Pohjalaista muistelua

 

Tuttavuuksia

 

Ilmari Turja, Herrojen kanssa marjassa. WSOY 1973, 335 s.

 

Pitkän uran tehnyt toimittaja Ilmari Turja siteeraa kirjassaan aikansa teekkarihuumoria: Sano, kenen kanssa sinä seurustelet, niin minä sanon, kenen kanssa minä seurustelen.

Niinhän se tuppaa olemaan, että ne, jotka kertovat merkittävistä tuttavuuksistaan ja tiputtelevat kuuluisia nimiä, usein siinä pyrkivät korottamaan omaa asemaansa. En kuitenkaan sanoisi, että tässä kirjassa näin tehtäisiin.

Turjalle noita kuuluisia nimiä kertyi näin Suomen oloissa paljon ja joka taholta: oli kirjailijaa Maila Talviosta ja V.A. Koskenniemestä F.E. Sillanpäähän, poliitikkoa Santeri Alkiosta Urho Kekkoseen ja sotilaita aina marsalkka Mannerheimiin saakka. Mukana oli myös vähemmän tunnettuja, mutta kiinnostavia hahmoja, kuten keisarillisen kaartin upseeri Paul Linder (ks. Vihavainen: Haun paul linder tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Vaikka kirjoittaja oli pohjalainen, on näille muistelmille ominaista lempeä huumori, jos kohta jotkut persoonat saavat osakseen varsin kirpeää arvostelua, kuten Koskenniemi herkkänahkaisesta turhamaisuudestaan. Maila Talvio saa satikutia samasta syystä ja kaupan päällisiksi vielä tylsästä tekstistään

Koska kirjoittaja toimi yleensä päätoimittajana, hän sai myös kokea korkeidenkin tahojen vihoja ja sai kerran ulkopuolisen painostuksen takia potkutkin. Vesikoppiin eli vesileipävankeuteen hän ei sentään joutunut, kuten jotkut päätoimittajat vielä maailmansotien välisenä aikana.

Ylioppilaslehti ja AKS kuuluivat kirjoittajan nuoruuteen ja samoin se seurapiiri, joka tuohon aikaan syntyi, kun ne, jotka vastustivat seuran IKL-mieliseksi muuttunutta linjaa, erosivat joukolla ja perustivat oman lehdenkin.

Joukon johtajiin kuului tietenkin Känä eli Kekkonen, joka pysyi Kesäyliopistoksi nimitetyssä seurassa vielä presidenttinä ollessaankin, tosin hän ei enää saapunut silakkalounaalle joka torstai, mutta joskus kumminkin.

AKS:stä kirjoittajalla on paljon myönteisempi käsitys kuin suurella yleisöllä siihen aikaan kuin kirja ilmestyi. Erityisesti Matti Kurjensaaren näkemyksiin Turja suhtautuu sarkastisesti. Tuo mainittu seura oli hänen mielestään tärkeällä asialla edistäessään suomalaisuuden asiaa aikana, jolloin se ei vielä omassa maassaan ollut kovinkaan vahvoilla.

Suomen kulttuurirahaston perustaminen oli maineteko, jonka idea lähti tuosta mainitusta piiristä, joka viikoittain nautti silakkansa ravintola Gambrinissa. Turja kertoo, että idea oli kielimies Lauri Hakulisen ja L.A. Puntila lähti sitä toteuttamaan.

Mutta eihän tuollaisia asioita tehdä yhden miehen voimin. Ei tuo lounasklubikaan ollut sellainen seurapiiri, jossa olisi ollut mukana raakaa voimaa rahan ja korkeiden asemien muodossa. Sen sijaan se painottui kansallisesti ajattelevien journalistien ja tutkijoiden suuntaan. Suhteita kyllä löytyi joka taholle ja myös ideoita toteutettaviksi.

Mutta tasokkaalla seurustelulla on myös arvo sinänsä ja itse asiassa lienee niin, että se nimenomaan edellyttää irtautumista välineellisyydestä. Kauko Kare, jota Turja tässä kirjassa siteeraa, vertasi tuota instituutiota peräti Platonin Akatemiaan, ylistäen siellä tarjottua mahdollisuutta heittäytyä paradoksaalisesti nimenomaan epäakateemiseksi.

Tuossa talvisin kokoontuvassa ”Kesäyliopistossa” istui erilaisten näkemysten edustajia, kuten juuri Kare ja Kekkonen, jotka saattoivat henkevästi sanailla keskenään Kalevalasta otetuin sitaatein. Mikäli Turjaa on uskominen, oli seurueen henki yhtä suvaitseva ja laajakatseinen kuin Turjalla itsellään omien muistelmiensa valossa.

Mutta todellisuudessahan asiat usein tuppaavat olemaan ankeampia kuin hyväntahtoinen memuaristi enää muistaakaan. Kovat valinnat ja vastakohtaisuudet eivät jättäneet rauhaan varatuomari Turjaakaan, joka uskalsi panna hanttiin jopa marskille tämän omassa päämajassa kieltäytyessään paljastamasta Ruotsia haukkuneen Wolf H. Halstin henkilöllisyyttä.

Marski päätti tämän riidan tyylikkäästi, mutta monta kertaa Turja joutui koville. Hän oli ensimmäisiä tutkivia journalistejamme, joka nosti esille muun muassa ns. sotamies Hytin tapauksen, ns. teknisen rasvan käytön margariiniteollisuudessa ja muita arkaluontoisia asioita. Nämä eivät kuitenkaan tule esille tässä kirjassa.

Henkilökohtaista rohkeutta ei mieheltä puuttunut, mutta aikansa lapsihan oli hän, kuten me kaikki muutkin. AKS oli 1970-luvun silmin pelkkää puolihullua rabulismia, mikä oli vastoin Turjan omaa koekemusta ja vakaumusta.

Kekkosen kyynisestä poliittisesta pelistä Turja ei sen sijaan sano pahaa sanaa ainakaan tässä kirjassa, vaikka varmasti näki sen läpi. Nythän me kaikki olemme tässäkin asiassa paljon viisaampia ja moni muistaa jo aikoinaan ajatelleensa kaikenlaista, mikä tosin saattoi jäädä sanomattakin.

Muistelmat ovat muistelmia ja oman aikansa dokumentteja, eivätkä sen ajan, jota ne kuvaavat. Yleensähän lukija asian ymmärtääkin ja kaikkine rajoituksineen ne ovat usein sangen viihdyttävää luettavaa. Niin tässäkin tapauksessa. Ei tässä kirjassa ilman aihetta nimiä tiputella.

 

 

Aika laulaa laulujaan

 

Epäviihtymys kulttuurissa

 

M.A. Meretvuo, Kaaoksen reunalla. Akselerationismi ja sivilisaation kiihtyvät kehityskulut. Kiuas kustannus 2024, 162 s.

 

Ihminen on eläin, jolla on kyky kääntyä omaa yhteisöään vastaan. Tämä on jännittävästi mieletön ja vaikeasti selitettävä asia, jota on yritetty rationalisoida tavalla jos toisellakin.

On sanottu, että mielipuolinen, luonnonvastainen ja viime kädessä omaa itseä tuhoava käytös selittyisi sillä, että kun yhteisö on mieletön, näyttää pyrkimys järjellisyyteen hulluudelta.

 Itsetuhoisuus, joka saattaa vallata kokonaisen yhteisön, kuten sopulilauman saattaa myös olla lajin säilymisen kannalta viime kädessä rationaalista ja niin edelleen.

Joka tapauksessa vain ihmiselle on mahdollista herostraattinen tuhotyö, jossa hän kääntyy omaa yhteisöään vastaan ja uhraa itsensä saavuttaakseen samalla jotakin, jota pitää itseään tärkeämpänä.

Freudillahan oli ajatus siitä, että kulttuuri sellaisenaan on kaikkine rajoituksineen ihmisen perimmäiselle eläimellisyydelle liian ahdistava asia, seurauksena on epäviihtymys, Unbehagen. Sellaistahan voimme toki myös havaita yhä uusissa kulttuuri-ilmiöissä, jotka viimeisten suunnilleen sadan vuoden aikana ovat nousseet pinnalle.

Epäviihtyvä, masentunut, hermostunut, vihainen ihminen on tullut erääksi normiksi, jonka ylistäminen kuuluu hyviin tapoihin. Hänen musiikillisesti tai kirjallisesti purkautuvat aivopierunsa aiheuttavat innostuksen hyminää tai jopa rajuja aplodeja, mikäli ne ovat kyllin räikeitä.

 Tässä vain näytteeksi muuan lainaus euroviisujen arvostelusta laatulehdessä, siltä varalta, että asiat tuppaisivat unohtumaan:

Suomi putosi taas euroviisujen loppupeleistä. Syynä ei ainakaan ollut kappaleen taso eivätkä esittäjien vajavaiset kyvyt. Kuten Helsingin Sanomat todistaa: ”Esitys oli energinen ja raju… ääneensä laulaja onnistui taikomaan kunnon norjalaisen kirkonpolttohevin petomaisuuden. Loppuun hän vetäisi vielä hillittömät karjunnat. Yhtä rajut olivat myös suosionosoitukset”.

Mitä siis jäi puuttumaan? Eikö kyse olut lajissaan huippuesityksestä? Myös esiintyjien mielestä se sujui ”helvetin hyvin”. Kyseessä oli myös basistin mielestä ”paras veto, mitä ollaan koskaan vedetty”.

Oliko kyse siitä, että ns. fanittaminen muodostui ongelmallisesti, koska pariutumisikäisten oli vaikeaa kohdistaa unelmansa oikeasta parittelupartnerista juuri näihin esiintyjiin? Jos muuten näin oli, niin sopii kysyä miksi. Asia antaa vakavaa itsetutkistelun aihetta.

Sitä paitsi viime vuonna kisat voitti Conchita Wurst (Pillukka Kullinen), kaksisukupuolista ainakin esittävä taiteilija. Miten moni ihan oikeasti saattoi uneksia saavansa juuri Conchitan vuoteeseensa? Luulen, että suurin osa niitä, jotka antavat näin ymmärtää, puhuvat vähintäänkin venytettyä totuutta.

Mutta Pillukka voitti. Tänä vuonna hän lisäksi kävi juttelemassa punktaiteilijoidemme kanssa ja näytti ikään kuin antavan heille apostolisen siunauksensa. Mutta me emme voittaneet. Siis Suomi. Jokin tässä niin sanotusti mättää.

Vuosihan oli 2015 ja muistaakseni meillä oli esityksen tason lisäksi vielä jokin poliittisen korrektiuden valttikorttikin. Mutta kun ei niin ei. Mutta tämä on nyt sivupolku.

Tässä ajatukseni oli vain pohtia sitä, mikä on kulttuurin merkitys ihmiselle sen ohella, että hän saa sen tekemisestä elatuksensa yhteiskunnalta.

Kuuluuko se primäärisiin perustarpeisiin kohottaessaan ihmisen tästä murheen ja rakenteellisen epäviihtymyksen alhosta korkeampiin sfääreihin vai onko se vain luksusta kaviaaria leivän päälle, on tärkeä kysymys.

Tärkeää on, että se on alue, jolla ihminen toteuttaa korkeimpia pyrkimyksiään ilmaisten suhteensa omaan maailmaansa ja elämänsä arvoon tai arvottomuuteen.

Arvottomuuden tunne saattaa ihmiselle ainoana eläimenä olla pahinta, mitä maailmasta löytyy. Asiastahan on puhuttu viime vuosina arvokkuuden ja sen kriisin ( thymos, engl. dignity, ven. dostojnstvo) yhteydessä (vrt. Vihavainen: Haun turmion tie tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com).

Niinpä kääntyminen omaa yhteisöä vastaan ja jopa koko ihmiskuntaa ja sen vallitsevaa, arvottomaksi koettua kulttuuria vastaan on omalla tavallaan looginen seuraus henkisestä umpikujasta.

Nietzschen yli-ihminen ei ollut olento, joka olisi ollut vain tavallista etevämpi ja röyhkeämpi lajinsa edustaja. Nietzsche kuvitteli, että oli ainakin mahdollista pyrkiä johonkin toiseen ja korkeampaan kuin mitä ihminen yleensä edusti. Tämän hän kiteytti lyhyesti: Ihminen on jotakin, mikä on voitettava. Mitä te olette tehneet hänet voittaaksenne?

Nykyaika on esittänyt oman, tosin vielä sangen fiktiivisen vastauksensa: ihmisen tulee korvaamaan ja pitää korvata kyborgilla, joka on puoliksi ihminen ja puoliksi kone.

Transihmisyys on ratkaisu yli-ihmisen ongelmaan, joka on vaivannut ihmiskunnan radikaalia osaa jo puolitoista vuosisataa. Neuvostoliiton kommunisteille asia oli hyvin läheinen (ks. Vihavainen: Haun yli-ihminen tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Nykyisen Venäjän henkisistä friikeistä erityisesti nimimerkki Maksim Kalašnikov, suuri lännen halveksija, on ollut transihmisyyden ja posthumanismin asialla (ks. Vihavainen: Haun kalašnikov tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Pelkään pahoin, että Izborskin klubin luolissa hänetkin otetaan hyvin vakavasti.

Joka tapauksessa transhumanismi on muuan mahdollinen päämäärä, jota saattavat ajaa sellaiset ihmiset, joita vaivaa tuo mainittu pirullinen epäviihtymys nykyisessä kehollisuuden palvonnan tasolle jäävässä kulttuurissa.

Käsillä olevassa kirjassa esitellään muutama enemmän tai vähemmän maineikas akselerationismin edustaja. Nimityshän tarkoittaa kiihdyttämistä ja viittaa siihen, että halutaan kokonaan hävittää nykyinen kulttuuri, jolla ei enää katsota olevan mitään mahdollisuuksia parantua ja muuttua joksikin muuksi.

Ideahan on vanha ja sen oli omaksunut jo se Venäjän radikaali intelligentsija, jota Dostojevski kuvaa Riivaajissaan. Tosielämän ”riivaajat” Netšajev ja Bakunin olivat aivan yhtä fanaattisia ja leppymättömiä kuin heidän tuossa kirjassa esitetyt hahmonsakin (vrt. Vihavainen: Haun pahat henget ja siat tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Se inhotus, joka ei ansaitse elää, on tuhottava mahdollisimman pian ja mahdollisimman perusteellisesti. Sitä ei pidä yrittää parantaa, vaan on päinvastoin kiihdytettävä sen kehitysprosesseja. Näin uskoo akselerationismi ja tuo tunnus voisi yhtä hyvin olla Leninin tai Bakuninin kirjoittama.

Sama fanaattisuus, sama idée fixe, jota ei mikään horjuta, sama valmius uhrata olemassaoleva kuvitellun tulevan hyväksi näyttää innoittavan tuota joukkoa, jossa voidaan havaita niin vasemmistolaisia kuin oikeistolaisiakin suuntauksia.

Epäilemättä kulttuuri, joka tuottaa tuollaisia oireita on sairas. Diagnoosia tehdessä on kuitenkin noudatettava tiettyä varovaisuutta. Myös terveessä ruumiissa on aina läsnä sairauden ja kuoleman tuottamia mahdollisuuksia.

Miten sairas kulttuurimme on ja voiko se parantua? Entä voisiko se muuttua muuksi tappamalla eli ”singulariteetin kautta”, kuten fysiikan termeihin ihastuneet akselerationistit joskus kuvittelevat?

Muinaisen Kreikan kulttuuri tuotti Herostratoksen, mutta olemme tuskin valmiita arvioimaan sitä kokonaisuutena tuon yksilön perusteella. Tsaarin Venäjän tuotti Narodnaja voljan terrotitti ja viimein Leninin ja tässä tapauksessa koko systeemin ottaminen asian selittäjäksi on jo perustellumpaa.

Nykyinen kulttuuri tuottaa ahdistunutta mölinää, kirkonpolttajia ja massamurhaajia. Kaikki se on mediaseksikästä ja saa ihastuneita aplodeja tai vähintäänkin herättää palvontaa, jos sitä on pakko paheksua.

Euroatlanttinen sivilisaatio ei kuitenkaan ole koko maailma. Kuten Stalinin Neuvostoliitto innoitti Hitleriä, samaan tapaan näyttää parrakkaan naisen Eurooppa innoittaneen Putinia. Suurteot kutsuvat.

Nykyajan akselerationisteista Putin on tietenkin numero yksi. Hänen tyrityksensä potkaista nurin koko savijaloilla seisova euroantlanttinen sivilisaatio on sentään tehty kokonaisen suuren valtion voimalla vielä suurempiin liittolaisiin nojaten. Se ei ole enää 3D-tulostimilla kyhättyjen replika-aseiden värkkäämisen tasolla.

Apokalypsiksen aikojahan tässä moni tuntee elävänsä ja tuskin ihan suotta. Akselarationismi on tämän aikakauden luonnollinen ja mahdollisesti välttämätönkin tuote. On erinomaista, että maastamme löytyy edes yksi pieni kustantamo, joka esittelee tätä ilmiötä. Näinä aikoina se vaatii jo rohkeutta.

Esikuvia etsimässä

 

Ranska, tuo ihmiskunnan suuri esikuva

 

Henkevyys, esprit oli kauan ranskalaisuuden (lat. spiritus, henki) tavaramerkki. 1700-luvulla se viittasi erityisesti rationaaliseen ajatteluun, jota väläytettiin vallitsevan obskurantismin vastapainoksi, näin ainakin Voltairella.

Sittemmin se näyttää rappeutuneen lähinnä pintapuoliseksi leikittelyksi käsitteillä, nokkeluudeksi, jota eivät kiinnosta totuudet, vaan nopeaälyisyyden antamat sosiaaliset palkinnot.

Itse ranskalainen filosofia, jonka suureen alkuaikaan liittyvät Descartes’n kaltaiset nerot, loisti rationaalisuudellaan ja armottomalla logiikallaan. Toki löytyi myös Pascalin kaltaisia ajattelijoita, jotka ymmärsivät, että sydämellä on omat syynsä, joita järki ei koskaan tule käsittämään.

Ranskalaisen valistusfilosofian maine oli aikoinaan verrattoman korkealla ja niin Voltairelle (vrt. Vihavainen: Haun voltaire tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ) kuin Rousseaulle osoitettiin jumaloivaa kunnioitusta. Molemmat olivat omalla tavallaan nostaneet ihmisen jumalalliselle tasolle, pois taikauskon pimeydestä.

Kiinnostavaa onkin, että niin sanotun postmodernismin profeetat olivat hekin lähtöisin Ranskasta. Rationalismin rajoitukset toki paljastuivat useimmille siinä vaiheessa, kun se alkoi saada poliittista valtaa ja Neuvostoliiton surullinen tarina teki selvää sen palvonnasta.

Uusi postmoderni ajattelu perustui sen sijaan libidolle ja subjektiivisille tuntemuksille, erityisesti ruumiinaukkojen tienoilla. Tie oli auki uudenlaiselle ihmisyyden palvonnalle, jossa näkökulmana ei ollut enää hänen henkensä, vaan ruumiinsa, ruuansulatus mukaan lukien.

Suuren Gargantuan kotimaalle tämä lähtökohta toki sopikin erityisen hyvin, mutta eihän tämä oppi kotomaahansa jäänyt, vaan valloitti nopeasti myös Uuden maailman yliopistot, joiden nykyinen irtoaminen tieteellisestä ajattelusta perustuu juuri tähän ranskalaiseen traditioon.

Voltairen aikana uskonnollinen obskurantismi oli vielä voimissaan tai ainakin eli sitkeästi omissa suojapaikoissaan. Voltairella oli suuri humanistinen tehtävä taistellessaan sitä vastaan, esimerkiksi kuuluisassa chevalier de la Barren tapauksessa (ks. Vihavainen: Haun barre tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Voltairen tavatonta arvostusta ja jopa palvontaa on myöhemmin ihmetelty, eikä syy välttämättä aukea helposti tämän päivin lukijalle.

Muuan syy siihen oli kuitenkin varmasti hänen tyylitajunsa. Sanataide oli Ranskassa kehittynyt korkealle ja Ranskan Akatemia vaali kielen kehittämistä yhä suurempaan täydellisyyteen, selkeyteen johon kauneus yhdistyisi.

Ranskassa opittiin kertomaan asioita hienovaraisella tavalla ja monitasoisesti, hieman samaan tapaan kuin Suomen savossa, erona toki ranskalainen taipumus snobbailuun. Joka tapauksessa arkaluontoisinakin pidettyjen asioiden esittäminen hienolla tavalla teki niiden käsittelyn mahdolliseksi myös sivistyneessä seurassa.

Postmodernismi, joka lähtökohtaisesti kieltää objektiivisen totuuden ja halveksii rationaalisuutta, on sekä mielenkiinnon kohteissaan että argumentaatiossaan lähestynyt primitiivisiä ja naiiveja tasoja, jotka toki ovat tärkeitä tutkimuksen kohteina, mutta eivät tarjoa välineitä niiden objektiiviseen käsittelyyn.

Pariisin olympialaisten avajaisfarssi oli tunnettujen aikakauden kulttuuripersoonien luomus. Voltairelaisesta henkevyydestä ja rousseaulaisesta voluntarismista sen erotti avoin ja osoitteleva moukkamaisuus, jota kyllä sitten tragikoomisesti seliteltiin, kun Ranskan vähemmän muodikas osa älymystöä ilmoitti siitä mielipiteensä.

Joukkosieluiset ääliöt koko maailmassa toki kiirehtivät närkästymään tuon spektaakkelin arvostelemisesta ja jopa peräti todistelivat moisen kriittisen reaktion selittyvän vain sivistymättömyydestä, joka siis näyttää laajalle levinneen myös kunnianarvoisaan Ranskan Akatemiaan.

Voltairea esikuvanaan pitänyt ranskalaisuus on taakse jäänyttä elämää, enkä tunne enää ketään, joka pitäisi toisena -henkisenä- kotimaanaan Ranskaa. Ennen toista maailmansotaa tällainen asenne oli vielä normaali ja 60-lubulla, kun Ranskaan tutustua, se oli yhä mahdollinen (vrt. Vihavainen: Haun toinen isänmaa tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Enhän minä nyt niin kovin monia ihmisiä tunnekaan ja tietenkin Ranskan tapaisessa maassa on yhä yllin kyllin huomionarvoisia henkisiä virtauksia ja kirjailijoita (vrt. Vihavainen: Haun eläimellistymisen kysymyksiä tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)). Eihän Ranska mikään Suomi ole.

Tarkoitan vain sitä, että kun Ranskan kolmas tasavalta kerran tarjosi maailmalle intellektuaalisen vapauden valtakunnan ja monessa suhteessa korkean kulttuuritason niin kielenkäytön ja seurustelun kuin jopa gastronomian tasolla, alkaa se yhä enemmän muistuttaa siitä, mitä tapahtuu, kun alustalaiset valtaavat kartanon.

Silloin ei synny sivistystason yleistä nousua, vaan sen äkillinen lasku uusien isäntien edustamalle tasolle. Onhan tätä joskus jo tullut pohdittua, mutta taas siihen tuntuu olevan aihetta. En taaskaan rupea retusoimaan vanaa blogia:

 

keskiviikko 10. toukokuuta 2023

Isänmaita

 

Kakkosmaat

 

Tout homme a deux patries: la sienne et la France -kaikilla on kaksi isänmaata, omansa ja Ranska, oli 1800-luvulla tapana sanoa, tarkoittaen, että jokainen älyllisen ja moraalisen tasonsa puolesta täysiarvoinen henkilö kunnioitti niitä asioita, joita maailmassa edusti erityisesti Ranska.

Väitetään, että tämä lentävä lause on lähtöisin jo Benjamin Franklinilta, mutta se toimi monen mielestä erinomaisesti juuri Ranskan kolmannen tasavallan aikana (1870-1940): Ranska symbolisoi älyllisyyttä, liberalismia, sekulaarisuutta ja maallista hyvää arvostavaa epikurolaisuutta.

Venäläisen ylimystön pyrkimys tulla ranskalaisiksi 1700-1800-luvuilla on tunnettua ja meni usein tolkuttomuuksiin. Ranskalaisuuden vaikutus oli kuitenkin yleismaailmallista ja ranska oli se maailmankieli, jota jokaisen oli osattava ja mieluummin hyvin.

 Jopa Suomessa taiteilijat ja älyköt löysivät Ranskasta toisen isänmaansa. Sivumennen sanoen, Helsingissä toimii yhä Syyrakin ritarit-niminen seura, jonka tilaisuuksissa lauletaan Marseljeesi ranskaksi -ranskalaisuus symbolisoi liberaalia epikurolaisuutta.

Ennen sotia oli meillä suosittu merimieslaulu ”Hiiohei, hiioihoi nyt hurrataan, me lähdemme Ranskaan ja Espanjaan”. Noista maistahan meille oli jo iät ja ajat haettu suolalasteja ja sen lisäksi viinejä ja muuta hyvää.

1930-luvulla meillä tunnetusti esiintyi myös sekä kulttuurista että poliittista saksalaismielisyyttä, jonka merkitystä ei kannata liioitella. Sen verran se kuitenkin vaikutti, että laulua hieman muokattiin muotoon ”me lähdemme Saksaan ja Espanjaan!” R.W. Palmrothin alias Pallen Iloisen laulajan kirjassa se on yhä tässä muodossa.

Ranska ei kuitenkaan ollut ainoa mahdollisuus sivistyneen ihmisen toisena isänmaana. Venäjällä ilmeni jo 1700-luvun lopulta lähtien anglomaniaa, jota on kirjallisuudessa värikkäästi kuvattu: englantilaisen nannyn kasvattama venäläinen herra pukeutui redingcoatiin, söi veristä paahtopaistia ja luki englantilaista kirjallisuutta. Lyhyesti sanoen, hän oli peripohjaisesti englantilainen, englantilaisempi kuin edes kollegansa Brittein saarilla.

Saksalaisuudella oli omat kannattajansa ja mitä Venäjään tulee, se suorataan kuhisi saksalaisia, joista suuri osa oli kotoisin Baltian maakunnista. Keisareista aivan erityisiä preussilaisuuden ihailijoita olivat tunnetusti Pietari III ja Paavali. Preussilainen karkeus ja moukkamaisuus tuskin kuitenkaan koskaan elähdyttivät kulttuuriväkeä, saksalainen filosofia sen sijaan kyllä ja jopa slavofiilinen ajattelu tietenkin perustui juuri sille.

Meidän kaikkien rakastama Dostojevski inhosi kaikkea poroporvarilisuutta, kuten hänen matkakuvauksistaan (ks. Vihavainen: Haun dostojevskin politiikka tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) käy erityisen hyvin ilmi. Se oli hänestä, kuten monesta muustakin venäläisestä ajattelijasta erityisen epävenäläinen elämänasenne ja sitä löysi etenkin Saksasta ja Ranskasta, Englannissa Dostojevski ei käynyt.

Toisaalta Dostojevski väitti vuoden 1880 puheessaan, joka lienee Venäjän historian kuuluisin, että venäläiset rakastavat tavattomasti läntistä Eurooppaa ja sen sivistystä ja sen pyhiä muistoja. Käytännössä hän halveksi sitä (ks. Vihavainen: Haun dostojevski tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja nosti paradoksaalisesti venäläisen nöyryyden arvoon arvaamattomaan.

Dostojevskilla tuskin oli kakkosmaata -hän oli Venäjän ja venäläisyyden ihailija, joka katsoi, että hänen kurja ja köyhä kotimaansa oli kuitenkin perimmältään läntistä Eurooppaa arvokkaampi ja ansaitsi tulla sellaisena ymmärretyksi myös oman sivistyneen luokkansa silmissä.

Siinä, että kansakunta, saati valtio alkaa palvoa itseään, on aina älyllisesti myrkyllisen anti-intellektualismin siemen. Sota-aikoina ja suurten vastakkainasettelujen vallitessa näin pääsee helposti tapahtumaan ja silloin omasta valtiosta voi tulla epäjumala sanan alkuperäisessä merkityksessä. Mitä enemmän ihmishenkiä sille uhrataan, sitä suuremmaksi sen valta sieluihin kasvaa, kun älyllinen toiminta samalla surkastuu.

Tuli mainituksi, että Ranskalla oli suuri toisen isänmaan roolinsa myös suomalaiselle kulttuuriväelle. Se oli tietylle ryhmälle hyvinkin tärkeä ja jatkui aina toiseen maailmansotaan saakka. Ohuena jäänteenä sen jälkeen muistanemme vaikkapa Armas J. Pullan hupaisat ranskalaiset pakinat.

Vielä 1930-luvulla Ranska joka tapauksessa otettiin kulttuurisena voimana vakavasti. Tunnetussa keskustelukirjassa Pidot Tornissa, joka ilmestyi vuonna 1937, kyselivät eturivin kulttuurivaikuttajat, minne Suomen nyt olisi kulttuurisesti suuntauduttava. Saksa ja Venäjä olivat sattuneesta syystä poissa laskuista, kulttuuritekijöinä ne olivat painuneet mutasarjaan poliittisen diktatuurin ansiosta.

Ranska oli yksi vakavasti otettava mahdollisuus, mutta sekin oli jo keskustelijoiden mielestä herpaantumassa. Ehkäpä sen modernismia ja yleistä, itsetarkoitukseksi kasvanutta radikalismiakin vierastettiin. Ykkösmaaksi -eli siis sivistyneen suomalaisen ihmisen kakkosmaaksi- valittiin Englanti (ks. Vihavainen: Haun pitojen puheita tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)).

Suomihan oli tuohon aikaan maailman demokraattisimpia maita ellei nyt sitten ihan demokraattisin. Englanti oli selvästi vanhoillisempi ja vanhanaikaisempi poliittisessa mielessä, mutta sen perinteet vetosivat suomalaisiin, gentlemannin ihanne ja reilu peli tuntuivat meistäkin läheisiltä. Kulttuurisesti englantilainen terveen järjen filosofia ja ehkä jopa tietty poroporvarillisuus vetosivat suomalaiseen.

Se oli sitä aikaa, mutta kuinka on nyt? Onko mahdollista edes puhua kulttuurisesta suuntautumisesta johonkin tiettyyn maahan? Mitä ne nykyään edustavat?

Venäjä on taas painunut omaan mutasarjaansa, vaikka se vielä jokunen aika sitten näytti tarjoavan lupauksen omaleimaisesta kulttuurisesta voimasta. Saksa edustaa surkeaa nahjusmaisuutta, jossa vähämieliset radikaalit riepottelevat hallitusta mielensä mukaan.

Toinen moukkamaisen katuväkivallan maa on Ranska, joka näyttää vain palvovan vallankumouksellisia perinteitään aivan huolimatta siitä, että historioitsijat ovat riisuneet sen vallankumoukset turhasta gloriasta. Ranskassa on yhä hyvää kirjallisuutta, mutta sen postmodernia filosofiaa voi pitää lähinnä aikakautemme häpeänä ja sen intelligentsijan perinteet diktatuurien orjailussa eivät juuri herätä kunnioitusta.

Toki noista asioista voi olla toistakin mieltä, mutta meidän aikanamme Ranskalta puuttuvat kaikki ne erityispiirteet, jotka aikoinaan tekivät siitä esikuvallisen. Mitä tulee nyt vaikkapa sekularismiin, on protestanttinen Pohjola sen edellä ja epikurolaisuudessakin se jää keskitasolle.

Englannin imago puolestaan on nyt muuttunut ennen muuta moukkamaisen jalkapallorahvaan symbolisoimaksi, sehän kansoittaa maanvaivana maanosamme etelän lomakeskuksia. Suurimmat kulttuurisaavutukset, kuten Beatles, olivat aikoinaan toki merkittäviä, mutta vain siksi, että ne avasivat tietä uudenlaiselle nuorisokulttuurille.

Kuitenkin englannin kieli ja sillä kielellä tuotettu ns. popkulttuuri ovat vallanneet maailman. Niiden arvosta en tässä viitsi sanoa mitään, mutta niiden vaikutusvalta on monin verroin suurempi kuin vielä sata vuotta sitten voitiin edes pitää mahdollisena.

Korkeakulttuuriakin USA:sta toki löytyy ja aivan erityisesti itärannikon juutalaisten kulttuurilehdet ovat huomionarvoisia. Kuitenkin maan yhteiskunta on kehittynyt niin kieroon suuntaan, että sen pitäminen esikuvallisena lienee mahdotonta jokaiselle täyspäiselle suomalaiselle ja useimmille muillekin.

Onko meillä siis nykyään edes mahdollisuutta nostaa mitään maata kulttuuriseksi esikuvaksi samassa mielessä, kuin vielä 1930-luvun lopulla tuntui ilmeisen normaalilta?

Kiinasta ja Japanista en ole puhunut tässä mitään enkä liioin Intiasta. Tiedän, että ne kaikki herättävät yhä suurempaa mielenkiintoa älymystön keskuudessa. Taloudellisen ja poliittisen vallan yhä kasvaessa myös  niiden kulttuurinen vetovoima on tuomittu kasvamaan. Katsellaanpa siis sinne päin.

 

Hullujen laiva

 

Keikkuu, mutta ei uppoa (Fluctuat nec mergitur)

 

Vielä minun lapsuudessani hulluja saatettiin pitää ihan oikeasti hulluina ja myös sillä nimellä nimittää. Kun joku yritti etsiä sellaisen käyttäytymisestä jotain logiikkaa, hänelle sanottiin vain: hulluhan hullu on. Jos sen puuhissa olisi järkeä, ei se hullu olisikaan.

Nykyään elämme toista aikaa. Mielisairaudet ovat tietenkin vain sairauksia muiden joukossa ja vajaamielisyys (meniköhän termi oikein?) on vain yksi kehityshäiriö. Kaikkiin ilmiöihin osataan suhtautua valistuksen tuomalla sivistyneisyydellä. Mikäli ennen jotain ymmärrä, se tarkoittaa vain sitä, että ymmärrysemme on rajoittunutta.

Kaikista vähäosaisista ja raskautetuista meidän velvollisuutemme todella onkin huolehtia aivan erityisesti. Kuitenkaan se ei tarkoita sitä, että meidän tulisi hyväksyä heidän ajattelunsa ja seurata sitä. Se meidän on syytä jättää omaan arvoonsa.

Mutta mikä arvo sillä on? Sikäli kuin olen huomannut, lähes jokainen ns. luovalla alalla työskentelevä tai sellaista arvostava kertoo meille joka päivä olevansa ihan oikea hullu ja lisää, että hulluutta kovasti tarvitaan ja eritysesti tuota luovaa hulluutta. Mitä hullumpaa, sitä parempaa, minkä veronmaksajat ottakoot huomioon.

Irrottautuminen joukosta ja sen latteasta ja sidonnaisesta elämäntavasta on muuan hullun merkki, mutta ilman muuta se ominaista jopa useimmille sellaisille henkiköille, jotka kulkevat omia polkujaan ja pystyvät saamaan aikaan jotakin poikkeuksellisen merkittävää.

Tässä on kuitenkin muistuttava se vanha totuus, että vaikka evankeliumi on hullutusta maailman viisaille, ei kaikki hullutus ole evankeliumia. Jo antiikin aikana oli niitä, jotka pukeutuivat eläinten taljoihin ja kantoivat Herkuleen sauvaa ja antoivat ymmärtää olevansa filosofeja eli viisauden rakastajia, vaikka heidän viisautensa ei ylettänyt koiran (kynikos) viisautta pitemmälle.

Massasta irtautuneilla kyynikoilla on oma arvonsa tässä massayhteiskunnassa, jossa jopa älymystön nimellä itseään imarteleva joukko ylpeilee konformismillaan ja voisi mainiosti kantaa SS-joukkojen tunnuslausetta: Meine Ehre heisst Treue- kunniani on uskollisuus.

Kuten olen usein todennut, arvostan koiria ja suorastaan rakastankin niitä. Siitä huolimatta inhimillisen kulttuurin tehtävänä on aina ollut nostaa siitä osalliset eläimellisen tason yläpuolelle.

Kuten joskus kirjassani Länsimaiden tuho kirjoitin, megatapahtumat ovat aikamme todellista uskontoa ja stadionit temppeleitämme. Tapahtumat voidaan jakaa niin sanotusti taiteellisiin (vrt.  Vihavainen: Haun hävisikö suomi vai taide tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com)) ja urheilullisiin (ks. Vihavainen: Haun hävisikö suomi vai taide tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Tosin kukaan ei enää kehtaa sanoa, että niissä esiintyvät taiteilijat, vaan puhutaan sen sijaan artisteista. Urheilukin saattaa tapahtua moottorilla tai ilman, mutta missään tapauksessa ei ilman esiintyjien vuosikausia kestävää valmennusta eli koirakoulua, jonka tavoitteena on vain yksi ainoa asia.

Antiikin aikana kisat olivat jumalanpalveluksen muoto ja esimerkiksi Troijan sodassa kunnioitettiin vainajia pitämällä heidän muistokseen kisat. Urheilussakin nähtiin jotakin ylevää ja sillä pyrittiin korkeammalle, kohti jumaluutta.

Muiston tästä näemme kukaties vielä nykyajan olympialaisten perustajan kisoille antamassa motossa citius, altius, fortius. Tai kenties kyseessä oli vain latte julistus pyrkimyksestä jollakin alalla mahdottomaan, ihmisen todellisesta täydellistämisestä viis veisaten.

Nykyaikaisiin olympiakisoihin kuuluivat hetken aikaa myös taidelajit, jotka Hitler lienee saanut niiden osaksi. Ne olivat mukana vielä Lontoon olympialaisissa, joissa Aale Tynni voitti kultaa hymnillään, Berliinissä oli Urho Karhumäki tehnyt saman tempun kirjallaan Avoveteen (vrt. Vihavainen: Haun karhumäki tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ).

Nyt on myös Pariisin olympialaisten avajaisissa sitten esitetty taiteellista ohjelmaa, jossa näköjään on niin sanotusti ilakoitu kristinuskon kustannuksella ja nostettu korkeille koturneille erilaisia friikkejä, joiden ideaksi voi jo kaukaa havaita pyrkimyksen mahdollisimman pitkälle pääsemiseen itsensä toteuttamisessa erityisesti vapaan viettielämän alalla.

Onhan tässä symboliikkaa. Sen tarkempi pöyhiminen ja vertaaminen aiempiin aikakausiin saattaisi olla hyvinkin kiinnostavaa, mikäli nenä sen kestää. Aivan välittömästi nousee esille kysymys siitä, mikä symbolinen merkitys on kristinuskon rienaamisella.

Mikäli olisi pyritty tasapuolisuuteen, olisi ehdottomasti ollut otettava mukaan kaikki tämän hetken merkittävät maailmanuskonnot, ainakin nyt islam, juutalaisuus, buddhalaisuus ja hindulaisuus. Osansa olisivat ansainneet myös erilaiset kirkkokunnat ja ortodoksinen kirkko aivan erityisesti.

Mutta todisteita hulluudesta on kyllä jo tullut riittävästi. Pariisin kaupungin vanha tunnus on Fluctuat, nec mergitur vaikka keikkuu, ei uppoa.

Nyt, kun tuon laivan ovat näkyvästi vallanneet hullut järjettömine touhuineen, alkaa jo tuntu siltä, että ilmassa on nyt runsain mitoin myös uppoamisen symboliikkaa. Se liittyy koko siihen kulttuuriin, jonka keskipisteessä nuo eriskummalliset friikkien kisat nyt tapahtuvat.

Ihan tavallinen suomalainen mies

 

Sisulla ja kurilla

 

Ari Puheloinen, Sotilas ja työmies. Muistikuvia ja mietteitä, Otava 2023, 421 s.

 

Jollekin amerikkalaiselle havainnollistettiin aikoinaan Neuvostoliiton toimintatapoja kehottamalla miettimään, miten Yhdysvaltojen armeija toimii.

Armeijat ovat kaikkialla valtavia byrokraattisia organisaatioita, joilla on ainainen valmius muuttua tarpeetonta näennäistyötä tekeviksi ja tyhjiä papereita suoltaviksi hirviöiksi, jotka tuhlaavat loputtomasti resursseja ja aiheuttavat pelkkää vahinkoa ympäristölleen kehuen samaan aikaan estottomasti itseään.

Leonid Brežnev sanoi aikoinaan, että Neuvostoliiton instituutiot karttoivat uudistuksia kuin piru pyhää vettä ja hän lienee tuntenut asian. Byrokratiasta ja sen tuottamasta asenteesta (bjurokratizm) tuli Neuvostoliitossa se suuri pelätin, jota oli sallittua aina arvostella, vaikka sille ei mitään mahdettukaan.

Sen syyksi voitin kaataa systeemin kaikki puutteet ja epäonnistumiset ja säästää itse sosialismin kaunis ja nerokas idea arvostelulta.

Venäjällä byrokratia oli vuosisatojen ikäinen ongelma, jonka juuret olivat perimmältään siinä, että valtakuntaa hallittiin ylhäältä alaspäin ja kansalaisyhteiskunta sai viettää kituvaa elämää ikuisissa lapsenkengissään. Kun Venäjä jo ennen Neuvostoliittoa oli ennen kaikkea armeija, jolla oli maa eikä maa, jolla oli armeija, tuli ongelmista sen mukaisia.

Pietari Suuri oli mies, joka pakotti Venäjän toimimaan. Rautareisillänsä ohjaten sai Venäjän kavahtamaan, lausui runoilija. Viime kädessä Pietarin aseena oli pelko eli terrori ja samaa kaavaa käyttivät hänen merkittävimmät seuraajansa.

Mutta täytyyhän olla muitakin tapoja saada byrokratia toimimaan ja muuttaa ikuisesti lepoon ja rauhaan pyrkivä organisaatio ketterästi toimivaksi ja aina valppaaksi uuden oppijaksi ja kokeilijaksi.

Näköjään juuri pyrkimys saada Suomen puolustusvoimat tällaiseksi ”peliksi, joka soi” ja voittaa sen luonteessa aina piilevä taipumus leipääntymiseen ja vanhoilliseen itsetyytyväisyyteen on se pääongelma, jonka kanssa entinen puolustusvoimien komentaja Ari Puheloinen on ennen muuta painiskellut ja jolle hänen muistelmansakin on omistettu.

Kyseessä ei siis ole varsinainen henkilökohtainen muistelmateos siinä mielessä kuin vaikkapa Aleksandr Herzenin Menneitä ja mietteitä (Byloje ni dumy), johon kirjan alaotsikko näyttää viittaavan. Vain alkuosa, joka kuvaa työläisperheen ja nuoren työmiehen elämää, haiskahtaa aidosti henkilökohtaiselta.

Muuten kirjalle on leimallista kuiva asiallisuus ja sen kertojaksi paljastuu mies, jolla on rautainen tahto, kuten erään venäläisen klassikon kirjoittamassa novellissa (ks. Vihavainen: Haun rautainen tahto tulokset (timo-vihavainen.blogspot.com) ), joka vertaa venäläisen ja saksalaisen elämänasennetta: toinen on hellittämättömän ahkera ja kurinalainen, toinen taas nautiskeleva hetken lapsi, joka laiskottelee ja toimii ilman suunnitelmaa.

Tuossa novellissa venäläinen voittaa sikäli, että vaikka saksalainen pääsee vielä lupauksensa mukaisesti syömään blinejä saksalaisen hautajaisissa, hän erehtyy syömään niitä kilpaa venäläisten kanssa, tukehtuu niihin ja kuolee.

Puheloinen, (järjestelmällistyttämyydelläänkö?) nousi yhteiskunnan lähes alimmalta askelmalta sen huipulle ja kaiken takana oli äärimmäisen kurinalainen ja hellittämätön työ.

Venäjän opiskelu aikuisena aloittavalle se saattaa olla vaikeaa, minkä itsekin kokemuksesta tiedän. Puheloisen tapa voittaa vaikeudet oli ankaran kurinalainen, jokapäiväinen työ. Itse taisin noudattaa vähän venäläisempää metodia, mutta se ei kuulu tähän. Kyllä Puheloinenkin selvästi saavutti sen päämäärän, johon pyrki.

Joka tapauksessa Puheloisen ponnistelut eivät missään jääneet vaille tuloksia. Hän ei tyytynyt siihen, että asiat saatiin näyttämään hyvältä, vaan vaati, että systeemin piti aidosti toimia. En tiedä, missä määrin käytössä oli pelon avulla johtaminen. Tämä kirja ei sellaisesta kerro.

Sen sijaan se kertoo hellittämättömän ahkerasta työmiehestä, joka henkilökohtaisesti ja hellittämättömällä innolla valvoi kaikilla tasoilla sitä, mitä saatiin aikaan ja arvosteli puutteet armottomasti, mutta myös kiitti silloin, kun se ansaittiin. Ehkä sitä tapahtui liian harvoin, hän miettii jälkeen päin.

Kirja antaa kuva miehestä, jolla oli paitsi älyä ja kestävyyttä, myös intohimoinen suhde työhönsä. Sotilaat ovat harvoin varsinaisia intellektuelleja, mikä selittyy heidän työnsä laadusta. Filosofi saattaa ruveta miettimään, onko sillä lopultakaan olennaista eroa, osuuko ammus omien vai vihollisten joukkoon. Joka tapauksessa jompikumpi osapuoli hyötyy ja toinen kärsii. Laajan näkökulman omaava näkee ehkäpä vain kärsiviä ihmisiä.

Sotilaan näkökulma on toinen. Hän pelaa vastustajan kanssa peliä, jossa käytetään kaikkia keinoja ja jossa ainoa tavoite on voitto. Tosin voitto voidaan käsittää monella tavalla, huomauttaa myös Puheloinen.

Ajatelkaamme vaikka tätä Ukrainan sotaa, jota kirjassa myös pohdiskellaan. Venäjän kannalta kyseessä on suuri hölmöily, josta olisi jotenkin päästävä irti. Aiottua tulosta ei ole odotettavissa. Hyvin tärkeitä ovat joka tapauksessa ne päämäärät, joita sodan alussa tuli lausuttua julki. Esimerkiksi Ukrainan hallituksen vaihtaminen.

Neuvostoliitto selitti aikoinaan saavuttaneensa talvisodassa sen, mitä tavoittelikin. Selitys oli läpikotaisin falski eikä todellisia kustannuksia tunnustettu, mutta sota saatiin kuin saatiinkin loppumaan. Miten se voitaisiin lopettaa Ukrainassa, riippuu myös paljolti Venäjän hallituksen mahdollisuuksista selittää asioita omalta kannaltaan.

Puheloinen ei tarjoa patenttiratkaisuja, mutta ymmärtää selvästi tilanteen laajemmin kuin ne Venäjän pikatuntijat ja muut amatöörit, joiden reseptit ovat yhtä simppeleitä kuin mahdottomia.

Kaiken kaikkiaan tämä kirja antaa kuvan tavallisesta suomalaisesta miehestä, joskin keskimääräistä sisukkaammasta. Hän on oman aikakautensa mies, jonka lapsuuden miljöössä oli paljon tuttua useimmille ikätovereille, myös minulle, vaikka olen vähän vanhempi.

Työläisperheen arjesta ja siitä hellittämättömästä sisukkuudesta, jolla eteenpäin pyrittiin ja päästiin, piirtyy vaikuttava kuva. Siinä ei ruikutettu eikä masennuttu, vaan pantiin suu säkkiä myöten ja mentiin eteenpäin. Verrattuna nykyaikaiseen slummiköyhyyteen kyseessä on aivan toinen maailma.

Venäjään kirjoittaja tutustui sekä monivuotisen oleskelun että kirjallisuuden, myös kaunokirjallisuuden kautta. Hän kävi myös Yhdysvalloissa alaansa kuuluvia asioita opiskelemassa.

 Molempien suurvaltojen käytännön tuntijana hän oli ja on maassamme harvinaisuus. Puheloinen ymmärsi myös Kiinan potentiaalin ja aikoi jo ryhtyä kieltäkin opiskelemaan, mutta muut suunnitelmat estivät sen.

Kiinan kieli ja kulttuuri ovat kuiyenkin myös suomalaisille yhä tärkeämpiä eikä kumpikaan ole mitenkään mahdoton opiskelun ja oppimisen kohde. Kuitenkaan ei Venäjää saa unohtaa, se kun on tuossa vieressämme ja siihen tutustuminen pelkkien englanninkielisten lähteiden varassa ei voi tuottaa todellista asiantuntemusta.

En tiedä, missä määrin sitä on Puheloisen seuraajilla, toivottavasti sitä nyt ainakin on. Sivumennen sanoen, myös Puheloinen tulee tässä kirjassa ohimennen maininneeksi, että Venäjän talous olisi noin Espanjan kokoinen.

Itse asiassa se on ostovoimapariteetilla mitaten Saksaa suurempi ja tämä on syytä ottaa huomioon silloin, kun ajatellaan maan reaalista suorituskykyä eikä pelkkää ostovoimaa kansainvälisillä markkinoilla.

Venäjä on nyt maalannut itsensä nurkkaan, mutta kyllä sen on sieltä vielä pakko poiskin tulla. Jälki on rumaa, mutta elämä on.

Verum dicere ridens

 

Kansakunnan toivot

 

Kirsti Manninen, Ollista Bisquitiin. Ylioppilaslehden pakinat 1913-1968. Otava 1987, 474 s.

 

Matti Klinge iski aikoinaan kultasuoneen. Ylioppilaskunnan historian löytyminen tutkimuskohteeksi vei suoraan koko kansakunnan älyllisen toiminnan ytimeen. Se parin prosentin luokkaa koko väestöstä edustava herrakaarti, joka maata hallitsi, oli lähes kokonaan lähtöisin paikasta nimeltä Suomen yliopisto tai Aleksanterin yliopisto, jos nyt ihan virallisia oltiin.

Kun ylioppilaiden määrä vielä oli satoja eikä tuhansia, tarjosi yliopiston opiskelijakunta tutkimusaiheen, joka voitiin hallita kokonaisuudessaan, tarvitsematta turvautua otantaan. Koko Suomen aatehistoria kaikkine virtauksineen kulki tuon pienen porukan kautta ja heijastui aina pian laajemmallakin tasolla. Mitä ylioppilaat tänään, sitä koko kansa huomenna.

Klinge hoiti leiviskänsä erinomaisesti ja hänen työtään 1900-luvun osalta jatkoi Risto Alapuro, jonka AKS-tutkimus oli sekin aivan luontevasti keskittynyt ylioppilaskunnan piiriin. Tuo seurahan sentään oli nimenomaan ylioppilasklubi, mikä usein unohdetaan, kun sen vaikutusvalta näyttää ainakin monien mielessä kasvavan aivan valtavaksi.

Kirsti Mannisen ei ole tarvinnut ihan koskemattomassa metsässä vaeltaa tutkiessaan instituutiota nimeltä Ylioppilaslehden pakinat. Ylioppilaiden aatteellinen kehitys ja sosiaalisen koostumuksen muutos ovat olleet hyvin tiedossa.

Manniselle voi antaa kuitenkin paljon pisteitä siitä, että hänkin on jaksanut käsitellä koko puolen vuosisadan mittaista aineistoa kokonaisuudessaan ja myös sitonut sen yleisempään historialliseen kehykseen, nimenomaan ylioppilaskunnan tasolla. Pelkkä muodikas tai ainakin vielä hiljattain muodikas ”tekstien” analysointi olisi voinut tuottaa pelkkää nollatutkimusta, joka ei kiinnosta ketään.

Nyt on toisin. Tutkija tarkkailee myös itse pakinoitsijoita, heidän alkuperäänsä ja keskinäisiä jännitteitään. Tutkimus syventää ja täydentää mainiosti tietojamme ylioppilaskunnassa vallinneista virtauksista ja tuo lisää konkretiaa niihin yleistyksiin, joita tästä aihepiiristä on tehty. Kirjallisuustieteellinen lähestymistapa on tässä liittynyt vankkaan perinteisen historian kehykseen eikä ole eksynyt jonninjoutavaan postmodernistiseen snobbailuun.

Maininnan ansaitsee vielä sekin, että tekijä on suorittanut työnsä viiden lapsen äitinä, mikä jo sellaisenaan lienee tarjonnut työmaata yllin kyllin. Mikä hämmästyttävintä, samaan aikaan tai ainakin saman elämän aikana tutkija on myös julkaissut toistasataa kaunokirjallista teosta, enimmäkseen nimellä Enni Mustonen, jota hän salaviisaasti kiittää yhtenä mesenaateistaan…

Kirjoittaja on aloittanut tutkimuksensa vuodesta 1913, jolloin Ylioppilaslehti aloitti ilmestymisensä ja päättänyt sen vuoteen 1968, jolloin pakinat hävisivät kokonaan sen palstoilta ja tilalle tulivat kirjoittajan nimellä varustetut poleemiset artikkelit ja raportit.

Jos nyt ihan tarkkoja ollaan, saattoi pakinan tapaisia nimimerkillä kirjoitettuja tekstejä vielä senkin jälkeen ilmestyä. Nekin ovat sellaisia hengentuotteita, joita voi nimittää pakinoiksi. Mieleeni tulee eritysesti sellainen nimimerkki kuin Mustan Volgan kuljettaja ja olihan siellä vielä Tsaarin kuriiri ja joku muukin.

Epäilemättä totta kyllä on, että Vanhan valtauksen jälkeen pantiin kirjoittelussa uusi vaihde päälle. Perinteisen sanataiteen sijasta tarjottiin nyt alastonta poliittista propagandaa ja agitaatiota ajankotaisista aiheista. Henkinen maisema oli muuttunut olennaisesti.

Mutta tähän kauteen Mustonen ei siis koske, minkä hyvin ymmärränkin. Siinä sitä sitten olisikin yhä työsarkaa sille, jonka nenä kestää tuon aineksen pöyhinnän. Kyllä sekin työ vielä olisi jokin hyvä tehdä.

Mutta mennään siis itse tutkimukseen. Vuosien 1913-1917 osalta otsikko on Isänmaan toivot. Mainittakoon, että toivosta kyllä oli paljonkin puutetta tosien sortokauden aikana, kun portit venäläistämiselle oli avattu selkoselälleen ja yhdenvertaisuuslaki antoi etulyöntiaseman venäjän taitoisille ja suorastaan venäläisille, kun virkoja täytettiin ja mihinpä muualle ylioppilaat olivat valmistumassa kuin virkoihin.

Yllättävää kyllä, isänmaan ahdingon kanssa samaan aikaan tapahtui myös aatteettomaksi kuvatun dagdrivare-sukupolven ilmaantuminen. Toki henkinen lama loppui sitten äkkiä jääkäriliikkeen kautta.

Vuosien 1918-1924 ”nouseva Suomi” näki sitten AKS:n synnyn ja pieksujalkaisten maalaisylioppilaiden invaasion, joka miltei hukutti vanhan elitistisen, urbaanin ja herraskaisen ylioppilasaineksen. Toki jälkimmäinenkin piti pintansa ja osallistui sekin myös uusien aatteiden ajamiseen.

Pakinoitsijat olivat kauttaaltaan tulevia merkkimiehiä. Jokunen nainenkin oli mukana, mutta miehet ne olivat, jotka valtakuntaa hallitsivat ja yhteiskunnan vetovastuussa olivat vielä monta vuosikymmentä. Naiset yliopistossa olivat jonkinlainen kuriositeetti aina vuosisadan loppupuolelle saakka.

Muistan itse vielä hyvin Jorma Cantellin päätoimittajakauden, joka sitten vaihtui Yrjö Larmolan aikaan. Itse puolestani toteaisin, että kun pakinoitsijat aiemmin olivat kauttaaltaan tulevia poliitikkoja, johtajia ja muita vaikuttajia, alkoivat he 1960-luvulta lähtien olla enimmäkseen tulevia journalisteja ja sanataitelijoita.

Maailmansotien välisenä aikana joukkoon kuului Urho Kekkosen, Martti Haavion, Ilmari Turjan, Lauri Ahon, Tauno Nurmelan ja vastaavien vaikuttajien joukko. Toki siinäkin huomaamme journalistien suuren panoksen.

 1960-luvulla pakinoiden tyyli joka tapauksessa muuttui entistä kirjallisemmaksi ja Pekka Lounelan, Arvo Salon, Pentti Saarikosken ja Seppo Ahdin tapaiset enemmän tai vähemmän boheemit hahmot valtasivat alaa.

Vielä 1960-luvun alussa joukkoon kuuluivat kyllä esimerkiksi Jaakko Iloniemi ja Kalervo Siikala.

Tutkija on kiinnostavasti analysoinut pakinoiden rakennetta myös varsinaisesti kirjallisuustieteellisestä näkökulmasta. Sellaisilla tekijöillä kuin normipoikkeamilla ja signaalijärjestelmillä on analyysissä keskeinen osuus. Pakinoitsija ei tyydy käyttämään vanhaa materiaalia, vaan pilkkoo vahat kankaat ja ompelee niistä tilkkutäkin, kiteyttää tutkija.

Normipoikkeamien ohella pakinan teksti saattaa myös olla korostetun norminmukainen ja pakinoitsija voi rakentaa oman normijärjestelmänsä vain rikkoakseen sen sitten näyttävästi. Pakinoitsijalla on valta nauraa myös sille, mitä yleensä pidetään haudanvakavanakin asiana.

Kun nauru loppui 1960-luvun lopulla ja sai antaa tilaa neuvostoliittolaisen ns. satiirisen huumorin kaltaiselle yksivakaisen vihaiselle ja oikeaoppiselle irvistelylle, oltiin todella murrosvaiheessa.

Sivumennen sanoen, nyt taitaa tilanne laajoissa piireissä olla jokseenkin samanlainen, ainakin noiden poliittisesti korrektien stand up-koomikkojen kohdalla. Olemme taas tilanteessa, jossa huumorin nimikkeellä myydään oikeaoppisuutta ja jossa yleisö pääsee tavoittelemaansa yhteiseen tilaan nauramalla aivan tietyille asioille joidenkin tavalla tai toisella annettujen helppotajuisten signaalien mukaisesti.

Mutta tässä mennään jo tämän kirjan ulkopuolelle. Lyhyesti sanoen, tämä on kiinnostava lisä tutkimukseen ja kunnianhimoinen suoritus.

 

Siinäpä sitä sitten

 

No niin

 

Muuan amerikkalainen Venäjän-tutkija, joka kesät aina vietti Helsingissä, Kansalliskirjaston Slaavilaisen kokoelman parissa, oli mainio supliikkimies ja kommunikoi sujuvasti myös suomeksi. Itse asiassa hän ei tainnut meidän kielellämme kuitenkaan osata kuin yhden sanonnan: No niin!

Mutta sehän sopiikin joka paikkaan ja taitavasti varioituna sen käyttö tuntui suorastaan osoittavan, että mies hallitsi suomeakin sujuvasti.

Ajatella nyt vain: kun päätetään pitkä ja tylsän aherruksen jälkeen lähteä olusille, noustaan kirjan äärestä ja sanotaan No niin. Kun nostetaan tuoppi ja odotellaan toivorikkaina oluen ensi puraisua, sanotaan No niin! Kun kehaistaan jotakin erinomaista suoritusta, sanotaan No NIIN! Kun todetaan, että tässä taisi käydä, kuten aina, sanotaan NO niin. Kun odotellaan malttamattomana, että joku saisi viimeinkin ilmaistua sanottavansa, sanotaan noniin, noniin. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Taitava sävyjen käyttelijä voi soveltaa tuota lyhyttä huudahdusta miltei mihin tahansa ja missä tahansa tilanteessa, häistä hautajaisiin ja ilmaista sillä enemmän kuin löysä jaarittelija pitkällä puheella.

Kaksivuotias pikku vunukkani on juuri oppinut ampumaan vesipyssyllä. Mennessään aseineen altaaseen, jossa kaksi sisarta oli pulikoimassa, hän huusi sotahuutonsa: Noniin, tytöt! Vuosia vanhemmat sisaret ovat oppineet kunnioittamaan ja vähän pelkäämäänkin tuota hurjimusta, joka suuttuessaan saattaa vaikka purra. Lisäksi hän on armoton sanan säilän käyttäjä, kuten tuo edellinen osoittaa…

No, ehkäpä ylpeä ukko tässä vähän liioitteleekin, mutta jostakin syystä juuri tuon ilmaisun kuuleminen pikku mussukan suusta tuntui hämmästyttävän fiksulta, vaikka nyt liittyykin tavallaan eräänlaiseen aseeseen, jollaiset meidän aikanamme ovat aivan liian paljon käytössä ihmisten välisessä kommunikaatiossa. Väärinkäsitysten välttämiseksi totean, että tuota seikkaa minäkin pahoittelen joka päivä.

Joka tapauksessa tämä kielemme ilmaus tuntuu jotenkin myös sisältävän valmiita aineksia huumoriin. Tunnetun armeijakaskun mukaan simputtava alikersantti sanoi joskus ryhmälleen: Kun minä sanon no, te kiipeätte puuhun. Kun sanon niin, te tulette alas. -Noniin! kuka vielä oksilla keikkuu…?

Ei suomen kieli nyt ainoa ole, jossa on tuollaisia sanontoja, mutta eivät ne toistensa ekvivalentteja vastineita ole, kaikilla on oma makunsa ja yleensä myös omalla tavallaan rajoittunut käyttöalueensa.

Ranskalaiset ovat tunnetusti ahkeria tuollaisten oikeastaan mitään sanomattomien ja samalla myös joka paikkaan sopivien ilmeisten käytössä. Niitähän on leegio: alors, voilà, alors voilà, eh bien, bon, allez, tiens…

Muissa romaanisissa kielissä on saman tapaisia: allora (viittaa hetkeen, lat. hora, silloin, sitten), bien, bon viittaa hyvään (no hyvä on!), allez menemiseen ja voilà tarkoittaa ”kas tässä”.

Englannissa noniin-partikkelin virkaa taitavat hoitaa lähinnä sanat well, well-well tai very well, mikä ei varsinaisesti viittaa hyvyyteen tai erinomaisuuteen, vaan on tapa sanoa, että olkoon nyt mikä on, se on hyvä niin minun puolestani sitten.

Venäjässä taas sanotaan a vot eli kas tässä tai vot kak -sillä lailla. Nu eli suomen sanan no vastine, on venäjässä myös runsaassa käytössä. Saksassa sanotaan nun tai nuna, nanu  ruotsissa jaså tai ja-ja. Virossa samaan kastiin kuuluu ainakin huudahdus jah!

Mutta eivät nuo kaikki ilmaukset ihan samaa merkitse kuin suomen no niin, vaikka niidenkin kanssa voidaan ja on syytä pelata äänensävyillä, jotka saattavat muuttaa merkityksen kokonaan ja laidasta toiseen.

Kun ranskalainen tarjoilija viimein tuo pöytään ruuan, hän sanoo voilà tai voiçi, tässähän tätä! Suomalainen tarjoilija voi samassa yhteydessä sanoa no niin!, mutta harvoin sanoo, ainakaan paremmassa paikassa. Sävystä tulisi silloin liian tuttavallinen.

Suomalainen asiakas sen sijaan kyllä voi vastata huudahduksella no niin!, jolla voidaan vaikkapa palkita nopeasta toiminnasta ja/tai herkullisesta ja lupaavasta ulkonäöstä ja tuoksusta tai sitten enemmän tai vähemmän ikävystyneesti huokaisten moittia kurjaa palvelua.

Monikäyttöinen on tuo sanontamme noniin, ellei peräti tuhatkasvoinen kuin koko kulttuurin kirjo. Sitä vaalikaamme.

 

 

Hirveä tapaus

 

Kauhistusten kauhistus!

 

Oikeastaan olisi ehkä pitänyt modernisti kirjoittaa ”pöyristysten pöyristys”, sillä kyse on ollut ennen kaikkea nimenomaan poliittisesti korrektin asenteen demonstroinnista, minkä sillä alalla kunnostautuvat ovat tapansa mukaan onnistuneet viemään tolkuttomuuksiin asti

Paralleelina tulevat mieleen silikonilla itsensä hirviöiksi muuttaneet naiset ja ne lukemattomat internetin kuvat, joissa naisvartaloiden luonnolliset sulot on manipuloitu näyttämään joka suhteessa liiallisilta: peppu on paisutettu kaksinkertaiseksi, vyötäröä ohennettu tolkuttomasti ja tissit ovat kuin kaksi sementtisäkkiä.

Liioittelemalla on siis saatu aikaan vain se, mikä siitä väistämättä seuraa eli karikatyyri. Siitä toki voi hyvällä tahdolla ymmärtää, mitä luultavasti on tarkoitettu, mutta ihailevan reaktion sijasta saa tulos saa aikaan vain sääliä ja ylenkatsetta.

No, tarkoitan tietenkin sitä pöyristymistä, jota kilvan on riennetty osoittamaan kansanedustaja Vornasen asejutun takia. Hulluimmillaan on vuodatuksissa annettu ymmärtää, että Vornasen tapaus jotenkin liittyy poliittiseen väkivaltaan ja ellei nyt ketään ole eduskunnassa ampumisella uhannut, niin  varmasti on asiaa jo mielessään siis jotenkin miettinyt ja suunnitellut.

Mitenkäs nyt muuten miehellä saattaisi olla hallussaan ihmiskunnan kaamein keksintö: taskuase. Asiaa ei muuksi muuta lainkaan se, että se on laillinen ase ja että poliisille sellaisen kantaminen mukana on normaalia.

Eihän eduskunnassa saa pyssyn kanssa heilua, mutta sitä Vornanen ei ole tehnytkään. Ei se nyt niin hirmuista ole, että poliisilla on ase. Muistan, miten Sulkavan vallesmanni Mikko kävi palloilukerhossa ja pukuhuoneessa hänen takataskustaan putosi pistooli.

Asialle hieman naureskeltiin, mutta jokainen sentään tunnusti sen normaalin asian, että pitäähän poliisilla olla oikeus pitää asetta mukanaan. Eihän siitä etukäteen ilmoiteta, milloin sattuu tilanne, jossa lain ja järjestyksen edustajalla on syytä olla mukanaan kättä pitempää.

Vornanen sitten ampuikin sillä aseella, mutta kyseessä oli selvästi pelottelu, ei hänen laukauksensa ketään uhannut, mikäli olen asian oikein ymmärtänyt. Toki kimmokevaara tuollaisissa tilanteissa yleensä on, mutta kaikesta päätellen laukaus osui ja osoitettiin johonkin kukkapenkkiin tai vastaavaan.

Onhan se moitittavaa ottaa ase mukaan yökerhoon, eikä nyt ihan asialliselta kuulosta myöskään sen vieminen työpaikalle, joka sattuu vielä olemaan eduskuntatalo.  Hyvä toki, ettei hänellä ole ollut mukanaan esimerkiksi moottorisahaa tai pesäpallomailaa, joiden tuhovoima ylittää runsaasti pikku tupsluikkarin mahdollisuudet.

Kohtuullista on muistaa, ettei Vornanen minkään tiedon mukaan ole aseella ketään eduskunnassa uhannut ja että kaiken maailman viittaukset poliittiseen väkivaltaan ovat täysin asiattomia.

Sopulipiireissä on sen jälkeen nostettu hirveä haloo myös siitä, että Vornasella oli kaksi starttipistoolia, joille hän ei ole hakenut lupaa. Sehän niillä pitäisi parin vuoden takaisen määräyksen mukaan nyt olla. Olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni tässä maassa on hakenut moista lupaa. Noita starttipistooleita on varmasti kymmeniä tuhansia. Tämä huomautus vain asioiden suhteuttamiseksi, mihin lehdistö näyttää olevan kyvytön ja ilmeisesti myös haluton.

Oliko pelotuslaukaukselle olemassa perusteita itsepuolustuksen takia, on asia, jonka oikeus päättää. Itse ajattelisin, että jos joukko miehiä on käymässä yhden kimppuun, on tällä uhatulla aina oikeus turvautua astetta kovempiin keijoihin itseään puolustaakseen. Muistaakseni myös laki edellyttää tätä.

Ja muistetaan nyt ihmeessä sekin, ettei ketään ammuttu, ei edes jalkaan tai käteen. Pelkkä uhkaus teki tehtävänsä ja samalla ilmeisesti tuhosi miehen poliittisen uran.

Shit happens, sanoo aikamme sivistyneistö ja poliittiset vastustajat paisuttavat asiaa rajattomiin, kunnes sen ääriviivatkin kokonaan katoavat ja jäljelle jää vain syvä ja leveä pöyristyneisyys siitä, että maassamme tapahtuu kauheuksia ja koko sen maine alkaa olla mennyttä äär… anteeksi laitaoikeiston takia. Sehän tuo nyt väkivallan jo itse demokratian pyhäkköönkin…

Politiikan arvo ja arvottomuus

 

Kokemusasiantuntijan näkökulma 

 

Seppo Kääriäinen, Aidan toiselta puolelta. Teos 2019, 253 s.

 

Vuonna 2019 Seppo Kääriäinen, pitkän linjan keskustapoliitikko ja moninkertainen ministeri ynnä muuta, päätti jäädä pois politiikasta ja antaa tilaa nuoremmille.

Joskushan sekin on ymmärrettävä tehdä, vaikka on hyvällä syyllä sanottu, että 70 on uusi 60 -se on vasta ikä, jossa ihmisten kokemus alkaa kiteytyä viisaudeksi ja voimatkin ovat normaalitapauksessa vielä sangen kohtuulliset.

Mutta politiikassa on muitakin, jotka haluavat vaikuttaa ja päästä vuorollaan mukaan. Armeijassa puhutaan kenraalijunasta, joka nytkähtää aina yhden vakanssin verran eteenpäin, kun edellä oleva ylennetään. Ei se ole vieras asia politiikassakaan.

Syrjään vetäytyneen poliitikon puheet kannattaa ottaa vakavammin kuin aktiivisesti pelissä mukana olevien.

Kun ei enää mihinkään pyri, on varaa sanoa asioita, jotka aktiivipoliitikolle merkitsisivät onnettomuutta, ellei nyt peräti sitä uran loppua, joka tunnettujen ja totaalista valhetta edustavien Facebook-mainosten mukaan ovat tulleet niin monien suomalaistenkin kohtaloksi, kun mikrofoni on jäänyt auki…

Toki poliittinen otus, joka on elämäntyönään hoitanut jonkin puolueen etuja, on varmasti niihin kiintynyt myös eläkkeelle jäätyään ja varoo sanojaan sen asioita kuvatessaan ja arvioidessaan. Itse asiassa se voikin olla hänen velvollisuutensa, jos hän kerran asiaansa uskoo.

Keskustapuolueella on maassamme komea historia ja kannattaa muistaa sen merkitys sekä valtiomuototaistelussa, että 1930-luvun punamultayhteistyössä, joka puolestaan tasoitti tietä sodan ajan yhteiskuntasopimukselle.

Niin sanotun suomettumisen aikana puolue pääsi valtionhoitajapuolueeksi, jota Pohjolan machiavelli eli Kekkonen johti hämmästyttävällä taidolla. Kekkonen oli epäilemättä häikäilemätön ja kunnianhimoinen poliitikko, joka pelasi joskus rumaakin peliä, mutta menestyi aina erinomaisesti.

Häntä nykyään kauhistelevat eivät yleensä ymmärrä asioiden taustoja tai ovat yksinkertaisesti (eikä siis sofistikoituneesti) vielä jälkikäteen kateellisia. Mutta sellaistahan se ihmisten mielissä asuva historia on -ajan tytär, filia temporis.

Kääriäinen on laskeskellut eri puolueiden hallussaan pitämiä ministerinpaikkoja ja sitä murrosta, joka yhtäkkiä teki keskustapuolueesta sellaisen pelaajan, joka voitiin hyvin syrjäyttääkin, mikä järkytti kenttäväkeä.

Vaikka vaaleissa tulisi joku veret seisauttava menestyskin, on keskustan välttämättömyys hallituksessa mennyttä ja se selittyy ainakin minusta paitsi Neuvostoliiton romahtamisesta, myös koko puoluekentän homogenisoitumisesta. Äänestäjästä on alkanut jo olla samantekevää, mitä puoluetta äänestää.

Mitä keskusta on tehnyt väärin joutuessaan milteipä ulos pelilaudalta, on kiinnostava kysymys. Sipilän hallitus sentään, kaikista kiky-nimisen lääkkeen epäsuosiosta ja kitkeryydestä huolimatta pystyi esimerkiksi nostamaan työllisyyttä noin 68:sta 72 prosenttiin

Tai eihän keskusta ulos joutunut, vaan änkesi joka tapauksessa mukaan hallitukseen sen sijaan, että olisi normaalin käytännön mukaisesti katsonut oppositiosta, miten kilpailijat pärjäävät.

Nuoret naiset ovat muutaman vuoden ajan puoluetta vieneet oman narsistisen viettinsä mukaisesti niin paljon framille kuin mahdollista. Tätä ei sano Kääriäinen, mutta minä uskallan epäillä, että tällä on ollut puolueen imagon rapautumiselle ratkaiseva merkitys.

Kääriäinen havaitsi jo epäterveitä piirteitä politiikassa ja etenkin siihen suhtautumisessa eli tiedotusvälineiden luomassa kuvassa.

Suomalainen politiikan teko on perustunut osallistamiseen, kuten Kääriäinen korostaa. Kommunistit kuten vennamolaisetkin otettiin aikoinaan hallituikseen ja siten kesytettiin.

Kääriäinen ei nosta perussuomalaisia erityisesti esille, mutta selvästi tarkoittaa niitä sanoessaan olevan erittäin tärkeää, ettei mitään puoluetta etukäteen suljeta hallitusvastuun ulkopuolelle. Vaalituloksia on kunnioitettava, ei vain periaatteessa, vaan myös käytännössä.

Tämä on itse asiassa ollut koko suomalaisen politiikanteon ydin kautta aikojen ja sanottakoon mitä sanotaan, se on ollut menestystarina, mikäli mittapuuna pidetään muita edes suunnilleen samassa asemassa olleita maita eikä mitään abstraktisia ihanteita.

Kääriäinen ei suoranaisesti lähde setvimään lehdistömme sopuli-ilmiötä ja median nykyistä alennustilaa sen enempää. Joka tapauksessa kaikkien puolueiden arvovaltaa syö ja koko demokraattisen päätöksenteon arvoa halventavat valheelliset syytökset, joita julkinen sana sitten vatkaa kuin suuriakin totuuksia. Ainahan niistä jotakin tarttuu, eikä se tartu vain kohteeseen.

Keskustalaisista osansa ovat saaneet niin Matti Vanhanen yksityiselämänsä ja tekaistun tuppeen sahatun (eli lähinnä hylkytavaraa edustavan) lautakasan muodossa kuin Sipiläkin valtavaksi skandaaliksi leimatun Talvivaaran kaivoksen ja medialle lähetettyjen tekstiviestien takia.

Media on korottanut itsensä pyhäksi lehmäksi, joka teeskentelee herkkätuntoista antiikin papistoa. Nuo jumalten kanssa keskustelevat auguurit katsovat edustavansa korkeinta totuutta, jota ne sitten parhaansa mukaan syöttävät koko kansan onneksi ja maailman pelastamiseksi.

Median arvosteleminen kuuluu epäilemättä vaarallisimpiin asioihin, joita poliitikko voi tehdä. Siinä saattaa astua narsistin varpaille, jotka ovat herkemmät kuin prinsessalla ja huvittavaa on havaita, miten tavatonta moraalista närkästystä media esittää, kun arvelee koetettavan siihen vaikuttaa.

Kääriäinenkin on tämän valtiomahdin suhteen varovainen vielä eläkkeelläkin, mutta selvää on, että hänen mainitsemansa politiikan arvostuksen laskeminen on suurimmaksi osaksi mediaan sidoksissa, ellei nyt suorastaan sen aiheuttamaa.

Poliitikkoja on monenlaisia ja Kääriäinen luokittelee niitä neljä eri tyyppiä. Vain yksi niistä on narsistien ryhmä, jolle tärkeintä on oma itse. Kääriäisen tässä kirjassa paljon käsittelemä ja osittain syystäkin myös arvostama Paavo Väyrynen kuuluu epäilemättä tähän kategoriaan.

Kyky lopettaa ajoissa on poliitikolle tärkeä. Väyrysellä ei tätä kykyä ole ollut ja Kääriäinen puolestaan saattoi jopa olla hieman hätäinen lähtiessään syrjään jo nuorena, siis nykyajan kriteereillä arvioiden.

Mutta ainahan se on parempi ratkaisu kuin roikkua mukana politiikassa vajaakykyisenä ja vaikuttaa ehkä sen mukaisesti koko maailmankin kohtaloihin, kuten näyttää tekevän presidentti Biden Yhdysvalloissa.

Suomi on kuitenkin Suomi ja meillä on yhä politiikankin piirissä paljon myös historian ymmärtämistä ja kokemusta, jos nyt sen lisäksi on myös radikalismia eli naiivia juurettomuutta.

Toki myös jälkimmäinen kuuluu tähän vajavaiseen maailmaamme ja silläkin voi aina joskus olla myönteistäkin merkitystä. Politiikan todellisuuden koko historiallisen kokonaisuuden ymmärtäminen ja tosiasioiden hyväksyminen ei ole helppo asia.

Kääriäinen osoittaa joka tapauksessa merkittävää kykyä tähän ja kirja antaa eväitä peruskysymysten pohdiskeluun muillekin puoluekannasta riippumatta.

Ruikutan, siis olen

 

Poseeraus elämänasenteena

 

Tässä maailmassa on paljon todellista hätää ja kurjuutta, jonka lievittämiseen meitä kutsuu yleinen inhimillisyys, joka näkee jokaisessa ihmisessä veljensä eli siis pohjimmiltaan samanlaisen (saman) ihmisen. Buddhalaisuudessa se merkitsee tiettyä totuuden tuntemisen asetetta, joka voidaan ilmaista sanoilla ”sinä olet minä”.

Tähän kiitettävään tietoisuuteen on pyritty assosioimaan monia muita asioita, yleisimpänä kai laiska meemeillä ajattelu ja hyväksi julistetun kellokkaan seurailu ilman sen kummempia ajatuksia tai emootioita.

Oma lukunsa on sentimentaalinen myötäkärsimys, joka tuottaa ihmiselle sitä suurempia palkintoja, mitä kiihkeämpää tunne on. Viime kädessä se on tuon oman tunteen palvontaa. Sillä myös usein koketeerataan ja poseerataan, mikä on etenkin naisväelle tyypillinen toimi: katsokaapas, miltä minä nyt näytänkään tässä tunteessani!

Koska inhimillinen myötäkärsimys on syystäkin arvostettu ja arvostettava asia, on selvää, että sitä kopioidaan massamitassa ja hyvinkin helppohintaista tavaraa on liikkeellä. Erityisesti viime vuosina on kaikenlainen puolestaloukkaantuminen, itse tuon puolustettavan ryhmän (!) lupaa kysymättä, tullut arvoon arvaamattomaan.

Tässä lienee syytä muistuttaa tuon ”arvata”-sanan vanhasta merkityksestä, jota sanaparsi käyttää. Sehän tarkoittaa arvioimista (vrt. esim. sellaisen teon arvo arvattiin 30 hopearahaksi), hinnan tai määrän estimointia.

Kun tullaan sellaisten asioiden äärelle, joilla ei voida asettaa hintaa, ollaan siis niin sanottujen arvaamattomien arvojen kansa tekemisissä, mutta tuosta asiasta ja sen ilmaisemisesta eri kielissä enemmän joskus toiste.

Joka tapauksessa tuo puolivillainen ja falski myötäkärsimys, jolla yhä useampi näyttää haluavan briljeerata, tuottaa yhä useammin pelkkä myötähäpeää, joka nyt on kärsimystä sekin, vaikka sillä ei pääsekään loistamaan.

Kun tuoita wokeilualukee, tekee mieli palata erääseen klassikkoon, jolla on tämänkin asian kannalta paljon relevanttia sanottavaa:

 

 sunnuntai 17. syyskuuta 2017

Arkipäivän ressentimentti

Ressentimentin maailma

Эрик Хоффер, Человек убежденный. Личность, власть и массовые движения. Альпина паблишер, Москва 2017, 205 с. (Eric Hoffer, The True Believer, 1951)

 

Jaroslavlilaisesta Tšitai-gorod –kirjakaupasta sattui käteen muuan klassikko, joka minulta oli tähän mennessä jäänyt lukematta. Hyvä, että sattui, kirja on sangen ajatuksia herättävä ja hyvin viihdyttävä.

Nykyään massaihmisestä ja hänen varassaan nousevista ja kaatuvista joukkoliikkeistä on jo suuri määrä kirjallisuutta, tieteellistäkin.

Sitäkin enemmän hämmästyttää Eric Hofferin jo pian sodan jälkeen kirjoittama kirja, joka perustuu laajaan, mutta eklektiseen lukeneisuuteen. Uskomattomalta tuntuu, että sen kirjoittaja oli mitään kouluja käymätön autodidakti, joka elätti itseään hanttihommilla maatiloilla ja satamissa. Hän oli myös kiertänyt Amerikkaa kulkurina ja ollut kahdeksan vuotta sokeana.

Hofferia ei siis voi syyttää ainakaan siitä, ettei hän olisi tuntenut köyhyyden ja onnettomuuden alhoja. Hänen lähestymistapansa saattaa tuntua varsin aristokraattiselta, mutta jos se on vinoutunut, ei asia johdu ainakaan mistään kultalusikkasyndroomasta.

Hofferin suuria guruja ovat klassikot kuten Pascal, Renan, Tocqueville, Thoreau ja Dostojevski. Hän on myös tutustunut joukkoliikkeiden johtajien, kuten Leninin, Trotskin, Jeesuksen, Hitlerin ja Lutherin ajatuksiin. Alan tutkimusta, jos niin voi sanoa, edustaa täällä lähinnä Ortega y Gasset.

Korkealla abstraktiotasolla on mahdollista tehdä samoista aineksista teorioita, jotka näyttävät todistavan aivan päinvastaisia asioita. Näinhän toki tehdäänkin. Mitäpä muuta politiikan ja talouden koulukunnat ovat kuin esimerkkejä tästä.

Vaikka ns. suuria teorioita on käytännössä mahdotonta perustella sanan varsinaisessa merkityksessä tieteellisesti (yrityksistä muistanemme ”tieteellisen sosialismin”), on rohkeilla, maailmaa syleilevillä näkemyksillä kuitenkin merkittävä heuristinen arvonsa.

”Yksinäisen joukon” ja ”vaarallisen vapauden” (p.o. sietämättömän vapauden) tutkijoiksi ilmoittautui paljon väkeä toisen maailmansodan jälkeen ja yleensä heidän tähtäimessään oli Hitler ja osittain myös fasismi ja nationalistiset liikkeet.

Hoffer tarkastelee asioita laajemmasta perspektiivistä ja ottaa vertailuun mukaan myös uskonnot. Itse asiassa kirjan nimi viittaakin juuri uskonnolliseen ihmiseen. Venäläinen käännös, joka puhuu ”vakuuttuneesta ihmisestä” vastaa oikeastaan paremmin kirjan sisältöä. Hofferin teemoja ovat persoonallisuus, valta ja massaliikkeet eri vaiheissaan.

Samanlaisia kaikki massaliikkeet eivät ole, mutta toki analyyttisen ajattelun eräänä tärkeänä tehtävänä on löytää yleistyksiä, muutenhan ihmissuku pysyisi lapsellisuuden tilassa.

Yleistysten ohella on tietenkin säilytettävä tuntuma todellisuuteen eikä häivytettävä sitä yksinkertaistuksilla, kuten massaliikkeiden fanaatikot tekevät. Vain hölmö pitää yleistyksiä ja erityispiirteiden huomioimista toisilleen vastakkaisina saati keskenään sovittamattomina asioina. Sitä ne ovat vain psyykkisesti vajaakykyisille.

Mutta millainen onkaan massaihmisen psyyke, hänen, jonka harteilla nykyinen maailmamme on ollut jo muutaman sukupolven ajan?

Hofferin käsitys ei ole imarteleva. Ihminen, useimmat meistä, on tyytymätön olento. Tyytymättömyys johtuu siitä, että ihminen tajuaa olevansa vähäarvoinen ja vihaa siksi koko maailmaa, jossa tämä vähäarvoisuus toteutuu. Viime kädessä (ansaittu) viha ja halveksunta kohdistuu ihmiseen itseensä.

Vain aidosti luovat ihmiset, joille maailma tarjoaa ikuisesti innoitusta ja työ palkitsee tekijänsä, voivat olla todella tyytyväisiä. Heille maailman muuttaminen ei ole tärkeää. Aivan keskeinen tarve se sen sijaan on kaikille epäonnistuneille taitelijoille ja muille luovan työn tekijöille, jotka viime kädessä itsekin ymmärtävät mitättömyytensä.

He ovat aktiivisimpia tämän maailman eli siis nykyisyyden vihaajia ja pyrkivät kaikin voimin uuteen, parempaan maailmaan, joka sijaitsee huomisessa ja jossa heidän mitättömyytensä on pois pyyhitty.

Hoffer on mielestään havainnut kaikissa massaliikkeissä kausia, jotka menevät suunnilleen samassa järjestyksessä, vaikka kovin selviä lainomaisuuksia ei voi sanoa syntyvän, kun verrataan parin kymmenen vuoden aikana kehittyneitä poliittisia liikkeitä ja pari vuosituhatta kestäneitä uskontoja.

Joka tapauksessa selvää on, että vallankumoukset aina ehtyvät tietyssä vaiheessa ja entusiasmista siirrytään kirkkojen rakentamiseen ja henkilökunnan palkkaamiseen.

Kirjoittajan teoriat näyttävät pätevän erinomaisesti Saksan ja Venäjän totalitaaristen liikkeiden kohdalla, mikä on jo aika paljon sekin. Vertailu uskontoihin pakottaa tekemään hieman säätöjä, mutta niinhän kaikessa todellisuutta kunnioittavassa ajattelussa joudutaan tekemään, mikäli kohteena on ihmisten käyttäytyminen eikä kuollut luonto.

Kiinnostavinta Hofferin kirjassa on mielestäni joka tapauksessa sen lähtökohta: ihmisen vajavaisuus, mistä kumpuaa omaa itseä ja olemassa olevaa maailmaa kohtaan tunnettu viha ja halveksunta.

Kyseessä on ilmeinen nietzscheläinen ressentimentti, joka tuntuu olevan ihmisen luonnollinen tila, ellei hän satu olemaan aidosti luova yksilö, joka saa toteuttaa missiotaan aidossa luovassa työssä. Tuo luova työ saattaa liittyä käsityöläisammatteihin, taiteelliseen tai tieteelliseen luomiseen ja niin edelleen.

Joka tapauksessa sellaisella ihmisellä ei ole tarvetta halveksua itseään eikä maailmaansa. Hän on vapaa, eikä tunne tarvetta joutua kahleisiin.

Massaihmisen laita on toisin. Hän haluaa nimenomaan vapautua mitättömyydestään ja sulautua massaan, tulla nöyryytetyksi ja kärsiväksi, vasta se tekee hänet onnelliseksi, mikäli tuota sanaa voi tässä yhteydessä käyttää.

Köyhyys ei luovalle ihmiselle ole sietämätön olotila. Sitä se epäilemättä kuitenkin on luomiskyvyttömälle luovan työn tekijälle, jonka mielenkiinto paljolta keskittyy apurahojen ruinaamiseen ja niiden pienuudesta valittamiseen.

Kirjoittajalla on paljonkin sanomista siitä, miten massaliikkeen voima ja puoleensa vetävyys syntyy vasta silloin, kun se vaatii jäseniltään kaiken ja antaa tilalle vain uskon toisenlaiseen huomiseen. Mahdottomaan tehtävään sitoutuminen antaa massaihmiselle kuvitelman omasta merkityksellisyydestä ja kuolemattomuudesta.

Venäläistä kommunismia Hoffer kuvaa hyvin sattuvasti ja hänen paljolta aforistiset luonnehdintansa tuntuvat sopivan hyvin myös ainakin natsismiin.

Mieleen tulee luontevasti kysymys, missä määrin Hoffer tarjoaa hedelmällistä näkökulmaa myös esimerkiksi feminismiin, vihreään liikkeeseen ja nykyiseen niin sanottuun arvoliberalismiin, joka nostattaa mielenosoituksia ja innoittaa fanaatikkoja.

Nuo aatesuunnat edustavat ainakin kaikki radikaalia ja jopa totalitaarista ajattelua. Konservatismia ja liberalismia sanan klassisessa merkityksessä niistä ei kannata etsiä. Vihreiden kohdalla toki voi puhua taantumuksellisuudesta, joka on yksi radikalismin laji huolimatta siitä, että sitä on usein väärinkäytetty konservatiiveja haukuttaessa.

Radikalismi on tietenkin muuan massaliikkeen välttämätön ainesosa, mutta missä määrin se yllämainituissa tapauksissa johtuu juuri siitä vihasta olemassa olevaa maailmaa, jonka tietoisuus omasta kelvottomuudesta aiheuttaa –ja viime kädessä siis itsevihasta?

Hofferia lukiessa tuntee yhä uudelleen näkevänsä hänen kohteenaan nykyaikaisen collegeradikaalin, joka suurella innolla järjestää kokouksia estääkseen opettajia puhumasta sellaisella tavalla, joka saattaisi harmittaa erilaisia vähemmistöjä.

Feministiliikkeen pohjalla oleva ressentimentti on itse asiassa aivan avointa ja erilaiset karvataitelijat ja vaginamonologien sepittelijät esittelevät kaikille halukkaille kyvyttömyyttään todelliseen luovaan työhön. Tuntuu kuin Hoffer olisi kirjoittanut näiden ihmisten hahmo silmiensä edessä.

Sinänsä aika ohut kirja on täynnä kiinnostavia huomioita. Muuan vallankumouksellisen kauden eli massaliikkeen syntykauden tunnusmerkkejä ja luultavasti myös edellytyksiä on ikävystyminen. Kukapa ei muistaisi lausetta Ranskan on ikävä.

Tuntuu siltä, että myös läntisellä maailmalla on nyt ikävä, kuten niin monesti ennenkin. Tajunnantäytön uudet tekniikat tarjoavat tien pois ikävästä, mutta vain pinnallisesti. Saavatko edes rikkaat tyhjäntoimittajat tyydytystä elämäänsä? Auttavatko siinä edes extreme-lajit? Mistä johtuu se, että kaikkein suurin mielettömyys eli sota tuntuu nyt monia niin suuresti kiehtovan?

Työttömyys ja sen synnyttämä tarkoituksettomuus on yhteiskunnan ja ihmisen kannalta paljon tuhoisampaa kuin köyhyys tai edes kurjuus.

Globalisaatio saattaa tuoda meille ja muille halpoja hyödykkeitä, mutta elämälle se ei voi antaa tarkoitusta. Massaihminen on keskuudessamme alastomampana kuin koskaan.

Suurin ja perimmäisin ongelmamme saattaakin olla tarkoituksettomuus, oma viheliäisyytemme ja se viha, jota me sen takia tunnemme sekä itseämme että koko muuta nykyistä maailmaamme kohtaan, lukuun ottamatta tämän  oman maailmamme vihollisia, joita me masokistisesti rakastamme.

No, itse asiassa otan vapauden poistua tästä kuvatusta joukosta, vaikka tiedän, ettei sellainen kuulu hyviin tapoihin.