Ylellisyys

Ylellisyys ennen ja nyt

Meidän aikamme on kaikista maailmanhistorian kausista ylellisin. Itse asiassa ylellisyydestä ja sen lisäämisestä on tullut itsetarkoitus, joka ei enää pitkiin aikoihin ole ollut hallinnassa.

On käynyt kuin vanhassa sanaparressa: pakko on Sakarin tanssia kun soitetaan.

Kuitenkin jo itse sana osoittaa, että kyse on tarpeettomuudesta. Ylellisyyshän viittaa yli tarpeen menevään määrään, turhuuteen. Vielä Santeri Alkio ymmärsi kammoksua tätä pahetta, joka ennen hänen aikojaan lieneekin ymmärretty yhdeksi ihmisen peruspaheista myös Suomessa.

Antiikin auktorit yhdistivät ylellisyyden rappioon, effeminoitumiseen, moraalittomuuteen ja löyhätapaisuuteen. Hyve ei sen sijaan tavoitellut mitään liikaa. Paheelle sellainen taas oli kaikki kaikessa.

Mistäpä muusta mässäys, irstaus, kateus, toisen omaan puuttuminen, väärät valat ja muu pahe juonsikaan juurensa kuin tarpeettoman tavoittelusta eli ylellisyyden palvonnasta.

Myöntäkäämme kuitenkin, että kyseisillä asioilla saattoi olla vaatimattomampikin taustansa ja toisaalta spartalaisten ankea elämäntapa, jossa kaikki oli alistettu sodan palvelukseen, ei myöskään herättänyt ihailua tasapainoisempien heimojen parissa.

Ylellisyys on toki suhteellista, se on jotakin sellaista, jota ilman voitaisiin olla ja joka ei siis palvele ihmisen perustarpeiden tyydyttämistä, vaan sen sijaan hänen kehnompia vaistojaan. Aivan erityisesti ylellisyyden hankkimisen tarkoituksena on ollut vaikutuksen tekeminen toisiin ihmisiin.

Luulenpa, että latinan sana lux, valo, jota romaaniset kielet ja englanti käyttävät ylellisyyttä kuvatessaan (luxus, lyx, luxury, lujo), viittaa juuri tähän. Ylellisyys on jollakin asialla ”loistamista” toisten silmissä. Se on kerskakulutusta näkyvyyden, näyttämisen vuoksi (conspicuous consumption).

Venäjässä sana on роскошь, joka viittaa tuhlaamiseen. Siitähän on kysymys, tarpeettomasta tavarasta tai hyödykkeestä.

Jostakin syystä venäjän sanakirja ehdottaa synonyymiksi myös sanaa шик (chic),joka viittaa oikeastaan vain muotiin, mutta muodin ytimessä taitaa kyllä olla juuri tarpeettomuus, tuhlaaminen näyttämisen vuoksi.

On kiinnostavaa verrata menneiden aikojen käsityksiä ylellisyydestä ja tuhlaamisesta oman aikamme näkemyksiin.

Teuvo Pakkalan teoksessa Lapsia (1895) on kertomus pikkutytöstä, joka kaihoisasti muistaa sitä onnellista aikaa kun isäkin oli jouluna kotona ja jolloin syötiin riisipuuroa.

Isä oli merimies, joka lähti sitten kevään tultua taas merille ja hukkui siellä.

Tyttönen haluaa tuon onnen ajan takaisin vaikkapa sitten vain riisipuuron maun ja tuoksun kautta. Mutta riisi on kallista tuontitavaraa.

Niinpä hän kutoo nauhaa, jota lähtee kaupittelemaan. Pakanalähetyksen tädit pitävät nauhaa hienona, mutta kysyvät, mihin lapsi rahaa tarvitsee.

Kun tyttö sanoo, että haluaa tehdä riisipuuroa, tädit nauravat ja kysyvät, onko hänen äitinsä terve. Kuultuaan, että terve on, he nuhtelevat pientä ankarasti: ei sinun äitisi sitten mitään riisipuuroa tarvitse, etkä tarvitse sinäkään.

Syö vain tavallisia ruokia, äläkä ahnehdi, sillä ylellisyys on hyvin suuri synti. Sitten tädit houkuttelevat tytön antamaan nauhansa pakanalähetyksen hyväksi, minkä tämä tekeekin.

Kotona äiti kuitenkin on keittänyt riisipuuroa, jota tietää tytön haluavan. Se herättää kauhean synnintunnon ja tyttö miettii ahdistuneena, että olikohan isäkin hukkunut tuon kauhean puuron takia…

Vapauttavat sanat taisivat aikoinaan olla vanhassa joululaulussa, jonka mukaan nyt, jouluna sai jokainen syödä vatsansa täyteen puuroa. Olipa nyt sitten ylellisyyttä arkisin tai ei. Juhlaan kuuluvat juhlaruuat.

Se oli sitä aikaa se.

Nyt olemme taas saaneet kuulla, että monet ruuat ovat ylellisyyttä ja siis syntiä, alkaen maidosta ja lihasta ja päätyen tosiaankin myös riisiin ja soijaan, jotka ovat painoyksikköä kohti kaikkein turmiollisimpia ja siis suorastaan isästä perkeleestä.

Mutta ovatko ne kaikki tosiaankin ylellisyyttä?

Kannattaa tietenkin lähteä siitä, ettei ihmiskunta syömättä toimeen tule ja että mikäli etsimme keinoja ilmaston lämpenemisen estämiseksi, kannattaa käyttää kustannustehokkaampia menetelmiä.

Toki riisin ja soijan voi ilman muuta jättää pois, mutta niin kauan kuin ihmisiä täällä on, pitää heidät joka päivä syöttää jollakin täysipainoisella ruualla.

Jos haluamme alistaa tulevan sukupolven kaikenlaiselle vajaakehitykselle ja kasvuhäiriöille, niin jättäkäämme nyt sitten ne lihat ja maidot pois. Hölmöläisten talkoista siinä joka tapauksessa on kysymys.

Jos meitä sen sijaan kiinnostaa maapallon tulevaisuus, keskitymme nimenomaan liiallisuuden välttämiseen ja liiallisuuttahan kaikki ylellisyys ja kerskakulutus juuri on, mukaan lukien tietysti myös minkkiturkit ja purjeveneet, jotka yllättäen kuitenkin taitavat kuulua siihen kaikkein viattomimpaan päähän ilmasto-ongelmia ajatellen.

Todellista liiallisuutta eli ylellisyyttä on tuskin edes tässä uudenaikaisessa mielessä edes mässäys, joka ennen oli ylellisyyden symboli ja yksi kardinaalipahe.

Sen sijaan loputon uusien muotien perässä juokseminen, olipa kyse vaatteista, autoista tai talojen sisustuksista, taitaa tuottaa jo merkittäviä määriä jätettä, samoin kuin ruuan tuhlaaminen.

Mutta kaiken kaikkiaan ylellisyys on tainnut jo siinä määrin irrota yksityisen ihmisen henkilökohtaisen toiminnan piiristä, että sen suora yhdistäminen ilmaston muutokseen vaatii jo aimo annoksen tyhmyyttä.

Kyllä ylellisyys on sitä, mitä koko valtio ja ihmiskunta on nyt vakain tuumin valjastettu tavoittelemaan. Kohtuudesta ei kukaan uskalla enää edes arasti kysäistä.

Pahe on varmaan yhäkin pahetta ja synti syntiä, kuten Teuvo Pakkalan aikoina, mutta sen muodot ovat muuttuneet tuotannon kehittyessä.

Luulen, että voimme nyt jo hyvällä omallatunnolla antaa pikku Elsalle anteeksi hänen himonsa riisipuuroon.

Sen sijaan ne jeesustelijat, jotka katsovat asiakseen mestaroida toisten elämää ja loistaa omalla oletetulla hyveellisyydellään, ansaitsevat yhäkin saman ylenkatseen kuin aina ennenkin.