tai niiden puute eivät nykylukijaa kai kiinnosta. Sen sijaan on syytä huomioida se, että Kustaan sodan välittömänä seurauksena oli vuoden 1743 rajan linnoittaminen ja soutulaivastojen rakentaminen.

Kun sitten suurpoliittinen tilanne yllättäen johti siihen, että Ranska ei enää lähettänytkään kultatynnyreitä Tukholmaan venäläisten kurissa pitämiseksi, vaan suorastaan vaati keisaria ottamaan itselleen Suomen, se tahtiin ilman suurempia skruupeleita.

Kuten Napoleon, Kustaan sodan meritaisteluihin viitaten sanoi: on jo aika huolehtia siitä, ettei ruotsalaisten tykkien jylinä enää häiritse Pietarin kaunottarien yöunia. Se tarkoitti rajaa Pohjanlahdella.

 

What do you want to do ?
New mail

22 kommenttia:

  1. Muuten, kuparintuotannon suurvalta Ruotsi ei ollut päällystänyt laivojensa pohjia kuparilevyillä toisin kuin venäläiset. Sen takia ne olivat merirokon peittämiä , mikä hidasti laivojen vauhtia. Esimerkiksi Öölannin meritaistelussa venäläiset pääsivät sen ansiosta karkuun.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhtä veden pitävää päättelyä kuin HS:n analyysi Putinin omaisuuksista.

      Poista
    2. Tästä mielellään kuulisi myös valistuneemman selityksen.

      Poista
    3. Kyllä tuo blogistin kanta on merisotahistoriassa yleisesti hyväksytty.

      Poista
    4. ”analyysi Putinin omaisuuksista”

      Kuuluisten Rotenbergien ulostulo ”kaapista” koskien Putinin ja putinistien (mm. RT:n johtaja sekä Solovjev nauttivat siellä olostaan) skandaalista loistopalatsia Mustan meren rannalla, kesti yllättävän kauan. Tämä pakottaa etsimään rationaalista vaihtoehtoa.

      Kuuluisten Rotenbergien ulostulo ”kaapista” koskien Putinin loistopalatsia Mustan meren rannalla (10 hehtaarin alue) voitaneen verrata ehkä ainoastaan kuuluisaan tapahtumaan eräissä häissä: ”Morsiamen piu on miun.”

      Poista
    5. Tänään tuli HS viimeisen kerran. Lopetin, ovat alkaneet uskoa omia valheitaan.

      Poista
  2. "Kaikessa teatraalisuudessaan tarina kuitenkin sopii tuon merkillisen sodan taruaarteistoon. Tässä sodassa suurin konna epäilemättä löytyi Ruotsin valtaistuimelta. Sprengtporten tavoittelee kakkossijaa."

    Kustaa III oli suuri teatteritaiteen ystävä, ja sovelsi dramatiikan menetelmiä myös politiikan areenoilla, mieluiten toki siten, että käsikirjoitti itselleen pääosan. Tuo nk. Kustaan sotakin taisi osaltaan ilmentää näitä pyrkimyksiä; kaikenlaisissa sisäpoliittisissa ja diplomaattisissa vehkeilyissä jo monin tavoin menestynyt kuningas halusi kaiketi saada myös sotilaallisia meriittejä kontolleen, mikä lienee ollut yhtenä sodan taustasyynä (tuohon aikaanhan jopa ihan henkilökohtaiset ambitiotkin saattoivat nousta noin merkittävään rooliin). Vaan eihän kaikki aina luonnista kuin strömsöössä, joten tuo serkusten sota johti Kustaan kannalta hieman noloon lopputulokseen, jolla lienee ollut tiettyä vaikutusta myös lopulliseen näyttämöltä poistumiseen sitten muutamaa vuotta myöhemmin...

    -J.Edgar-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kustaa halusi kovasti aplodeja ja uskoi niitä saavansa. Suomeen lähtiessään hän pukeutui Kustaa II Aadolfin tyyliseen asuun. Siinä vaiheessa jätti Kaarle XII:n vielä mainitsematta.

      Poista
    2. Puhumattakaan niistä teatterin puvustossa ommellluista kasakkaunivormuista, joihin puettujen omien joukkojen provokaatiolla sota "oikeutettiin".

      Syyttä ei Sakari Viinikainen ja Heli Mäki nimeä kirjaansa Teatterikuninkaan sota.

      Poista
    3. Lieneekö ollut se samainen vormu, johon kuulunutta miekkaa piti kuulemma lyhentää, ettei olisi syntynyt tahattoman koomista vaikutelmaa...?

      Kustaan sodan toisena arkkitehtina voidaan pitää myös miltei jonkinlaisen varakuninkaan roolin saanutta G. M. Armfeltia, joka sitten myöhemmin, erinäisten vaiheiden kautta päätyi lopulta tsaarin alamaiseksi hänkin. Ja vieläpä ilmeisen menestyksekkäästi, koska onnistui hankkiutumaan myös Aleksanteri I:n suosioon.

      Tiettävästi Armfeltin ja Sprengtportenin tiet kohtasivat vielä Pietarissakin, vaikkakaan välit eivät tainneet olla järin sydämelliset. Vaan koskapas kaksi kukkoa on samalle tunkiolle sovinnolla mahtunut.

      -J.Edgar-

      Poista
    4. G. M. Armfelt oli kosmopoliitti ja maailmanmies sanan myönteisessä merkityksessä. Ja miksipä tämä olisi toisin toiminutkaan kun Kustaa III:n jälkeinen tämän veljen ja tämän suosikin Reuterholmin holhoojahallitus oli tuominnut tämän väärin perustein. Tuona aikautena katsottiin aivan sopivaksi, että epäsuosioon joutunut aatelismies siirtyi toisen hallitsijan palvelukseen. Yksi syy tämän menestykseen oli sulavampi käytös verrattuna Y.M. Sprengtportiin, joka kiistattomista kyvyistään huolimatta joutui hakauksiin suosijoidensa kanssa.

      Poista
    5. Joo noinhan se pitkälti meni, ja toteamukseni olikin lähinnä huomio, ei arvostelua. 1700-1800 lukujen vaihteessa herrat ja isännät olivat vaihtuvaisia aina kulloisenkin konjuktuurin mukaan. Idea kansallisvaltioista ym. "orgaanisen solidaarisuuden" yksiköistä oli vasta tekeillä. Toisaalta, hieman samaahan on nykypäivänäkin, nytkin ns. eliittien jäsenet vaikuttaisivat solidaarisemmilta ns. luokkatovereitaan kuin oman(?) kansansa enemmistöä kohtaan...

      -J.Edgar-

      Poista
  3. Aikoinaan painoin pienenä bisneshommana omakustanteita. Tuli mieleen yksi näytelmä "Ruotsinsalmen mainingit", joka oli paikallshistorian puitteissa laadittu fitiivinen esitys Kustaan sodan ajalta Kotkan seudulta.

    VastaaPoista
  4. Itseäni on aina kiinnostanut, missä määrin Kuustaa III:n kiistaton hyökkäyssota oli syynä Katariina II:n pojanpojan Aleksanteri I:n päätökseen valoittajaa ja pitää Suomen alue.

    Kaksi mielenkiintoista ns vaihtoehtoisen historian pohdintaa. Mitä olisi tapahtunut, jos

    - Ruotsin hallitsijat jo Kustaa III:sta lähtien olisivat noudattaneet rauhanpolitiikkaa Venäjään nähden. Olisiko Suomi jäänyt pysyvästi Ruotsin yhteyteen ja mitä siitä olisi seurannnut, olisimmeko pikkuhiljaa ruotsalaistuneet?

    - jos Kustaa III olisi komeljanttarin sijasta ollut sodanjohtotaitoinen (tai siirtänyt sodan johdon sellaiselle) ja upseerikunta johdonmukaisesti tukenut hyökkäyssotaa ja kuninkaan uhkapeli olisi onnistunut, mitä siitä olisi seurannut?

    (Itse en usko, että mitään hyvää, koska Venäjän maa-armeija oli jo tuolloin Ruotsin armeijan ylittävällä tasolla. Kun Turkin sota olisi päättynyt Ruotsi olisi laitettu ruotuun ja Suomen alue liitetty Venäjään kuvernementteinä ja pikkuhiljaa venäläistetty.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Olisiko Suomi jäänyt pysyvästi Ruotsin yhteyteen ja mitä siitä olisi seurannnut, olisimmeko pikkuhiljaa ruotsalaistuneet?"

      Niinhän on jo tapahtunut; Suomi seuraa kuin hai laivaa mitä vaan Ruotsi tekeekin.

      Poista
    2. Kyllä, mutta suomeksi! Itse asiassa nykyisin jo USA:a, kasvavassa määrin englanniksi.

      Poista
  5. Ruotsi oli siirtynyt passiiviseen sotapolitiikkaan jouduttuaan Napoleonin sodissa huomaaman kyvyttömyytensä eli pudonneensa kelkasta. Täydelliseltä tuholta sen pelasti Englanti estämällä Ranskan värväämän armeijan kulun Tanskan salmien yli. Englanti hallitsi koko merialuetta ja vastineeksi Ruotsi kieltäytyi mannermaasulkemuksesta. Tähän liittyen Ranska ja Venäjä sopivat Ruotsin nitistämisestä. Venäjän osa oli Suomen valtaaminen ja Napoleonin kansainväliset joukot tulivat Tanskan kautta. Sodan pitkittyminen vähän kuin sattuman kautta venäläisten Siikajoella kärsimän tappion vuoksi ja sitä seuranneen Suomen armeijan ahaa elämyksen, että taistelemalla voi estää maan valtausta.

    Ranskan heikkojen apujoukkojen ja sen olemattoman merivoiman sekä Tanskan laivaston tappioiden vuoksi joukot hajosivat, kun Espanjalaiset heittivät pyyhkeensä kehään ja lähtivät kotiin. Ruotsin ja Englannin yhtynyt laivasto piti pintansa riittävän pitkään. Tilanne muuttui, kun englantilaiset komensivat Itämeren puolelta laivastonsa pois, ettei talven tulo toisi jääestettä. Napoleon oli jo kuitenkin perunut maasodan etelästä käsin.

    Venäjä hoiti oman osuutensa organisoimalla joukot uudelleen ja hoitamalla Suomen valloituksen loppuun. Ranskan uhan etelästä käsin lauettua, oisi Ruotsilla ollut varaa irroittaa suuret määrät apujoukkoja Suomeen, mutta siellä oli jo passiivisuus vallalla. Muutaman heikon maihinnousuyrityksen jälkeen ei enää mitään yritettykään, vaan voittona juhlittiin, että joukot pääsivät onnellisesti takaisin välttyen tuholta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Ruotsi oli siirtynyt passiiviseen sotapolitiikkaan jouduttuaan Napoleonin sodissa huomaaman kyvyttömyytensä eli pudonneensa kelkasta."

      Ruotsin (ja ehkä Suomen) suru oli se, ettei se huomannut tätä sata vuotta aikaisemmin. Turun konferensista 1812, jolloin se luopui revanssista Suomen osalta ja sai Norjan, alkoi Ruotsin kukoistuksen aika.  

      Poista
  6. Vaatiko Kustaa III nootissaan todella kaikkien Venäjälle vuodesta 1721 lähtien siirtyneiden alueiden palauttamista? Siinä tapauksessa rajan siirtäminen Rajajoellekaan (jossa se oli kyllä ollut vuoteen 1617 saakka) ei olisi riittänyt, vaan jopa Pietari ympäristöineen, siis Inkeri, olisi siirtynyt Ruotsille. Niinhän oli tapahtunut Stolbovan rauhassa vuonna 1617, jolloin tosin Pietaria ei vielä ollut. Inkerinkin palauttaminen Venäjälle nimittäin vahvistettiin vasta Uudenkaupungin rauhassa 1721, vaikka Venäjä oli Suuressa pohjan sodassa toki vallannut alueen jo vuosia aikaisemmin ja jopa ryhtynyt rakentamaan sinne uutta pääkaupunkiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No toki ei. Nehän eivät olleet varsinaisia Ruotsiin eli siis Suomeen liitettyjä alueita, vaan erillisiä voittomaita. Rajajoen eli Siestarjoen rajaa vaadittiin, oli kuulemma mukava.

      Poista
    2. Kyllähän nuo tavoitteet osoittavat Kustaa III:n todellisuudentajun täydellistä puutetta. Tuohon maailmanaikaan ei olisi sopinut Pietarin hävittäminen, mitä nuo tavoitteet olisivat käytännössä edellyttäneet.

      Poista
  7. Pubivisakysymys. Mikä sana seuraavassa on ylimääräinen:

    "Kustaa Mannerheim siis vaati rajaa palautettavaksi Rajajoelle ja selitti, että hänen ainoana tavoitteenaan oli saavuttaa ”hyvät” rajat (udobnyje granitsy)."

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.