keskiviikko 10. tammikuuta 2018

Joutilaisuus



Joutilaisuuden kysymyksiä

Bertrand Russell julkaisi kolmikymmenluvun puolivälissä esseen nimeltä In Praise of Idleness, jossa hän puolusti joutilaisuutta ja paheksui kommunismin ja fasismin harrastamaa pakonomaisen touhuamisen ylistämistä.
Hän ei toki ollut ensimmäinen laiskuuden ylistäjä. Karl Marxin vävypoika Paul Lafargue oli jo vuonna 1880 julkaissut teoksen Oikeus laiskuuteen joka takavuosina ilmestyi myös suomeksi.
Asia on epäilemättä hyvä sinänsä ja sen puolustamiseksi on helppo keksiä argumentteja. Kun itse laiskuuden käsitettä sopivasti venytetään, tuleekin sen puolustamisesta pian jokaisen järkevän ihmisen pyhä velvollisuus.
Siitä huolimatta asiassa on tiettyjä muttia.
Ajatelkaamme nykypäivän yhä kasvavaa työttömien armeijaa. Mahtaako se olla tyytyväinen siihen, että saa viettää elämäänsä laiskuudessa, jos kohta niukasti palkittuna?
Näin ei taida asia olla. Joku Russellin tapainen filosofi varmaan on onnensa kukkuloilla voidessaan keskittyä vita contemplativaan ja jättäessään ns. edistävän toiminnan pois harteiltaan. Silloinhan hän pääsee keskittymään olennaiseen, kuten kauniisti sanotaan. Se on eräs laji itsetoteutusta.
Sellainen itsetoteutus ei kuitenkaan ole kaikille mahdollista. Mikäli ihmisellä ei ole sellaista, myös sosiaalista tekemistä, jota hän pitää mielekkäänä, on kyseessä kauhea kidutus. Sellaista harjoitetaan joskus vankiloissa.
Kyseessähän on suorastaan metafyysisen ulottuvuuden saava turhautuminen, joka todennäköisesti ilmenee masennuksena. Näin tulkitsen niitä psykologeja, joita joskus nuoruudessani luin. Helvetti ei ehkä olekaan olennaisesti kärsimystä, jota vastaan sentään voidaan aina jotenkin taistella, vaan merkityksen puutetta.
Myös Trumpin menestystä Amerikassa on selitetty sillä, että suuret ihmisjoukot ovat menettäneet uskon omaan merkitykseensä. Asiaa ei voida korjata jakamalle heille rahaa, väitetään.
Tokihan ihminen voi keksiä kaikenlaista mukavaa puuhaa, vaikka ei tarvitsisi tehdä työtä itseään elättääkseen. Onhan meillä tästä esimerkkinä suuri eläkeläisten joukko, joka tosin taitaa sopeutua osaansa vaihtelevasti. Toisille se on yhtä juhlaa, toisille suuri alennustila ja lopuille jotain siltä väliltä.
Joka tapauksessa lienee selvää, ettei ihminen, jolle ei ole tarjolla mitään mielekästä yhteiskunnallista roolia, saati elämänuraa, ei ole sanan aristotelisessa mielessä onnellinen. Tämä on muuan aikamme rakenteellinen ongelma.
Olen aina pitänyt kiinnostavana Leo Tolstoin Sodassa ja rauhassa esittämää ajatusta siitä, että vaikka langennut ihmiskunta (joka ajettiin pois paratiisin joutilaisuudesta) rakastaakin joutilaisuutta, painaa sitä kirous. Toimettomana ihminen ei voi olla rauhallinen.
Mutta jos ihminen voisi tulla sellaiseen mielentilaan, että joutilaanakin tuntisi olevansa hyödyllinen ja täyttävänsä velvollisuutensa, niin hän olisi saavuttanut osan alkuperäistä onnentilaansa.
Näin pohdiskelee suuri kirjailija ja vanhana sotilaana muistaakin pian, että sellainen säätyluokkahan on olemassa. Pakollinen joutilaisuushan se voimakkaimmin houkuttelee ihmisiä antautumaan sotilasalalle.
Joutilaisuus toki tuohonkin aikaan koski enimmäkseen upseereita, joille ainakin ruumiillisen työn tekeminen oli sopimatonta. Tuohon aikaan yleensä työ jätettiinkin alemmille kansanluokille eikä viranhoitoa varsinaisesti laskettu sellaiseksi.
Luulen, että Tolstoi tiesi, mistä puhui ja vaikka ajat kai ovat muuttuneet, ei sotilaiden kaiketi tarvitse koko ajan otsansa hiessä töitä tehdä. Tosin tuohon aikaan venäläinen sotilas joutui aika pitkälti hoitamaan artteleissaan jokapäiväiseen elatukseen kuuluvia asioita.
Joka tapauksessa sotilasosastot tavallaan jauhavat tyhjää niin kauan kuin sotaa ei ole ja luoja varjelkoon sitä koskaan edes tulemasta. Sitä vartenhan nuo yksiköt ja koko instituutio on olemassa, kuten kerrotaan.
Niillä on joka tapauksessa se mielenkiintoinen puoli, että kukaan ei oikein varmasti pysty sanomaan, paljonko niitä tarvitaan.
Riittääkö vaikkapa Suomessa muutaman tuhannen miehen kaaderi ja naiset siihen päälle ja sitten ne vuotuiset asevelvollisten ikäluokat koulutettavina. Vai olisiko jostakin syystä syytä ja mahdollisuutta paisuttaa armeijaa vaikkapa viisinkertaiseksi, jolloin sinne voitaisiin sijoittaa muuten työttömiksi jäänyttä nuorisoa?
Onhan kyseessä työ, jolla on tarkoitus, kuten armeijan mainokset kertovat. Tolstoilaisessa mielessä, jota ei kenenkään pidä paheksuman, voidaan myös sanoa, että kyseessä on joutilaisuus, jolla on tarkoitus.
Ja tämä tarkoitushan se on, jota ei oikein voida löytää ostamalla eikä myymällä. Se on, jos siltä tuntuu.
Ennen muinoin meilläkin armeijan vakinaisiin joukkoihin, joita oli hyvin vähän, koottiin kaikenlainen irtain aines, erityisesti ns. lurjukset ja kanaljat ja kyseessä oli siis enemmän tai vähemmän rangaistus.
On väitetty, että linnoitusjoukkoihin kuuluvat sotilaat, jollaisia olivat esimerkiksi Saimaan järvitykistön komppaniat, mielellään juopottelivat, mikäli siihen tuli mahdollisuutta eli tuskin kovin usein, ja muutenkin lorvivat.  Mutta mitäs muutakaan he olisivat tehneet?
Sodassa nämä ammattisotilaat kuitenkin kaikitenkin olivat miehiä paikallaan. Esimerkiksi Porrassalmella kunnostautui jokunen mustalainen, ilmeisesti sotilaaksi joskus tuomittu ja passitettu. Heillä taisi muutekin olla armeijassa yliedustus, ken tiennee tarkoin sitäkään?
Mutta nykypäivästähän tässä piti puhua ja tulevaisuudesta. Kun automaatio yhä pahemmin syö työpaikkoja ja maamme muutenkin näyttää täyttyvän ammattitaidottomalla ja kielitaidottomalla porukalla, olisi tärkeää löytää sille mielekkään elämän mahdollisuuksia.
Muussa tapauksessa vaihtoehtoina voivat olla rikolliset ja uskonnolliset ja pahimmassa tapauksessa rikollis-uskonnolliset alakulttuurit, huumeet, huliganismi ja muut vastaavat kunnian kentät, jotka tarjoavat yksilölle edes jossakin mielessä palkitsevan elämänuran. Pelkkä laiskottelu ei sellaista tarjoa.
Jos ja kun kovin monen tuhannen sopimussotilaan jatkuva kasarmielämä on valtiolle liian rasittavaa, voisi palata vanhaan reservijärjestlmään, jossa harjoituksia oli muutama viikko vuodessa.
Lisäksi voitaisiin vaikkapa jakaa kotiin aseet, kuten Sveitsissä ja antaa aina vuosittain joku tuhat patruunaa, jotka pitäisi käydä vaikkapa viikottain paukuttelemassa ja raportoida vuosittain taitojen kehityksestä.
Ketä vastaan moinen legioona oikein tarvittaisiin? No eipä sinänsä ketään vastaan, kuten täysipäiset kansalaiset vaikeuksitta ymmärtävät.
Se olisi vain sellainen alueellinen sotavoima in being (vrt. navy in being), jolla voitaisiin ainakin ajatella olevan myös jokin sotilaallinen merkitys ja joka ainakin periaatteessa mahdollistaisi tuon Tolstoin kuvaaman palkitsevan joutilaisuuden.
Idea saattaa olla huonokin ja ymmärrän, ettei se mitenkään voi kilpailla niiden sotilasdoktriinien kanssa, joita kuukausipalkkaiset upseerit kehittelevät. Sen kauneus on kuitenkin toisaalla.
Tarjoan vapaasti käytettäväksi.





9 kommenttia:

  1. Tätä joutilasta kavahtakaa
    on säröjä sielussaan
    Ei vaadi, tahdo, kadehdi,
    ei kumarra mitään johtajaa
    Tätä joutilasta kavahtakaa,
    se ei kuulu maailmaan
    Vain laiskan läksyjä kantaa
    ja niitä kalloosi kaivertaa.

    VastaaPoista
  2. ” Asiaa ei voida korjata jakamalle heille rahaa, väitetään.”

    Riippuu toki, millä summilla. Olen jo pitkään miettinyt, että digitalisaation ajassa työnteosta merkityksessä ”sijoitetun pääoman tuoton” kasvatus pitäisi tehdä rangaistavaa. Eli työttömille pitäisi järjestää työntekijöitä suurempia korvauksia. Työnteon psykologinen palkitsevuus nimenomaan itsetärkeänä häsläämisenä pitäisi konturoida selvemmin esiin.

    Nythän ongelma on, että joutilaille maksetaan semmoisia summia, jotka yhdessä keskiluokan moralisoivan marmatuksen kanssa juuri ja juuri pitävät syrjäytetyt sellaisessa häpeäkuplassa, jossa raivo ei pääse syttymään. Mutta reaaliostovoimahan ns. ”tuissa” on nolla, eli niillä ei saa esim. maaomaisuutta, kiinteistöjä tai työvoimaa, vaan pikemminkin pyörittelee fyffensä takaisin omistajille hankkiessaan hyödykkeitä henkensä pitimiksi ja osallistuessaan yksityiseen verotukseen, eli vuokranmaksuun. Toki päihteisiin, laittomiinkin, menee heillä osa, mutta niin menee työntekijöistäkin suurella osalla, kun on käynnissä tämä ”temps modernes”. Olen tosin kuullut huhua, että ennenkin ryypättiin, ja jopa Euroopassa. Muiden muassa K. Vilkuna on tämmöistä juoruillut.

    ”Vai olisiko jostakin syystä syytä ja mahdollisuutta paisuttaa armeijaa vaikkapa viisinkertaiseksi, jolloin sinne voitaisiin sijoittaa muuten työttömiksi jäänyttä nuorisoa?”

    No jos kerta tunnustetaan, että yhteiskunnalla olisi varaan tähän – ja varmasti olisikin, Panaman papereita aavistellen – niin miksei samaa rahaa voisi jakaa siten, että me lorvijat voisimme ostaa omistajilta heidän omaisuutensa, ja voisimme aloittaa uuden, aiempaa uusitestamentillisemman elämän koneiden ja automatisaation hellästi avittamina?

    /KK/

    VastaaPoista
  3. "Kun automaatio yhä pahemmin syö työpaikkoja ja maamme muutenkin näyttää täyttyvän ammattitaidottomalla ja kielitaidottomalla porukalla, olisi tärkeää löytää sille mielekkään elämän mahdollisuuksia."

    Taas kerran iski blogisti asian ytimeen: tämä on läntisen kulttuurin ydinkysymys. Näyttää siltä, että automatisaation myötä länsimaat jakaantuvat entistä pienempään mielekästä työtä tekevään luovaan luokkaan sekä entistä suurempaan pakkojoutilaiden joukkoon, jonka työpanoksella ei ole kysyntää. Kyse on sekä toimeentulokysymys - kun kilpailun pitäisi painaa hinnat ja katteet alas, jolloin joutilaiden elättämiseen ei ole varoja - sekä ennen kaikkea mielekkyyskysymys.

    Toinenkin ratkaisu: mites olisi vanhan ajan luostarilaitos, jossa joutilaat mietiskelisivät Jumalan tutkimatonta suuruutta ja rukoilisivat tätä päivät pääksytysten. Siihen kun vielä lisäisi benediktiiniläismunkkien työn (ora et labora), kaikka rrämaiden raivaamisen pelloiksi, eiköhän mielekkys löytyisi.

    Sinänsä blogissa ei mietitty sitä, miksi mielekkyyden puute on nykyisen tullut niin huutavaksi ongelmaksi. En nimittäin usko, että vainhaan aikakaan maanviljelijät, tehdastyöläiset taikka muutkaan ruumillisen työn tekijät kokivat työnsä niin suunattoman mielekkääksi - paitsi Neuvostoliitossa, propakandan mukaan. Eiköhän siitä haettu toimentuloa itselle ja perheelle ja mielekkyys haettiin erilaisista vapaa-ajan riennoista.

    VastaaPoista
  4. Mainio matematiikan opettajani kertoi René Descartesin sanoneen, että hän kaipaa vain lepoa ja rauhaa ja antautui sotilasuralle. Hän oli viehättynyt kuninkaallisesta hovielämästä eikä voinut vastustaa Kristiinan kutsua kylmään pohjolaan ja kävi niin kuin kävi.

    Kyllä se asevelvollisten kouluttaminen taitaa työstä käydä. Ei upseerin ura kait pelkkää loisimista ja ryyppäämistä ole.

    Itse olin varusmiehenä Sodankylässä. Lokakuun saapumiserä, joka aloitti 60-luvun alussa vielä silloisessa Pohjanmaan Jääkäripataljoonassa. Tampereelta kotoisin oleva luutnantti, jjoht, noitui pakkasia ja teltassa yöpymisiä ja sanoi ajelevansa hissillä ylös ja alas kun pääsee lomille,

    60-luvun alussa varusmiespalveluksesta ei kovin heppoisin perustein pantu maitojunalla kesken kaiken siviiliin. Nykyään jo kutsunnoissa karsitaan iso joukko. Kenties suuri osa niistä, joille säännöllinen ja kurinalainen ulkoilma elämä tekisi hyvää.

    Joillekin, kenties jo kouluajoista alkaen sorsitulle, voitaisiin osoittaa että ainakin armeija heitä tarvitsee. Joistakin saattaisi tulla jopa yhteiskuntakelpoisia.

    Nyt on liian helppoa heivata mahdolliset ongelmatapaukset jo kutsunnoissa siviiliin.

    VastaaPoista
  5. ”tämä on läntisen kulttuurin ydinkysymys. Näyttää siltä, että automatisaation myötä länsimaat jakaantuvat entistä pienempään mielekästä työtä tekevään luovaan luokkaan sekä entistä suurempaan pakkojoutilaiden joukkoon, jonka työpanoksella ei ole kysyntää ”

    Näin siis siksi, että ostovoima on imuroitu ikään kuin teoreettisten omistajien ”hyvinvointia” palvelemaan. Tosiasiassa kyseessä on uskonnollinen formalismin kunnioitus, muutenhan keskiluokka tekisi keikauksen ennen kuin tippuu itse ulos leikistä. - Mitä suuremmat omaisuuserot, sitä vähemmän raha on rahaa adamsmittiläisessä mielessä, eli sitä vähemmän se toimii näkymättömänä kätenä. Kyllähän tuossakin tulevassakin yhteiskunnassa olisi esim. vanhukset hoitamatta, mutta jengiä kiinnostaisi vielä vähemmän ratkaista tuo ongelma, koska omat toimeentulohuolet koskisivat vielä suurempaa osaa.

    Sinällään tuo sanan ”luova” käyttö tuossa sitaattikohdassa on merkillinen. Tulee ufo ja kysyy tuommoiselta prosentti”menestyjältä”, ”mitä teet”. Toinen vastaa: ”olen luova”. ”Mitä se sisältää”, kysyy ufo. ”No, on tämmöinen peli tavallaan, että kaikki, millä ihminen voi elämänlaatuaan parantaa, on vähän kuin pantattu, ja ne, jotka omistaa nuo jutut, pelkää, että ne menettää ne, ja siksi ne kilpailee toisiaan vastaan, ja muut miljardit ihmiset auttaa niitä sitten siinä, vähän silleen verkostomaisesti. ”Ja kun olet luova, niin yrität sitten muuttaa tätä?” ”Muuttaa? Ai niinku miks?”

    /KK/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "muutenhan keskiluokka tekisi keikauksen ennen kuin tippuu itse ulos leikistä."

      Itse kyllä ajattelen, että keskiluokassa kytee (ks Juha Siltalan uusin teos) ja kun se alkaa laajassa mielessä kokea itsensä uhatuksi alkaa tapahtua, kuten 1930-luvun Saksassa.

      " sanan 'luova' käyttö tuossa sitaattikohdassa"

      Sana tuli vain automatisointia ja digitaalisuutta koskevasta kirjallisuudesta. Sillä tarkoitetaan paitsi erilaisia ohjelmistojen suunnittelijoita myös kaikenlaisia muita henkisen työn tekijöitä, jotka tekevät luovia/itsenäisiä ratkaisuja, joita ei voida muotoilla algoritmeiksi. Kirjallisuuden mukaan nimittäin kaikki tehtävät, jotka voidaan muotoilla säännöiksi eli algoritmeiksi, voidaan automatisoida ja siten korvata ihmistyö. Lisäksi sana "resonoi" blogin esimerkkiin filosofista, jolle (näennäinen) joutilaisuus eli vapautus ruumillisesta tai rutiininomaisesta työstä on siunaus, koska koska tällä on mielekästä tekemistä eli ajattelua. Blogistin sanoma on ymmärtääkseni se, että huomattavalla osalla ihmisistä ei ole niitä (henkisiä) ominaisuuksia, jotka tekevät joutilaisuudesta siunatun olotilan, mistä seuraa yhteiskunnallisia ongelmia.

      Lisäksi vähän "hammastelin" sitä, mistä tämä mielekkyyden kaipuu on noussut kun vanhoissa elämänkerroissa taikka Päätalon kirjoissa ei päivitellä työn mielekkyyttä, vaikka se oli usein paitsi huonosti palkattua myös rankkaa ja kuluttavaa.

      Poista
    2. Minun sanomani oli ymmärtääkseni se, että "mielekkyys" on ongelmallinen käsite sellaisen porukan yhteydessä, joka voidaan motivoida tekemään algoritmeistä poikkeavia ratkaisuja juuri rahalla, joka itse on algoritmien algoritmi. En ole varmaan kovin paljon eri mieltä sinun kanssa sinällään mistään.

      /KK/

      Poista
    3. Taisimme siis puhua toistemme ohi tai ymmärtää toistemme käsitteet väärin eli noudattaa kaksinkertaista Wiion lakia.

      Poista
    4. Juu en oikein edes yleensä vastaa siihen mitä minulle on suoraan vastattu, koska yleensä siitä tulee sitten paritanssia. Pyrin aina asiattomuuteen, koska ne on kumminkin nauravat [sic] kolmannet, jotka jotakin voi verbaalisista konfrontaatioista saada. Nauramaton kommunikaatio ei auta.

      /KK/

      Poista

Kirjoita nimellä.