Herrasmiehen elämää

 

Säädyllinen mies kurjana aikana (Pepysin päiväkirja II)

 

Samuel Pepys oli ehdottomasti kelpo mies ja luulen, että hänestä käytettiin myös nimitystä ”gentleman”, vaikka suku ei ollutkaan suurta. Päärien ja herttuoiden keskuudessa hän ainakin seurusteli ja joskus sai aiheen todeta, että vaikkapa Oxfordin herttua saattoi käyttäytyä hyvin kehnosti ja elää ja pukeutua siivottomasti.

Pepys ei kuitenkaan näytä olleen mikään silmänpalvoja tekopyhyyden mielessä, kauneutta ja erityisesti naiskauneutta hän kyllä palvoi aivan kohtuuttomastikin, kuten itsekin joutui tunnustamaan.

Henki on nimittäin altis, mutta liha on heikko, kuten sanassa sanotaan. Pepys ei malttanut pitää näppejään erossa kauniimman sukupuolen edustajista edes kirkossa ja hänen kätensä löysivät yhä uudelleen tiensä naisellisten sulojen luokse, Aina tilaisuuden tullen hän vähintään suuteli ihailemansa naista.

Joskus naiset olivat vastahakoisia ja kirkossa sattui sellaistakin, että joku otti jo esille neuloja käpälöintiesteiksi. Ne havaittuaan Pepys keskittyi sen sijaan saarnan kuunteluun. Yleensä hän oli hyvin ahkera kirkossa kävijä ja kauhistui esimerkiksi kortinpeluuta sunnuntaisin.

Useimmiten naiset olivat eroottisessa pelissä  mukana ainakin tiettyyn pisteeseen saakka ja sen perusteella liehittelijä sai aiheen arvioida, miten suurta kauneuteen yhdistyvä  hyveellisyys kussakin tapauksessa oli.

Hänen oma hyveellisyytensä oli vajavainen, minkä hän hyvin ymmärsi, mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa. Vaimoaan hän rakasti hyvin hellästi ja avioliiton alkuaikoina mukana oli suuri määrä eroottista jännitettä. Aamuinen loikoilu samassa vuoteessa oli onnen aikaa.

Vaimo joutui aluksi tekemään taloustöitä, kuten pyykkäämistä ja ruuanlaittoa, mutta varallisuuden kasvaessa saattoi jäädä joutilaaksi ja alkoi ottaa tunteja tanssissa, musiikissa, laulussa ja maalaamisessa, joissa edistyikin hyvin ja aivan ilmeisesti nautti suuresti myös miespuolisten opettajien seurasta kahden kesken.

Pepys piti vaimoaan hyvänä mahdollisuuksiensa mukaan ja hankki tälle koruja ja vaatteita ja jopa seuraneidinkin. Pari piikaa ja palveluspoika kuuluivat myös herrasmiehen talouteen. Omista vaunuista ja hevosista en huomannut mainintaa. Tuskin niitä Cityssä tarvitsikaan.

Kiihkeä suhde avioliitossa johti aina joskus kärhämiin ja kerran Pepys löi vaimonsa silmän mustaksi ja kerran väänsi tätä nenästä. Vaimo vastasi parhaansa mukaan puremalla ja raapimalla.

Kun oli vähän aikaa murjotettu, palasi rakkaus entistä auvoisampana, kunnes tunteet näyttävät vuosien mittaan hieman jäähtyneen ja etualalle tulevat taloudelliset asiat. Tietenkin edustava vaimo oli kaupungilla myös miehen kunnia.

Pepysin suhde seksuaalisuuteen on ilman muuta myönteinen. Toinen juttu ovat siten ne rajat, joissa sitä on hyväksyttävää julkisesti esittää. Itse kirjoittaja suutelee ja kopeloi naisia alinomaa ja kai myös enemmän tai vähemmän julkisesti, luultavasti sentään aina hieman näkymättömissä. Kuninkaan ja hovin keskittyminen irstailuun ja avioliiton ulkopuolisiin suhteisiin sen sijaan herättää hänessä närkästystä.

Närkästyminen on sitäkin ymmärrettävämpää, kun maan talous on kuralla ja se häviää taas sodan Hollantia vastaan. Kuningas kuitenkin näyttää olevan kiinnostunein naisistaan ja omasta loistostaan, vaikka palkkaansa vaille jäänet merimiehet ovat avoimessa kapinassa.

Pepys on kirjamiehiä ja lukee ainakin ranskaa. Kerran hän saa käsiinsä aivan merkillisen kirjan, tuntemattoman tekijän kirjoittaman ”Tyttöjen koulun” (L’escole des filles). Kyseessä oli ensimmäinen eroottinen romaani, joka ilmestyi Pariisissa vuonna 1755.

Pepys närkästyy sitä silmäillessään, mutta palaa myöhemmin ostamaan nidotun laitoksen, jonka polttaa luettuaan. Kirja oli ”perin rietas”, mutta sopihan se nyt kuitenkin vakavamielisenkin miehen sellainen kertaalleen lukea ”oppiakseen tuntemaan tämän maailman pahuutta”.

Asia kuulostaa nyt huvittavalta, mutta on ymmärrettävä, että todellisen elämän ja siitä esitetyn kulttuurisen tuotteen sallittujen rajojen suhde on aina ollut merkittävä kulttuurinen instituutio ja sen tilan indikaattori.

Kirjoitettuina asiat, jotka sinänsä olivat jokapäiväisiä, saattoivat herättää rajuja reaktioita. Muistan aina, miten jotkut venäläiset vieraani olivat neuvostoaikana tukehtua nauruun lukiessaan Flegonin kokoelmaa venäjän kielen sanakirjojen ulkopuolisista ilmauksista (кс. Книга За пределами русских словарей — А. Флегон).

Ja ne, jotka muistavat omat kirjasotamme, ymmärtävät, että kyse oli nimenomaan niistä rajoista, joissa oli sallittua esittää kirjoitettuna sinänsä hyvin tunnettuja asioita, jotka kuitenkin kuuluivat kirjallisen kulttuurin ulkopuolelle.

Nythän kaikki vastaavat rajat ovat hävinneet ja ihmiset sen sijaan oppivat nimenomaan tiedotusvälineistä kaiken maailman perversioita, jollaisia heidän kokemuspiiriinsä ei ole koskaan kuulunut.

Ulkomaat ovat kirjassa esillä aina silloin tällöin ja asia koskee tietenkin esimerkiksi Hollantia, jota vastaan käytiin sota, mutta myös muita maita, joista kirjoittaja kuulee kaikenlaisia juttuja. Königsbergissä esimerkiksi kuulemma kaloja pyydetään jään alta ja ne säilyvät jäätyneinä herätäkseen taas henkiin sulatettaessa.

Kuten tunnettua, pääskyset talvehtivat järvien pohjassa ja Königsbergissä niitä tarttuu usein nuottaan talvisin.

Algerissa taas kristityillä orjilla on ankeat olot, vaikka sitä paremmat, mitä köyhempi isäntä. Kun heidät ostetaan vapaaksi, he joutuvat maksamaan juomastaan vedestä. Leivästä ei sen sijaan oteta eri maksua.

Lontoossa nähtiin myös Venäjän lähetystö. Venäjäänhän oli Arkangelin kautta solmittu suhteet jo 1500-luvulla. Miehet oli puettu turkiksiin ja hellä oli  mukanaan lahjaksi tarkoitettuja metsästyshaukkoja. Pepysiä harmitti nähdessään, miten moukkamaisesti englantilaiset suhtautuivat kaikkeen sellaiseen, mikä oli heille outoa ja tekivät siitä pilkkaa.

Ruoka oli naisten ohella Pepysin toinen suuri intohimo, eikä hän näytä tunteneen synnintuntoa mässäyksien takia, juopottelu oli taas  eri juttu ja hän piti pitkiäkin raittiuskuureja vannottuaan krapulassa niin tekevänsä.

Joka tapauksessa parhaisiin herkkuihin kuuluivat nuoret kanat. Sikaa ja nautaa eri muodoisaan ei ouuttunue ja kaloista mainitaan esimerkiksi sampi ja karppi. Molvaa kehutaan erityisesti.

Riistapiirakkaa ja monenmoista muuta herkkua oli pöydässä jatkuvasti, mistä kirjoittaja kiitti Jumalaa. Viinejä riitti sektistä ja Kanarian ja Malagan viineistä reininviiheihin ja kirjoittaja hankki itselleen melkoisen oman viinikellarin. Olutta tietenkin siemailtiin ja joskus tuli maisteltua myös brandya ja viinaa.

Tuli jo mainittua, että Pepys joskus hairahtui hiukan pahoinpitelemään vaimoparkaansa (the poor wretch), mitä hän myöhemmin syvästi suri ja häpesi. Sen sijaan lasten pahoinpitelyä hän näyttää pitäneen kunniatehtävänään ja velvollisuutenaan.

Kerrankin hän valitteli kätensä kipeytymistä jouduttuaan aivan uskomattomasti pieksämään apupoikaansa, joka itsepäisesti kieltäytyi tunnustamasta syyllisyyttään sinänsä aivan vähäiseen asiaan (heran juominen).

Ns. syytä epäillä perusteilla voinemme ajatella, että poika oli väärän ilmiannon uhri. Pepysillä ei sen sijaan näy olleen asiasta mitään epäilyksiä, vaikka ei ollut  mitään todisteitakaan.

Pepysin päiväkirjojen originaalit käsittävät kuusi nahkaselkäistä nidosta ja yli miljoona sanaa. Niiden salakirjoitus selvitettiin vasta sadan vuoden kuluttua kirjoittajan kuolemasta.

Päiväkirjat ovat, kuten sanottu, verraton lähde ajan elämästä tietyn yhteiskuntaluokan näkökulmasta katsoen ja antavat paljon tietoa myös poliittisesta historiasta. Kirjoittaja oli jatkuvasti tekemisissä esimerkiksi William Penn vanhemman kanssa ja hänellä oli muutenkin laaja tuttavapiiiri.

Suomalainen laitos on valitettavasti vailla hakemistoa ja muutenkin suppea, mutta ehdottomasti lukemisen väärtti.

Ja ainahan voi mennä halutessa alkuperäislähteille. Nykyään se on helppoa: All diary entries (The Diary of Samuel Pepys).

 

Kokovartalokuva 1600-luvulta

 

Kelpo mies Englannista

 

Samuel Pepys, Päiväkirja. Henry B. Wheatleyn toimittavasta laitoksesta valikoinut ja suomentanut Jouko Linturi. Tammi 1966, 355 s.

Everybody´s Pepys. The Diary of Samuel Pepys 1660-1669. Abridged from the complete copyright text and edited by O.F. Morshead. G. Bell and Sons MCMXXVI (1936) 570 s.

 

Samuel Pepysin päiväkirja on maailman kuuluisimpia. Se ei johdu henkilön asemasta ja merkityksestä, sillä vaikka hän oli kyllä korkea amiraliteetin virkamies, ei hän ollut sellaisessa asemassa, että olisi voinut ratkaisevasti vaikuttaa olennaisiin päätöksiin.

Ei teoksen tyylikään niin erityistä ole, että sitä esikuvallisuutensa vuoksi kannattaisi lukea. Sen sijaan siitä henkii luottavainen autenttisuus, siitä voimme nähdä, miten enemmän tai vähemmän tavallinen ihminen aidosti koki aikakautensa suuret tapatumat, kuten restauraation, kun tasavaltaisen Englannin tarina päättyi ja kuningasvalta palasi takaisin.

Kertomukset kavaljeerien kostosta keropäille, alituisista hirttäjäisistä ja fanaatikkojen kapinasta uutta valtaa vastaan ovat kiinnostavia ja samoin Lontoon suuren palon kuvaus vuodelta 1666. Pepys oli hierarkiassa myös kylin korkealla päästäkseen useinkin näkemään kuninkaan ja kuullakseen kaikki hovin juorut, mutta ei kuulunut Kaarlen lähipiiriin.

Kiinnostavampia ovatkin ne tavat ja tottumukset ja koko se maailmankuva ja ajattelutapa, jonka läpitunkema koko kirja on. Kirjoittaja on uskollisesti kirjannut kaikki merkittävimmät mielenliikkeensä ja sisäiset taistelunsa ja sen ohella myös tiedot siitä, mitä milloinkin syötiin ja juotiin, milloin pestiin pyykkiä ja tehtiin muita taloustöitä, millaista oli lähteä merelle ja nähdä Hollanti ja niin edelleen ja niin edelleen.

Heti kun mainittu kirjan laitos ilmestyi suomeksi, kehotti Eino E. (Nenno) Suoahti proseminaarilaisiaan lukemaan sen. Minäkin tein työtä käskettyä, mutta siitä on nyt tosiaan jo pian kuusikymmentä vuotta, joten muistikuvat ovat hämärtyneet, vaikka törmään kirjassa aina silloin tällöin tuttuihin asioihin ja sanontoihin.

Kirja sijoittuu Lontoon Cityyn, jota voisin sanoa rakastavani, ellei se olisi kovin epäsuomalaista. Ainakin menen sinne mielelläni aina uudelleen ja hommaan sieltä hotellinkin, jos satun edullisesti saamaan. Vaikka seutu on arkkitehtonisesti toivottoman sotkuinen ja joka suhteessa mieletön kokoelma eri aikakausien tuotteita, on siellä säiunyt aivan omanlaisensa paikan henki, genius loci.

City ei ole mikään menopaikka, vaan päin vastoin etenkin pyhäisin erittäin rauhallinen ja siellä hiljaisuuden keskellä seisovat uljaina Paavalin kirkko (St. Paul’s), Tower, London Wall, The Monument, Barbican Centre ja paljon muuta.

Samat nykyiset kadun nimet, Fleet Street, Ludgate Hill, Cheapside, Chancery Lane, tulevat koko ajan vastaan jo Pepysin muistiinpanoista, vaikka ymmärrän, ettei tuon ajan rakennuksista ole mitään jäljellä. 1700-luvulta sentään on Samuel Johnsonin kantapaikka Ye Olde Cheshire Cheese.

Mutta itse ennen mahtava Fleet Streetkin on nyt tyhjä sanomalehdistä, jotka sieltä käsin vielä äsken levisivät kaikkialle neljännen valtiomahdin itsetietoisina edustajina.

Kun oma suomenkielinen kappaleeni Pepysin kirjaa sattui juuri nyt olemaan hankalasti saatavilla, lainasin toisen kirjastosta, jossa se, merkittävää kyllä, oli sijoitettu teologian osastoon. Englantilaiset versiot olivat kyllä Britannian kirjallisuudessa.

Pepysin päiväkirja ei ole mikään tunnustuskirja ja sen raikkautta lisää suuresti kaiken ekshibitionismin puute. Prkimystä syvällisyyteen ja sillä keikailuun ei myöskään  ole. Muistiinpanot kirjoitettiin aikoinaan pikakirjoituksella ja ilmeistä on, ettei niitä tarkoitettu kenenkään luettavaksi.

Kirjoittajan suhde Jumalaan ei ole mitenkään selkeä eikä hän suinkaan kuulu niihin fanaatikkoihin, jotka hiljattain Englannissa tappoivat toisiaan uskonasioiden takia. Hän käy kyllä kirkossa ja manailee typeriä saarnoja ja irstaita ja vallanhimoisia kirkonmiehiä. Omantunnonarka hän kyllä on vaelluksessaan, mutta ei omista ajatustakaan helvetille.

 Itse asiassa hän kuului kyllä jossakin vaiheessa keropäihin ja pelkäsi restauraation aikana suuresti, että muuan lörpöttelijä ryhtyisi sitä juuri nyt muistelemaan. Onneksi lustraatio jäi vielä puolitiehen. Test Act, jolla seulottiin salakatoliset, tuli voimaan vasta vuonna 1673.

Kuten sanottu, hirttäjäisistä, mestauksista ja ruumiiden paloittelusta tuli Kaarle II:n noustua vuonna 1660 valtaistuimelle hetkeksi arkipäivää ja myös Pepys osti usein lipun katsomoon päästäkseen seuraamaan näytelmää. Katsojia saattoi kertyä tuhansia.

Joskus katsojan valtasi sääli kelpo miehen puolesta ja Pepys uskoo, ettei kuningaskaan, joka tiettävästi oli hellämielinen, suorituttaisi teloituksia, ellei laki siihen velvoittaisi. Joka tapauksessa erikoista oli, että mestattujen päät ja jäsenet korostivat kauan monia julkisia paikkoja ja jopa Cromwellin ruumis kaivettiin haudastaan häpäistäväksi.

Mestausten ohella kukkotappelut olivat suuri englantilainen huvi, jota seurasi kirjava yleisö kerjäläisistä aina parlamentin jäseniin ja (muihin) ammatttimaisiin lurjuksiin. Pepysillä ei ollut niissä tapana käydä, mutta ainakin kerran hän pistäytyi.

Suurempi huvi olivat teatterinäytännöt, joissa Pepys kävi alituisesti ja häpesi sitä yhtä paljon in juopotteluaan. Hän vannoi useasti lopettavansa molemmat tavat, mutta sortui sitten taas.

Näytelmissä oli hyviä ja huonoja. Shakspearen Loppiaisaaatto ja Kesäyön unelma eivät saaneet armoa Pepysin silmissä: uskomatonta roskaa molemmat!

Pepys rakasti musiikkia ja on tunnetuimmassa muotokuvassaan (ks. Samuel Pepys - Wikipedia ) esitettykin itse säveltämänsä kappaleen nuotit kädessään. Joskus hän pyysi Jumalalta anteeksi sitä, että tarttui taas luuttuunsa, mutta yleensä hän näyttää nauttineen viulu ja luutun soitosta ilman omantunnon tuskia.

Pepysin suuri heikkous olivat kuitenkin naiset. Toki hän oli päiväkirjojensa kirjoittamisen aikaan kolmenkympin molemmin puolin ja niin naisten katselu ja pelmuilu heidän kanssaan veti vastustamattomasti puoleensa niin häntä kun kaikkia normaaleja ikätovereitaan.

Kaikki kauniit naiset ja hieman muutkin kelpasivat ja vaikka useimmiten naiset eivät laskeneet lähentelijäänsä aivan päämäärään saakka, tapahtui sitäkin sangen usein. Aviomiehet eivät olleet erityisen mustasukkaisia ja Pepys itsekin salli vaimolleen suuren vapauden oleskella vieraiden miesten kanssa, vaikka tunsikin suuria mustasukkaisuuden tuskia.

Itse asiassa naiset piirittivät koko ajan korkeaa virkamiestä ja pyrkivät yleensä saamaan miehilleen etuja, eritysesti laivaston kapteenit olivat Pepysin myötämielisyyden tarpeessa ja toimittivat kaikenlaisia lahjoja, oli vaikkapa tynnyreittäin sampia ja jopa suuria määriä kultarahoja.

Pepys otti lahjat vastaan, vaikka vannoikin itselleen, ettei hän koskaan niiden takia sortuisi tekemään majesteettinsa etujen vastaisia päätöksiä. Joskus sinänsä suhteellisen merkittävä lahja/lahjus oli hänestä kuitenkin niin pieni, että vaikka hän otti sen vastaan, hän päätti olla tekemättä lahjoittajalle mieliksi. -Kovin halvaksipa hänen kunniansa arvioitiin…

Kaiken kaikkiaan työnteko amiraliteetissa oli sitä luokkaa, että Pepys kauhisteli ajatusta sodan syttymisestä Hollannin kanssa. Jos pitäisi saada jotakin aikaan olisi koko joukko (”meidät”) ajettava pellolle ja otettava jostakin paremmat tilalle.

Töitäkin sentään virastossa tehtiin aina silloin tällöin ja joskus jopa ahkerasti. Toki viran hoitaminen ei ollutkaan mitään ojan kaivamista, vaan pitkälti käskemistä.

Kuitenkin raha-asioita työkseen hoitavan miehen piti osata matematiikkaa ja sitä Pepys ryhtyikin sinnikkäästi opiskelemaan. Suuriman vastuksen näyttää ainakin aluksi tuottaneen kertotaulu, jonka oppiminen tuntuu mahdottomalta.

Nämä päiväkirjat sisältävät liioittelematta tuhansia toinen toistaan kiinnostavampia yksityiskohtia omasta ajastaan ja kun nämä blogit ovat jonkinlainen oma (oppimis-) päiväkirjani, lopetan tämän teeman tältä päivältä tähän ja jatkan huomenna siitä, mitä tänään saan lukea. Olen nyt päässyt vasta suomenkielisen version puoliväliin.

Suomen ruotsalaisen suuriruhtinaskunnan loppuajoilta

 

Ennen kuin Suomi Venäjän alaisuuteen tuli

 

Valtakunnan vaihdos 1809. Ajan tuntoja Alopaeuksen pappissuvun papereissa. Toimittanut Kari Tarkiainen. SKS 2009, 243 s.

 

On erinomaista, että Suomessakin löytyy sentään yksi kustantamo, joka pystyy julkaisemaan myös sellaista aineistoa, joka ei tuota firmalle voittoa.

Sellainenhan on ja tuleekin olla Suomalaisen kirjallisuuden seuran, joka on perustettu aatteelliseksi ja tieteelliseksi yhdistykseksi. Tässä välillä se taisi yrittää kohentaa finanssejaan julkaisemalla jonkin naisnyrkkeilijän elämäkerran. Onneksi sille tielle ei liene vielä ihan tykkänään luisuttu.

Tämä käsillä oleva kirja on hyvä osoitus siitä, millaista julkaisutoimintaa maassa tarvitaan sen bisneksen ohella, joka tuottaa puhdasta tuloa firman kassaan.

Tämä kirja koostuu pääosin Alopaeus -sukuun kuuluneiden ihmisten dokumenteista. Kuten tavallista, tämäkin pappissuku oli alun perin suomenkielinen ja sen ensimmäinen tunnettu edustaja oli talonpoika Tuomas Kettunen Kerimäeltä. Hän eli jo 1500-luvulla.

Kun suvun jäseniä pääsi opintielle, tarvittiin tietysti uusi nimi ja sellaiseksi tuli aluksi Kettunius. Jostakin syystä se ei ajan oloon miellyttänyt ja niinpä johdettiin kreikan kielestä uusi nimi Alopaeus. Alopeks tarkoittaa kettua.

Kuten tunnettua, Venäjän ulkoasiainhallinnossa pisimmälle päässeet suomalaiset olivat tämän suvun jäseniä. Vanhan Suomen puolelle jääneillä oli lyhyt matka Pietariin ja keisarikunnassa luterilaisilla saksalaisilla oli yleensä erinomaiset mahdollisuudet virkauralle. Sekaan mahtui hyvin myös ruotsinkielisiä Viipurista, jossa saksaa myös osattiin.

David Alopaeus toimi ennen Suomen sotaa Venäjän lähettiläänä Tukholmassa ja nousi sitten Venäjän ulkoministeriksi. Yhdessä kreivi Rumjantsevin kanssa hän myös edusti Venäjää Haminan rauhanneuvotteluissa. Hänen vanhempi veljensä Magnus (Maksim Maksimovitš) toimi Venäjän lähettiläänä Preussissa ja Englannissa.

Nämä veljekset siis saattoivat tarkkailla aikakautensa historiaa sen ehdottomalta huipulta ja raportoivat suoraan keisarille. Tässä kirjassa ei kuitenkaan julkaista heidän papereitaan, vaan sen sijaan pappisuralle jääneen serkun, Porvoon piispaksi nousseen Magnus Jacob Alopaeuksen ja hänen lähipiirinsä dokumentteja.

Toki kytkentä Viipurin serkkuihin löytyy: kun tuomiorovasti Magnus Jacob Porvoon piispan varamiehenä esittäytyi keisarille tämän saapuessa Porvooseen, saattoi keisari heti todeta, että nimi onkin tuttu. Suuressa armossaan keisari lahjoitti Magnus Jacobille myös briljanttisormuksen.

Suuriruhtinaskunnan tultua liitetyksi Venäjään kirjoitti myös Magnus Jacob rakkaalle serkulleen Davidille kirjeen, jossa hän pyysi edistämään poikansa Per Johanin pääsyä tuomiorovastiksi. Ei ole tietoa, tekikö Stuttgartiin lähdössä ollut David asiassa jotakin. Ainakaan Magnus Jacobin havittelema vierailu ei enää onnistunut.

Tässä kirjassa julkaissut paperit eivät suinkaan rajoitu vuoteen 1809 tai edes vuosiin 1808-09. Mukana on niinkin varhainen dokumentti kuin muistopuhe Augustin Ehrensvärdistä (”Yxitotinen”) vuodelta 1773. Itse asiassa Ruotsin vallan aikuiset dokumentit ovatkin kiinnostavimmasta päästä.

Pappissuvun jäsenet olivat hyviä kuninkaan alamaisia kaikki tyynni, mutta samalla myös suomalaisia patriootteja, mikä näkyy monessa asiassa. Varsin kiinnostavia ovat puolustuspuhe -ja liki ylistyspuhe- suomen kielestä, jonka tilannetta kymnaasilehtori Magnus Jacob selostaa vuonna 1781.

Kiinnostavia ovat myös puheet Suomen kaartin lipun vihkiäisissä 1803 ja kruununprinssin syntymän kunniaksi vuonna 1799.

Viimeisten puolen vuosisadan mittaan meillä on tullut yhä yleisemmäksi harhaluuoksi se, ettei Suomea ennen vuotta 1809 kuvitella edes olleen vaan esimerkiksi viitataan siihen, että Ruotsi luovutti Venäjälle vain joukon läänejään.

Tuossa tapauksessa asian juridinen selkeys vaati tietysti viittaamista selkeästi määriteltyihin alueisiin, mutta ei suinkaan tarkoittanut sitä, ettei Suomea olisi ollut. Myös kruununprinssi Carl Gustaf sai Suomen suuriruhtinaan arvon ja, kuten mainittu, myös Suomen henkikaartin rykmentti perustettiin.

Kelpo kansalaiset Suomessa tunsivat ehdottomasti olevansa suomalaisia sikäli kuin eivät olleet identiteettinsä puolesta jotakin muuta.

Ehkä suorastaan kokoelman kiintoisin on puhe kruununprinssin kuoleman johdosta vuonna 1805, jossa matematiikan ja logiikan lehtori Magnus esittää aika reippaan ja vapaalla kädellä piirretyn Ruotsin valtakunnan historian ja antaa muun muassa katolisen kirkon kuulla kunniansa.

Prinsessa Cecilian syntymän johdosta vuonna 1807 pidetty puhe ajoittuu vain pari kuukautta aiemmaksi kuin venäläisten hyökkäys Suomeen. Tapahtuma on antanut puhujalle tilaisuuden pohtia pitkään myös primitiivisten valtioiden olemusta ja muita tärkeitä asioita.

Oman lukunsa muodostavat ne moninaiset kuvaukset, joita papereissa on venäläisten saapumisesta Porvooseen ja Turkuun, sodan ajan tapahtumista ja huhuista, keisarin ja hänen saattueensa saapumisesta ja Porvoon valtiopäivistä (lantdag).

Useassa tapauksessa kuvaukset eivät sisällä mitään niin sanotusti arvokasta uutta tietoa, mutta kyllä sen sijaan tuoreita näkökulmia, joissa on huvittaviakin yksityiskohtia erilaisista kömmähdyksistä sekä detaljeja, jotka värittävät muutoin hieman valjuksi jäävää kuvaa.

Toki materiaalia löytyy Venäjänkin puolelta ja esimerkiksi ruhtinas Gagarinin kertomus Les treize journées ou la Finlande on alansa helmiä.

Gagarin muuten piti tuomiorovasti Magnus Jacobin maapäiväsaarnaa hyvin pitkästyttävänä ja arveli sen olleen suomenkielinen. Itse prelaatti puhui mielestään lyhyesti. Tekstiin voi tästä kirjasta tutustua ja täytyy sanoa, että kaikessa kuivuudessaan se oli yllättävän asiapitoinen ja uskallettukin. Tuskinpa tapana oli, että tuollaisessa yhteydessä ilmaistiin jopa ajatuksia. Kristillistä yksimielisyyttähän siinä toki teroitettiin kuulijoille, itse keisarin osoittaman epistolatekstin mukaan.

Ne tekstit, jotka liittyvät venäläisten joukkojen tuloon ja oleskeluun, todistavat operaation sujuneen yllättävän rauhallisesti, minkä johdosta venäläisten komentajia kohtaan tunnettiin suurta kiitollisuutta. Eräässä kohdassa mainitaankin, että olisi ollut suuri onnettomuus suomalaisille, mikäli kenraali Buxhoevden olisi joutunut ruotsalaisten vangiksi.

Buxhoevdenin ja muiden baltiansaksalaisten kanssa kommunikaatio sujui hyvin, eikä näytä siltä, että myöskään gruusialaisen ruhtinas Bagrationin kanssa olisi ollut ongelmia. Myöskään pahamaineisen sotaministeri Araktšejevin nimi ei tule huonossa yhteydessä esille.

Uskollisuuden valan suhteen kelpo tuomiorovastilla kuten monilla muillakin oli skruupeleita niin kauan kuin Kustaa IV Adolf oli valtaistuimella. Hänen syöksemiseensä vallasta osallistui tunnetusti myös kenraali Adlercreutz, joka sen takia menetti arvonsa Alopaeuksen silmissä.

Joka tapauksessa keisarin lempeyttä ja Suomea kohdannutta tavatonta onnenpotkua jaksetaan näissä dokumenteissa hehkuttaa ja syytä olikin. Sodanvaaran ja sotilasrasituksen poistuminen, verovarojen jääminen omaan maahan ja maatullien poistaminen, uusien vesireittien aukeaminen ja moni muu asia viittasi valoisaan tulevaisuuteen eikä tässä petyttykään.

Kari Tarkiaisen asiantunteva johdantoartikkeli on hyvä johdatus dokumenttien lukemiseen. Vain yksi dokumentti on suomenkielinen, mutta ajan oloon nähden sangen lukukelpoinen, vaikka sen ortografia on uskollisesti säilytetty originaalin mukaisena.

Maan mahtavat ja mahtailu

 Täydennystä edelliseen

torstai 19. heinäkuuta 2018

Maan mahtavat ja mahtailu

Majesteetit ja ylhäisyydet

Hallitsijan aseman erikoislaatu jumalallisen vallan haltijana ja siitä koituva valta ja vastuu –jälkimmäinen ainakin Kaikkivaltiaan edessä- asettivat ennen muinoin hänen persoonansa aivan erityiseen luokkaan. Trumpilla ja Putinillakin on vielä matkaa tähän asemaan.

Luulenpa, että demokratian syövyttämät aivomme nykyään yksinkertaisesti kieltäytyvät ymmärtämästä hallitsijan asemaa aidossa monarkiassa. Meille nuo kruunupäät ovat vain yksilöitä, jotka kohtalo eli sattuma on asettanut paikalleen ilman omia ansioita.

Kun kiertelee Euroopan palatseja, on huomaavinaan paheksuvia ilmeitä ja kuulevinaan siltä täältä tuhahduksia sen loiston ja tolkuttomalta tuntuvan ylellisyyden johdosta, joka oli kerran kasaantunut muutaman onnen suosiman yksilön osaksi. Olipa kansalla syytä tyytymättömyyteen! Eipä ihme, että vallankumous tuli, täytyihän sen tulla.

Tämä ajattelutapa heijastaa kulttuurivallankumousta, joka meilläkin aikoinaan heijastui Helsingin Temppeliaukion kallioihin kirjoitetuissa teksteissä: Biafra!

No, Biafra oli yksi afrikkalainen maakunta, joka sodan vuoksi kärsi elin tarvikepulasta. Tekstin idea lienee ollut, ettei Suomen kirkolla ole oikeutta rakentaa Kaikkivaltiaalle uutta rakennusta niin kauan kuin Biafrassa on nälkäisiä ihmisiä, erityisesti lapsia.

Rakennusten aika tulisi, jos tulisi, sitten kun kansan aineelliset tarpeet olisi ensin tyydytetty. Rahat siis tasapuolisesti kaikille tarvitseville, missä maassa he nyt sattuivatkin olemaan.

Ajatusta ainakin sen esittäjät lienevät pitäneet kauniina, syvästi tolkuton se ainakin oli ja siis sopusoinnussa sen Pariisin barrikadeilla julistetun ajatuksen kansa, joka väitti realismin tarkoittavan mahdottoman vaatimista.

Samaa ajattelua huomasin tuohon aikaan esimerkiksi Drottningholmin linnassa, jonne joku omantunnonarka älyniekka oli kirjoittanut ankaran vuodatuksen sitä ihmistyön tuhlausta vastaan, jota tuokin palatsi ilmensi. Fy fan!

Nå, jokaisella aikakaudella on oma ajattelutapansa. Suurvalta-ajan Ruotsissa se korosti kuninkaan arvoa ja symbolista merkitystä koko maan ja kansan arvon osoittajana.

Jo keskiajan Ruotsin lait rakentuivat kuninkaan ja hänen vallantäyteytensä ympärille, vaikka takasivat myös vapaille eli aatelismiehille ja muillekin omat oikeutensa.

Kuninkaan verroille saati yläpuolelle asettuminen olisi kuitenkin jo merkinnyt sallimatonta hävyttömyyttä ja jumalallisen järjestyksen uhmaamista.

Niinpä jo keskiaikaiset Ruotsin lait rajoittivat suuraatelin mahtailua. Kuningas Kristofferin (Baijerilaisen) maanlaissa, Herra Martin suomentamana säädettiin rajoitukset niille, jotka matkustivat ylitse maan kuninkaansa tykö: Pijspa 30.hefvoisen canssa, ia ei wseamman. Kuningfan wircamiehet 30. heuoisen canssa ia ei wseammaqn. Riddarein ia Swennein kuingan Radhis 12. heuoisen cansa…

Kuninkaan neuvostoon kuulumattomille ritareille sallittiin 8 hevosta, Swennit, Riddarein kaldaiset saattoivat ajaa kuudella hevosella ja vähemmät miehet itse kukin kohdaltaan kolmella hevosella.

Se, joka rehvasteli ajamalla useammalla, oli vikapää rikokseen: nin maxakan 40 marcka ia se olkan kuningan oma sy. Sakkoraha kuului siis kokonaan kuninkaalle, jota tässä tapauksessa loukattiin.

Ruotsin valtakunnassa on kautta aikain ylpeilty ikimuistoisella pohjoismaisella vapaudella (du gamla, du fria…), eikä turhaan olekaan, mutta sekin on toki suhteellista.

Maaorjuutta meillä eli siis Ruotsissa ei tunnettu ja joskus esitetyt päättömät lausunnot siitä, että torpparilaitos olisi merkinnyt itse asiassa maaorjuutta, osoittavat vain, ettei asiaa ole lainkaan ymmärretty.

Vielä Venäjän keisari Nikolai I pohdiskeli, että hänellä oli alaisinaan 40000 poliisimestaria, millä hän tarkoitti tilanherroja. Maa-aateliston asema Ruotsissa oli toinen ja vaikka talonpoikien osa nykynäkökulmasta saattoi olla hyvinkin ankea, osattiin meillä vielä sentään pelätä joutumista venäläisen maaorjan asemaan. Sen kurjuus oli tunnettu koko Euroopassa.

Vuoden 1734 laki ei enää ollut kuningaskeskeinen ja siitä jopa puuttui kuninkaankaari. Vapauden ajan ”vapaus” otettiin tosissaan ja jopa Voltaire, joka oli ainakin mielestään perehtynyt Ruotsin historiaan, ihaili maan vapaita instituutioita.

Silti kuninkaan asemaa korostettiin suuresti. Toivo Nygård kertoo kirjassaan Kustaa III. Vallanomaava mutta alamaisilleen armollinen kuningas (SKS 2005, 263 s.), miten tuo teatterikuningas ja jo hänen edeltäjänsä korostivat kuninkaallista mahtiaan.

Ilotulitukset olivat tavallinen tapa juhlistaa kuninkaiden merkkipäiviä. Raketteja ja muita pyroteknisiä välineitä oli käytössä, mutta eniten ruutia taisi palaa kunnialaukauksissa.

Kun kruununperijä Carl Gustav syntyi vuonna 1782, pidettiin Turussa sekä ruotsin- että suomenkielinen jumalanpalvelus, joiden molempien yhteydessä maallinen valta osoitti kunnioitustaan 128 tykinlaukauksella. Tapausta juhlittiin tietenkin myös muissa kaupungeissa, Suomenkin puolella.

Vielä mahtavammin juhlistettiin kruununperillisen avioliittoa. Turussa ammuttiin aluksi kaksi kertaa 128 tykinlaukauksen sarja, mutta juhla jatkui vielä seuraavinakin päivinä, jolloin maljojen juomista tehostettiin kaksi kertaa 512 laukauksen sarjalla…

Tässä ei edes ollut kaikki: tykit jyskivät vielä seuraavinakin päivinä. Nygård ei mainitse laukausten määrää. Tykinputket tuskin kunnialaukauksista kuluivat, mutta käytetty ruutimäärä oli hirmuinen. Tonneistahan täytyi olla kyse, ainakin koko Ruotsin valtakuntaa ajatellen.

Tosin ruuti oli Ruotsissa ja osin suomessakin kotimaista tuotantoa. Puuhiiltä oli aina saatavissa ja Ruotsissa oli rikkiäkin, jota myös tuotiin Islannista.

Salpietaria, tuota keskeisen tärkeää hapetinta keitettiin tallien alusmullasta, jossa hevosten virtsaa käsittelemällä saatiin kelpo nitraattia. Sen kehittymistä edesautettiin sotkemalla multaan kaikenmoista mätänevää, teurasjätteitä myöten. Suomessakin olki useita salpietarinkeittämöitä, muun muassa Mikkelin lähellä Moisiossa.

Kun kuningas liikkui alamaisten keskuudessa, oli tärkeää tehdä heihin vaikutus. Ainakin teatterikuningas Kustaa III huolehti siitä asiasta. Ruudin polttamisen ohella panostettiin komeisiin valjakoihin ja vaunuihin ja suuriin saattueisiin.

Ylimysten rehentelyä saattueiden kokoamisessa oli, kuten todettu jo keskiajalla lain voimalla rajoitettu, mutta kuninkaan ei. Täysivaltaisuuttaan alleviivatessaan Kyöstä-kuningas (suomalainen muoto nimestä) ajoi kerrassaan komeasti.

Käydessään vuonna 1775 vanhaan tapaan Eriksgatalla Suomessa Kyöstä-kuninkaan seurueella oli 38 matkavaunua, joista 14 katettua. Vetämiseen tarvittiin 164 hevosta ja lisäksi 37 ratsua. Yhteensä siis liikkui noin kaksisataa hevosta.

Moinen retkue alkoi jo muistuttaa sotajoukkoa ja reitti oli suunniteltava sen mukaan. Hevosia vaihdettiin puolentoista peninkulman välein.

Vaikka Nygård jo kirjansa otsikossa puhuu Kyöstän armollisuudesta alamaisiaan kohtaan, oli se aika suhteellista, eivätkä kaikki valittajat suinkaan poistuneet kuninkaan luota tyytyväisinä. Herrojenkin kanssa oli tultava toimeen ja sehän lopulta muodostuikin kuninkaalle kompastuskiveksi.

Suurvaltojen johtajat osaavat tänäkin päivänä järjestää itselleen valtionsa mahtia koroswavat lavastukset ja sillä keinoin lisätä myös omaa suosiotaan. Kyseessähän ei ole tuhlailu tuhlailun vuoksi, vaan, ja aivan erityisesti, hallitsijan instituution ja hänen valtionsa korostaminen. Sille alamaisetkin ovat aina hurranneet.

Alamaisten ja Jumalan välissä

 

Ei mikään styränki, vaan yksi kuningas

 

Jostakin syystä naisväellä kaikissa maissa näyttää tänäkin päivänä riittävän loputonta kiinnostusta siihen, mitä kuningas ja hänen lähipiirinsä tekevät. Ellei omassa maassa ole kuningasta, niin fanitetaan sitten niiden maiden hallitsijoita ja kuningashuoneita, joissa moinen ihme on.

Monarkki ja siis normaalitapauksessa miespuolinen oli Euroopassakin sääntönä vielä ensimmäisen maailmansodan aikana, vaikka politiikan megatrendi jo oli johtamassa kohti tasavaltalaista valtiomuotoa, olipa se käytännössä kansanvaltainen tai ei.

Niinpä oikeinajattelevat kansalaisemme kauhistelevat yhä kovin ylenpalttisesti sitä, että meidänkin maahamme vuonna 1918 valittiin kuningas. Asia oli jo tulossa kovin epämuodikkaaksi, mutta eihän se sellaisenaan merkinnyt itsenäisyyden menettämistä, kuten alkaa jo olla tapana olettaa. Ei Englantikaan koskaan ollut Saksan alusmaa, vaikka siellä hallitsi saksalainen ruhtinassuku.

Oikea kuningas oli kansan tuki ja turva pöyhkeitä herroja ja heidän pyyteitään vastaan. Kansa oli lähes aina kuningasmielistä, kun taas aateli ja etenkin ylhäisaateli suhtautui instituution nuivasti ja aina joskus kapinoikin. Meillähän niin tapahtui vielä vuonna 1788.

Tätä kuninkaan ja kansan suhdetta kuvaa Topelius ”Välskärin kertomuksissaan” tarinassaan Aaron Perttilästä, Bertelskiöldin aatelissuvun kantaisästä.

Kuningas oli myös Suomessa hyvin suosittu, minkä saivat kokea sekä Kustaa III että Kustaa IV Adolf Suoneen tekemänsä Eriksgatan aikana. Molemmat puhuivat vähän suomeakin. Heidän edeltäjänsähän olivat yleensä tämän matkan meren taa laiminlyöneet, mihin laki antoikin mahdollisuuden.

Kun majesteetit sitten tulivat kyläilemään, merkitsi se valtavaa tapahtumaa ja satojen hevosten kulkue vaelsi ympäri maan kuin heinäsirkkaparvi (ks, Vihavainen: Haun majesteetit tulokset). Silti kansa oli riemuissaan. He saivat omakohtaisen kosketuksen johonkin olentoon, joka ei enää olut tavallinen kuolevainen, vaan lähellä Jumalaa ja hänestä seuraava.

Oikean kuninkaan vastakohta oli tyranni eli väärä valtias, joka ei pelkästään ollut huono hallitsija, vaan suoraan isästä perkeleestä käyttäessään Jumalalta saatua valtaansa ei Jumalan kunniaksi ja oikeuden ja totuuden hyväksi, vaan muiden päämäärien saavuttamiseksi.

Luen parhaillaan Samuel Pepysin päiväkirjaa, joka sijoittuu ns. restauraation aikaan 1600-luvun puolivälissä Englannissa. Siitäkin näkyy, miten valistunut, korkea amiraliteetin virkamies uskoo, kuten muutkin, että kunigas pystyy kosketuksellaan parantamaan risatautia. Uteliaana Pepys meni tuota katsomaankin.

Toisaalta Pepys kirjoittaa pettyneenä ja kenties ironisesti, että hänen kunnioituksensa kuningasta kohtaan kärsi, kun hän huomasi tämän purjehtivan muiden kuolevaisten tapaan tapaan sateisella Thamesilla, sen sijaan että olisi kyennyt sadetta estämään tai edes hillitsemään.

Kun kuninkaan koira tekee tarpeensa Pepysin veneeseen, oli kaikilla tavattoman hauskaa, kun he saivat kokea, että kuningas ja se, mitä hänelle kuuluu, eivät olekaan muita kuolevaisia kummempia.

Paitsi, että kuninkaalla oli myös niin sanottu” body politic” (ks. Vihavainen: Haun memento tulokset), joka oli muuta kuin hänen kuolevainen ruumiinsa.

Tämä tapahtui 1600-luvun puolivälissä, mutta keskiajalla kuninkaan merkitys oli ehkä suurempikin, vaikka hän ei olutkaan vielä itsevaltias Jumalan armosta.

 

keskiviikko 18. heinäkuuta 2018

Mikä oli kuningas?

Mikä mies oli kuningas

 

Nykyään tuntuu aivan luonnolliselta pitää hallitsijaa ihmisenä. Itse asiassa se taitaa tuntua yhdeltä kansalaisen perusoikeudelta. Kaikkihan me olemme ihmisiä eli siis eläimiä, nisäkkäitä par excellence.

Kun ihminen, kuten nyt juuri kuningas, on julkisessa asemassa, täytyy hänen kestää kaiken maailman räävittömyyksiä, toisin kuin tavallisen ihmisen, joka tänäkin päivänä voi kysyä kunniansa perään.

 Ja tavaksihan on tullut, että tällaisen kysymyksen vievät oikeuteen kaikkein herkimmin juuri ne, joista on syytä epäillä, ettei heillä mitään kunniaa olekaan.

Sokea oikeus saattaa tosiaan useinkin päätellä, että kenellä tahansa lurjuksella on yhtä suuri kunnia kuin kelpo ihmiselläkin. Se nyt kuuluu noihin juridiikan lähtökohtaisiin rajoituksiin. Eihän oikeudessa oikeutta saada, vaan luetaan lakia.

Esimerkkejä on turha luetella, itse kukin tietää, kenestä tai keistä on kysymys. Mutta nyt siis kuninkaasta.

Englannin hovi taisi olla uranuurtaja siinä monarkian alennustilassa, joka synnytti kokonaisen häväistysjuttujen sepittäjien elinkeinon. Tämän on mahdollistanut sellainen uusi ajattelu, ja kulttuuri jolle majesteettirikoksen ajatus on syvästi ja täydellisesti vieras.

Kannattaa kuitenkin muistaa, että tämä ajatus on uusi ja liittyy yhtä tiiviisti kulttuurin rappioon kuin potkupallon korottaminen ykkösluokan prioriteetiksi kansakuntien elämässä.

Vielä noin kymmenen sukupolvea sitten ja myöhemminkin oli luonnollista kannattaa sellaista näkemystä, jota Matti Klinge on nimittänyt Aaron Perttilän valtio-opiksi Topeliuksen kertomusten mukaan.

Vanha Perttilä, Bertelskiöldien aatelissuvun talonpoikainen kantaisä ja todellinen patriarkka katsoi, että maailmassa tarpeellisia olivat kaksi: kuningas vallan haltijana ja talonpoika, joka kaikki elätti, hiirestä kuninkaaseen.

Se sekalainen herralauma, joka oli syntynyt siihen väliin ja painoi talonpojan hartioita oli sen sijaan tarpeeton ja uhkasi ja usein suorastaan uhmasi myös kuninkaan valtaa. Talonpojan oli hallitsijaa puolustaminen ja samalla tuli hänen jumalaista oikeutta noudattaa ja sille alistua.

Sitä kohtaan oli luonnolliset velvollisuudet, siihen ei sen sijaan perustunut herrojen palveleminen, joka oli ihmiskeksintöä ja hänen paheistaan peräisin.

Vanhoissa Ruotsin valtakunnan laeissa on kuninkaankaari ensimmäisenä ja se kertoo havainnollisesti kuninkaan aseman ja hänen velvollisuutensa ja oikeutensa.

Herra Martti laati 1500-luvun lopulla Kuningas Kristofferin maanlain suomennoksen ja Kalajoen kirkkoherra Ljungo Tuomaanpoika suomensi vähän myöhemmin sekä maanlain että kaupunginlain.

(Martti Ulkuniemi, Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennokset I. Maanlain ja kaupunginlain teksti. SKS 1975, 270 s.; Kuningas Kristofferin maanlaki. Herra Martin suomentamana. Valtion painatuskeskus 1987, 216 s.).

Näiden lakien kuninkaankaaressa annetaan seikkaperäiset ohjeet kuninkaan valinnasta ja hänen Eriksgatastaan. Mainittakoon, että valinnassa mukana oli oltava myös Suomen kahden laamannikunnan edustajat. Eriksgataa ei sen sijaan kuninkaan tarvinnut henkilökohtaisesti Suomeen tehdä, vaan kuninkaan sijainen valtakunnan drotsi saattoi Turun piispan kanssa ottaa Suomen herroilta uskollisuudenvalan Turussa.

Joka tapauksessa kuninkaalle siis oli vannottava uskollisuutta, mutta olipa kuninkaankin puolestaan valalla sitouduttava palvelemaan alamaisiaan. Ja Kuninghalliset walat pitä ia ey yhtän rikkoa, wan paremmin hyffuydellä lisätä.

Kansa taas lupasi kuninkaalleen hänelle kohtulisen kwuliaisudhen osoittaman ia hänen käskyns täyttämän…erittäin sota ioukois, man raioille seurata, ia waldakunda hänen cansans wariella.

Mikäli valansa tehnyt alamainen sitten otti ja pakeni vihollista, hän oli vikapää kuolemaan, ellei kuningas siitä armahtanut.

Kuningas persoonallisesti oli myös ottanut itselleen oikeuden kostaa erinäisiä rikoksia, nimittäin koti- kirkko- ja käräjärauhan rikkomiset. Lakitekstissä mainitaan muuten myös Sawna rauha.

Niinpä se, joka vaikkapa väkivalloin tunkeutui toisen kotiin tai makasi väkisin naisen, oli rikkonut kuninkaan valan ja tämähän oli ottanut velvollisuudekseen tällaisen rikoksen kostaa. Mikäli alamainen kuitenkin otti koston itselleen, kapinoi hän kuninkaan oikeutta vastaan ja oli vikapää rangaistukseen.

Käytännössä toki harvoin itse kuningas tarttui toimeen valansa täyttääkseen, sen asian hoitivat hänen puolestaan käräjät. Kuninkaalle sopi joka tapauksessa mennä asiasta valittamaan, ellei oikeutta saanut muualta. Vielä Kustaa III 1700-luvun lopulla otti valittajia vastaan kolmasti viikossa tunnin kerrallaan. Kuka tahansa saattoi mennä asiaansa esittämään.

Joka tapauksessa tämä idea kuninkaan kosto-oikeudesta ja samalla myös velvollisuudesta oli erittäin tärkeä. Sitä ennen oli luonnonlain välttämättömyydellä luisuttu sukujen vihanpitoon ja verikostoon. Sellainenhan vallitsee yhä monilla seuduilla, Albaniasta ja Tšetšeniaan ja esimerkkejä löytyy lähempääkin. Luulen, että ne ovat vain lisääntymässä eikä vähenemässä. Keskiajankin parhaat saavutukset ovat vaarassa tulla menetetyiksi.

Vaikka Ruotsin kuningas vanhimpien lakien mukaan oli valittu tehtäväänsä ihmisten toimesta, ei hän asemaansa päästyään enää ollut tavallinen mies –tai nainen, mikäli kyse oli hallitsevasta kuningattaresta.

Kuningas oli jumalallisen oikeuden turvaaja ja toteuttaja, eikä minkään kuppikunnan edustaja ja asiamies. Vaikka hän oli ihminen, oli hänellä myös käytössään taivaallinen valta.

Englanninkielisessä maailmassa eli siis myös meillä tunnetaan käsite body politic, jota sivistyneissä piireissä yhä käytetään. Se viittasi siihen, että kuninkaalla oli sekä maallinen ruumiinsa, että myös taivaallinen. Hallitsijana ollessaan hän ei ollut yksityishenkilö eikä edes varsinaisesti henkilö, mitä hän tietenkin oli yksityisasioissaan.

Jo 1600-luvulla alkoi yhä voimakkaammin nousta esille ajatus luonnonoikeudesta, joka aikanaan synnytti opin yhteiskuntasopimuksesta ja kansansuvereniteetista. Kuningas saatettiin jopa mestata, kuten tapahtui sekä Englannissa että myöhemmin Ranskassa. Ruotsissahan Kustaa III murhattiin. Venäjälläkin keisarien murhaamisesta alkoi jo 1700-luvulla tulla jo eräänlainen maan tapa.

Tämä oli hirmuinen asia, sillä siinä samassa horjui jo koko oikeusjärjestys. Kuitenkin jo antiikin aikana oli erotettu toisistaan laillinen ja valansa pitävä hallitsija ja toisaalta tyranni ja väärä valtias, jollainen oli kauhistus oikean monarkin paikalla. Kuolema oli sellaiselle aivan oikea rangaistus.

Niinpä olikin äärimmäisen tärkeää, että Nikolai II:n aikoinaan selitettiin rikkoneen valansa, eli siis hallitsijanvakuutuksensa antaessaan kuuluisan Helmikuun manifestin. Se vapautti myös kansan omasta uskollisuuden valastaan.

Suomen kansan uskollisuutta oli jo 1700-luvulla pariinkin otteeseen koeteltu miehittäjän toimesta vaihtelevalla menestyksellä.

Suomen sodan aikana uskollisuudenvalaa sitten jo varsin yleisesti vannottiin ja pitäjittäiset puumerkkiluettelot valan vannojista ovat nykyään Kansallisarkistossa luettavissa.

Se oli aika vaikea asia. Suomen syöjät autonomian ajan lopulla käyttivät asiaa suomalaisia vastaan ja syyttivät koko kansaa opportunistiseksi ja periaatteettomaksi. Hyvä etteivät suomettumisesta syyttäneet.

Kohtuutontahan se oli. Itse asiassa suomalaisten uskollisuus kuningastaan kohtaan oli suorastaan uskomatonta sellaisina aikoina kuin Suuri Pohjan sota, jolloin palkkiona asiasta oli vain kärsimyksiä.

Kustaa III:n kohdalla vain aatelisto asettui kuningastaan vastaan ja syytti tätä oman valansa rikkomisesta. Kansa sen sijaan pysyi uskollisena ja siihen oli pätevät syynsä.

Kustaa IV Adolfin kohdalla tilanne oli vaikeampi. Sotajoukko taisteli moitteettoman urhoollisesti, mutta siviilit saivat nähdä, ettei kuningas yksinkertaisesti kyennyt hoitamaan sitä roolia, joka hänelle kuului. Tässä tilanteessa sitten jopa ruotsalaisten herrojen mitta heidän omassa maassaan täyttyi ja Porvoon valtiopäivillä oltiin jo vapaita ottamaan vastaan uusi hallitsija.

Häntä juhlittiin suurella riemulla ja innolla.

 

Erilaisia kansoja ja kansakuntia

 

Meikäläiset

 

Mika A. Keränen, Viisi kansakuntaa. Kirjoituksia nationalismista. Kiuas 2024. 391 s.

 

Ihmisen perusvaistoihin näyttää kuuluvan, että hän käyttäytyy altruistisesti omia jälkeläisiään kohtaan. Tämä vaisto laajenee älyllisten kykyjen kehittyessä evoluution myötä. Lopulta se voi johtaa myös regressioon ja täyteen älyttömyyteen.

 Itse asiassa sama perusilmiö on havaittavissa useimmilla nisäkkäillä ja linnuillakin: naaras hyppää itse pedon eteen antaakseen poikasille aikaa suojautua. Uros varjelee naarastaan mustasukkaisesti ja on aina valmis tappelemaan sen omistuksesta.

Jälkeläiset ovat enemmän kuin heidän vanhempansa. Itse asiassa ne ovat vanhempiensa elämän tarkoitus. Kun ne on saatu siitettyä ja kasvatettua pärjäämään omillaan, on vanhempien aika lähteä tästä maailmasta.

Lasten osana on haudata vanhempansa ja jatkaa eteenpäin siitä, minne ne olivat päässeet. Normaalissa, luonnollisessa ihmispopulaatiossa lapsia tulee parin vuosikymmenen ajan lähes vuosittain ja yhdessä serkusten kanssa he muodostavat jo suuremman yksikön, heimon, jonka yhteenkuuluvuus voidaan varmistaa muistitiedolla.

Kulttuureissa, joita nykyään nimittäisimme primitiivisiksi, jos uskaltaisimme, ovat lähes kaikki jonkinlaisia serkuksia keskenään ja tietävät hyvin asemansa heimon ja kansan hierarkiassa. Sisäpiireissä aseman erilaisuus tunnustetaan avoimesti, mutta ulospäin kaikki vetävät yhtä köyttä.

Meikäläiset pitävät tietenkin puoliaan. Huuto ”meikäläisiä lyödään!” (vrt. Vihavainen: Haun наших бют tulokset) toimii satavarmasti tänäänkin ja sitä varmemmin, mitä primitiivisempi joukko on.

 Kun tapahtuu suuri regressio esimerkiksi potkupallo-ottelussa, ovat kaikki ainekset joukkotappeluille olemassa, vaikka joukkueiden kannattajien väliset erot olisivat aivan satunnaisia -toiset vain kannattavat toista joukkuetta ja muut sen vastustajaa.

Tuo edellinen vain siksi, että mustettaisiin, miten perustavanlaatuiset vaistot ovat pelissä silloin, kun puhutaan kansakunnista ja nationalismista. Ne ovat vain ihmisen alkeellisimpien vaistojen jalostunutta jatkoa, kuten romanttinen kirjallisuus ja musiikki perimmältään perustuvat aivan eläimelliseen viettiin. Miten jaloiksi ne kulloinkin ovat kehittyneet, on kysymys sinänsä. Vastaus vaihtelee.

Eipä sikäli, kyllähän monissa tapauksissa saatetaan regressoitua aivan tuolle primitiivisimmälle tasolle ja siihen jopa pyrkiäkin. Katsokaapa vain nykykulttuurin saavutuksia, siellä on juuri ”basic instinctin” tavoittaminen ja herättäminen se huippu, jolle pyritään.

Toki ihmisellä on kyky varsin pitkälle myös irtautua luonnosta ja käyttäytyä tavalla, jota on pidettävä luonnottomana. Muistanpa yhdenkin suomalaisen naispuolisen henkilön, joka ilmoitti, ettei suinkaan pelastaisi uppoavasta laivasta ensimmäisenä lastaan, vaan itsensä. Pidän asiaa aivan mahdollisena ja aikakaudelle jopa hyvin oireellisena ellei nyt vallan tyypillisenä.

Samaan sarjaan on laskettava joskus esiintyvä taipumus samaistaa nationalismi mielettömän väkivallan kanssa. Toki isänmaallisuus tarjoaa viimeisen pakopaikan roistolle, kuten Samuel Johnson tokaisi, mutta olisi idiotismia päätellä siitä, että kaikki sen piirissä olisivat roistoja.

 Johnson oli itse mitä hartain englantilainen patriootti ja humaani ajattelija, joka yli kaiken arvosti rehellisyyttä ja mielellään pilkkasi ihailijansa James Boswellin skotlantilaisuutta.

Nationalismin selittäminen konstruoiduksi on yhtä vakuuttavaa kuin seksuaalielämän selittäminen kulttuurilla alusta loppuun.

Toki molemmissa on osa totuutta ja tietenkin tuosta ajatuksesta lähtien voidaan jopa oppia ymmärtämään yhtä ja toista siitä, miten seksuaalisuus tai patriotismi milloinkin koetaan ja miten niitä toteutetaan, mutta itse ilmiöt ovat paljon syvällisempiä ja kaikesta konstruoinnista riippumattomia.

Käytännössä kokonaisista kansakunnista puhuva ja ne mukaansa tempaava nationalismi, joka on ymmärrettävä pohjimmiltaan sangen luonnonvoimaisen patriotismin erääksi kehitysvaiheeksi, saa muotonsa kunkin maan omasta ja ainutkertaisesta, usein jopa ainutlaatuisesta historiasta.

Suomalainen nationalismi ja sen sosiaalinen asema ja merkitys ovat jo aivan toista kuin venäläinen tai edes ruotsalainen. Molemmat eroavat suuresti englantilaisesta ja ranskalaisesta, puhumattakaan nyt amerikkalaisesta.

Silti näemme kaikissa niissä paljon yhteistä. Niiden muodot ja tavoitteet ovat olleet vastausta erilaisiin haasteisiin, joita aivan tietyt kansalliset ryhmät ovat kehityksensä varrella joutuneet kokemaan.

Keräsen kirja keskittyy kuvaamaan noita historiallisia kehitysteitä pikemmin kuin kunkin nationalismin tyypillisiä ilmauksia ja suhdetta toisiinsa, erityisesti haastajiin.

Tämä on ilman muuta hyvä lähtökohta, vaikka itse voinkin kaikessa vaatimattomuudessa sanoa jo tienneeni suurimman osan siitä, mitä kerrotaan, en toki suinkaan kaikkea.

 Joka tapauksessa kirja on kesivertolukijalle varmasti hyvin tärkeä ja myös hyvä johdanto esimerkiksi ranskalaiseen nationalismiin, jossa katolinen ja vallankumouksellinen komponentti ovat kiinnostavasti säilyneet erillään.

Saksalainen taas sai leimansa preussilaisuudesta ja sitä selitettiin Deutsche Sonderwegilla, Saksan erityistiellä,  aivan samaan tapaan kuin venäläistä nykyään. Toimiihan sekin, ainakin, jos suljetaan silmät sellaiselta ainekselta, joka puhuu selittäväksi valittua asiaa vastaan (vrt. Vihavainen: Haun michel tulokset).

Amerikkalainen vuorostaan on aivan oma lukunsa. Siellä törmäämme jopa käsitteeseen valkoinen nationalismi, kuten toisella suunnalla saatetaan puhua jopa arabinationalismista tai islamislaisesta nationalismista, jotka ovat käsitehirviöitä.

Monenkarvainen on nationalismi, Eino Leinoa soveltaakseni. Sen perusta on yhtä selkeä kuin seksuaalisuuden, mutta sen muodot saattavat olla aivan yllättäviä.

Meillä Suomessa ei saisi unohtaa vuoden 1918 merkitystä sille, miten nationalismi itse asiassa sangen paradoksaalisesti jakaa kansakuntaa. Venäjää vastaan käydyt sodat ovat yhä sen tärkein polttoaine ja silloin, kun vaistotaan vaaraa, nousee esiin myös paljon sitä primitiivistä ainesta, joka kuuluu ihmiselle lajina.

 Tämä voi tapahtua aivan yhtäkkiä ja yllättäen, vaikka suhde naapuriin on ollut kauan ja aidosti mitä ystävällisin.

Entäpä sitten muiden kansojen keskinäiset välit? Ajatelkaamme vaikkapa Ranskaa ja Englantia. Huolimatta yhteiskunnan ja valtion primitiivisyydestä keskiajalla maiden ja myös kansojen välinen antagonismi oli kiistattomasti olemassa jo silloin, siitäkin huolimatta, että Englannin yläluokka kauan puhui ranskaa.

Myöhempinä vuosisatoina jopa erilainen ruokakulttuuri alkoi saada käyttöä naapuria leimatessa: ranskalaiset olivat englantilaiselle ”frogs” ja englantilaiset ranskalaiselle ”rosbif” (vrt. Vihavainen: Haun roast beef tulokset). Saksalaiset taas olivat englantilaiselle hapankaaleja (kraut) ja ranskalaiselle vain kaaleja (boche) (vrt. Vihavainen: Haun hapankaali tulokset).

Elsass-Lothringenista levinnyt hapankaali tosin on tullut tärkeäksi osaksi koko ranskalaista ruokakulttuuria, joten siltä osin naapurin leimaaminen ei enää oikein onnistu. Suomessa se kyllä käy. Viime sodissa venäläisten taipumus hapankaaliin erotti heidät vielä tehokkaasti suomalaisista ja se toimii yhä.

Mutta jokaisella kansalla on useampiakin verrokkeja, joista se haluaa erottautua. Englantilaisten kanssa ovat taistelleet usein myös hollantilaiset ja espanjalaiset. Jälkimmäiset jopa uhkasivat maihinnousulla, joka olisi voinut onnistuakin hyvin dramaattisin seurauksin. Mutta millaista väkeä he ovat verrattuna ranskalaisiin?

Silmiini sattui juuri Samuel Pepysin päiväkirjasta se kohta, jossa kerrotaan, miten joskus ennen Lontoon suurta paloa ja yli puoli vuosisataa Suuren Armadan jälkeen Espanjan ja Ranskan lähettiläät olivat Lontoossa riitautuneet ja konflikti oli uhkaamassa.

Kuningas kielsi englantilaisia sekaantumasta asiaan ja seurauksena oli, että espanjalaiset tappoivat kolme ranskalaisten hevosta ja useita miehiä. Lontoolaisia tämä ilahdutti suuresti ja kun espanjalaiset marssivat halki kaupungin muodostelmassa, jossa viisikymmentä miestä paljastetuin miekoin suojeli lähettilästä, huusi yleisö riemuissaan suosiotaan, englantilaiset sotilaat etunenässä.

Kansallisella vaistolla on omat hierarkiansa. Minulle oli yllätys, että ranskalakiset jo tuossa vaiheessa olivat niin paljon espanjalaisia epäsuositumpia. Toki Englanti taisteli molempien kanssa siirtomaissa ja kaappasi parhaansa mukaan espanjalaisia laivoja hopea- ja kulta-aarteineen,

 Sitä paitsi Ranska ja ranskankieli olivat englannissa vanhastaan hyvin tunnettuja. Ehkäpä liiankin tunnettuja…

 

Milloin Suomi syntyi?

 

Suomen keksiminen

 

Viimeisten noin viidenkymmenen tai ehkäpä 30-40 vuoden mittaan näyttää syntyneen aivan uusi paradigma siitä, milloin Suomi syntyi.

Suomen ”satavuotisuutta” juhlittiin näyttävästi vuonna 2017, mikä läheni idiotismia antaessaan ymmärtää, että koko se valtiollinen yksikkö, jonka tunnemme Suomena olisi vain sen ikäinen.

Kysymys Suomen valtiollisen aseman ”todellisesta” luonteesta oli nostettu historian hämäristä uudelleen esille 1970-luvulla ja sen myötä avattiin kysymys koko käsitteestä: jos Suomea ei ollut olemassa, niin mitä sen sijaan oli?

Vastaus oli tietenkin: Ruotsi. Suomi oli vain osa Ruotsia, jolla ei tarvinnut (tai edes vpinut?) olla omaa identiteettiä. Se oli vain joukko Tukholmasta käsin hallittuja läänejä. Niinpä esimerkiksi käsite ”Ruotsi-Suomi” oli ehdottomasti hylättävä.

Eihän sellaista kaksoismonarkiaa ollut. Ruotsin kuninkaan titulatuuriin kuului kyllä jo 1500-luvulta lähtien, että hän oli myös Suomen suuriruhtinas, mutta suuriruhtinaskunnalla ei ollut erillistä poliittista olemassaoloa, siispä sitä ei ollut edes olemassa.

Itse asiassa Suomen erikoislaatu nimenomaan kokonaisuutena, joka käsitti koko Pohjanlahden itäpuolisen alueen, Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata lukuun ottamatta, oli olemassa eli tunnustettiin jo 1500-luvulta lähtien.

Keskiaikainen ”Itämaan” käsite jäi pois käytöstä, sen jälkeen kirjoitettiin erityisiä Suomen kronikoita, jotka tosiaankaan eivät rajoittuneet merkitsemään vain Varsinais-Suomea ja kautta 1700-luvun nousi suomalainen itsetietoisuus, joka ilmeni jopa tiettynä separatismina.

Aikakauden erinomainen tuntija Helge Pohjolan-Pirhonen kirjoitti ja toimitti puoli vuosisataa sitten laajan teossarjan ”Kansakunnan historia”, jossa hän aloittaa kansakunnan tietoisuuden kasvun kuvaamisen Poltavan taistelusta 1709 lähtien.

Sen sijaan. että tutkimus olisi seurannut avattua uraa, sen metodiseksi johtotähdeksi hiipi konstruktionismi, joka oli kansainvälisesti muodikasta. Kansakunta oli muka syntynyt vasta rautateiden ja Bobrikovin myötä. Sitä ennen oli ollut vain hajanaisia, Ruotsin valtioalueella asuvia heimoja.

Kansakunnan rakentamisen merkitystä ei kannata vähätellä, mutta ei liioitellakaan. Runeberg, Lönnrot ja Topelius merkitsivät modernin Suomen synnylle erittäin paljon, mutta kysyä sopii, mitä he olisivat voineet tehdä, ellei olisi ollut esimodernia Suomea eli niitä objektiivisia olosuhteita, jollaiset ovat kansakunnan synnylle välttämättömiä.

Tämä on yhtä relevantti kysymys kuin kysymys siitä, millaisia sukupuolia tässä maailmassa olisi ilman biologiaa.

Voimme lähteä siitä, että ne puheet ”Suomesta”, joita historiassa riittää 1500-luvulta saakka, viittaavat todella olemassa olevaan asiaan, Suomeen, jonka hahmo muuttui tietenkin aikojen kuluessa, kuten sen rajatkin. 1700-luvulla se oli jo vankasti olemassa.

Muuan argumentti Suomen varhaista olemassaoloa vastaan, johon näkee usein nojattavan, on se, ettei Ruotsi Haminan rauhassa vuonna 1809 sopimustekstin mukaan luovuttanut Venäjälle mitään ”Suomea”, vaan sen sijaan ainoastaan tietyt Ruotsin läänit, jotka sijaitsivat nykyisen Suomen alueella.

Tämän argumentin arvo on kutenkin tasan plus miinus nolla, sillä Uudenkaupungin rauhassa vuonna 1721 Ruotsi nimenomaan luovutti Venäjälle tietyt osat hallitsemastaan Suomen suuriruhtinaskunnasta.

Suuriruhtinaskunta ja siellä asuvat sumalaisen kansakunnan edustajat mainitaan rauhansopimuksessa usein, otan tässä nyt esille vain pykälän 5.:

5. Против того же е.ц.в.  обещает в четыре недели по размене

ратификаций о сем мирном трактате,  или прежде,  ежели  возможно,

е.к.в.  и  короне свейской возвратить,  и паки испражнить Великое

княжество Финляндское кроме той части,  которая внизу в описанном

разграничении выключена и за е.ц.в.  остаться имеет,  так и таким

образом,  что е.ц.в.,  его наследники и последователи на сие ныне

возвращенное Великое княжение никакого права,  ниже запроса,  под

каким бы видом и именем то ни было,  вовеки иметь не будут,  ниже

чинить  могут.  Сверх  того  хочет  е.ц.в.  обязан быть и обещает

е.к.в. сумму двух миллионов ефимков исправно без вычета и конечно

от  е.к.в.  с  надлежащими  полномочными  и расписками снабденным

уполномоченным заплатить и отдать указать на такие сроки и  такой

монетой, как о том в сепаратном артикуле, который такой же силы и

действа есть,  яко бы он от слова  до  слова  здесь  внесен  был,

постановлено и договорено.

 

(е.ц.в. -его царское величество -hänen tsaarillinen majesteettinsa)

(е.к.в. -его королевское величество -hänen kuninkaallinen majesteettinsa)

Mukavuussyistä käännätän tämän lihavoidun kohdan koneella:

 

5. Samaa E.C.V. vastaan  Lupauksia vaihdosta neljässä viikossa

ratifioimalla tämän rauhansopimuksen tai, mikäli mahdollista, ennen,

H.K.V.  ja palata Svean kruunuun ja ulostaa Suuri

Suomen ruhtinaskunta, lukuun ottamatta jäljempänä

Rajaus on myös poistettu käytöstä ECV:ssä.  on jäätävä, niin ja niin

Tällä tavoin H.R.H., hänen perillisensä ja seuraajansa ovat nyt

palautettu suurherttuakunta, jolla ei ole oikeutta pyynnön alapuolella,

Missä tahansa muodossa ja nimellä se onkin, heillä ei koskaan ole sitä, alempi kuin

He voivat korjata sen.  Lisäksi H.C.V. haluaa.  on pakko olla ja lupaa

E.K.V. kahden miljoonan efimkin määrä säännöllisesti ilman vähennyksiä ja tietysti

alkaen H.K.V.  asianmukaisten valtuutettujen henkilöiden ja kuittien kanssa, joissa on

valtuutettu maksamaan ja ilmoittamaan tällaiset ehdot ja sellaiset

kolikko, kuten erillisessä artikkelissa, jolla on sama voima ja

toiminta, ikään kuin se olisi otettu käyttöön täällä sanasta sanaan,

Säädetty ja sovittu.

Autan vähän tekoälyä ja totean, ettei suuriruhtinaskuntaa ollut tarkitus” ulostaa”, vaan palauttaa. Joka tapauksessa se siis oli se perusyksikkö, jonka suhteen rajanmuutokset pohjoisessa tehtiin.

Ruotsiksi pykälä kuuluu seuraavasti:

Hans Czariske Maj:t utlåfwar deremot/ at innom fyra weckor effter utwäxlad Ratification öfwer detta Fredzfördrag/ eller ännu förr/ om möijeligit är/ til Hans Kongl. Maj:t och Sweriges Crona restituera och åter inrymma Storfurstendömet Finland/ förutan den dehlen/ som här nedanföre uti den beskrefne Gräntze skilnaden är undantagen och Hans Czariske Maj:t lämnad blifwer/ således och i så måtto/ at Hans Czariske Maj:t/ des arfwingar och effterföljare i ewighet eij skola äga eller kunna påstå för sig någon rättighet eller anspråk/ under hwad sken och namn det hälst wara må på detta nu restituerade Storfürstendömet.

Miksi sitten Haminan rauhassa vuonna 1809 ei sanottu sanaakaan Suomen suuriruhtinaskunnasta ja puhuttiin vain Ruotsin lääneistä? Mikä oli muuttunut vuodesta 1721 lähtien?

Ehkäpä asia ei ollut sinänsä merkittävä. Sama tuloshan rajojen suhteen voitiin saada aikaan myös puhumalla lääneistä, joiden rajat tunnettiin tarkoin. Suomesta tai Suomen suuriruhtinaskunnasta kokonaisuutena ei taas enää voinut puhua Ruotsin kruunun omaisuutena, koska osa siitä oli jo tullut Venäjän omistukseen vuosien 1721 ja 1743 rauhoissa. Lisäksi Venäjä liitti vuonna 1809  Suomeen pohjoisessa myös alueita, jotka eivät olleet kuuluneet suuriruhtinaskuntaan.

Syyt voivat olla mitä tahansa, joka tapauksessa meidän on pakko tehdä se johtopäätös, ettei Haminan rauhansopimuksen teksti ole minkään arvoinen argumentti, kun käsittelemme kysymystä siitä, oliko tuolloin jonkinlainen Suomi olemassa vai ei.

Tiedämme jo, että Suomi Ruotsin Pohjanlahden takaista aluetta merkitsevänä käsitteenä oli olemassa jo vuonna 1721 myös erittäin virallisessa yhteydessä käytettynä. Tietenkin Suomi oli silloin jotakin aivan muuta muin se on nyt ja samoin oli Ruotsikin.

Syntyikö Ruotsi oikeastaan vasta vuonna 1809, kun se sai idässä nykyiset rajansa tai ehkä pikemminkin vasta vuonna 1905, kun Norja irtautui siitä?

Voihan tällaisiakin kysyä, jos haluaa. Toinen juttu on, että täytyy pitää mielessä, miten rajoitettu merkitys vastauksilla näihin kysymyksiin on.

 

 

Muuan soppa

 

Soljanka (lihaseljanka)

 

Suomessa on keittojen vamistus mennyt takapajulle. Ennen muinoin 1950-luvulla oli keitto muistaakseni se yleisin pääruoka. Sen kanssa sitten voi ottaa tarvitessa leipää ja voita ja hörpätä maitoa tai piimää päälle, jos siltä tuntui. Näin täyttyi tuo ruokaympyrä.

Helsingissä oli vielä hiljattain Kruunnhaassa mainio keittoravintola ”Qulma”, jossa oli tarjolla yleensä kolme keittoa ja vielä salaattia ja uuniperunaa. Nyt tuo keittomenyy näyttää hävinneen, mikä on suuri vahinko.

Mutta voihan sitä keittoa itsekin tehdä. Herkullista pääruokaa saa halutessa parilla eurolla per annos ja sitä voi aina myös pakastaa, ellei viittä litraa saa kerralla kulumaan. Isosta kaalinpäästä syntyy sen verran.Kaalikeitosta, kalakeitosta ja hernekeitosta on tullut varmaankin jo blogattua, samoin borssista (borštš).

Nyt vähän soljankasta, jota kaikin mokomin sopii kutsua vakiintuneella nimellä ”seljanka”. Sitähän on sekä kala- että lihalaatua. Moni muistaa ne ainakin Moskovan-junasta.

Joka tapauksessa ”soljankan” nimi viittaa suolaan(sol),kun taas seljanka viittaa seloon (kylä, kirkonkylä), joten soljanka tuntuisi paremmin kertovan tämän keiton ideasta. Siis vähän kun pohljobka, joka viittaa siihen, että soppaa syödään nimenomaan leivän särpimenä.

Se soljankan idea on ainakin minun mielestäni tässä keiton suolaisuudessa, johon liittyy hapanimelyys, kuten niin moneen muuhunkin todella hyvään ruokaan. Keitossa tämä yhdistelmä tuntuu jotenkin aivan erityisen hurmaavalta: vodkaryypyn päälle tuoksuvaa, kuumaa keittoa, jossa tuntuu savustetun lihan ja kypsien vihannesten harmonia.

Soljankaa, tai olkoon nyt seljankaa voidaan tehdän yli sadalla jamiksei tuhannellakin eri tavalla kuten  muitakin perusherkkuja. Asia riippuu usein siitä, mitä jääkaapissa ja komerossa sattuu olemaan.

Itse löysin ison myöykyn paahtopaistia, joka kyllä säilyy hyvin pakastettuna ja olikin jo pakastetttua, joten se sopi lihaksi. Sen kanssa olisi pitnänyt olla voimakkaasti savustettua lihaa, mutta ei ollut, joten käytin chorizo-makkaraa.

Lisäksi olennaisia aineita olivat tomaattipyree ja tomaatit, oliivit ja sitruunanviipaleet.

Sopasta syntyi seuraavanlainen:

1,5 l. vettä

1 purjo

2 porkkanaa

2 tomaattia

2 sipulia

1 palsternakka

pala selleriä

1 venäläinen suolakurkku pieninä palasina

 200 g. paahtopaistia (valmista)

200 g. chorizo-makkaraa

200 g. voimakkaasti savustettua kinkkua tai siansivua

½ dl tomaatipyreetä

4valkosipulin kynttä

10-15 kalamata-oliivia

1 rosmariinin oksa

1 lihaliemikuutio

5-7 palaa sokeria

10-15 mustapippuria

2 laakerinlehteä

persiljaa

öljyä paistamiseen

 

Aluksi kuumennetaan kattilassa öljy ja annetaan silputtujen vihannesten ja tomaattipyreen pehmentyä siinä varttitunnin verran. Sen jäkeen niitä keitetään lihaliemessä ainakin toinen varttitunti. Sitten lisätään liha ja makkara ja suolakrkku ja keitetään yhä miedolla lämmöllä noin vartin verran.

Tarjoillessa pannaan sopan päälle hakattua persiljaa sek oliivit ja muutama sitruunan viipale, ja lautaselle reilu ruokalusikalloinen smetanaa. Sen loppuessa otetaan uusi lusikallinen smetanaa. Vodkaa man mukaan. Pakkaspäivinä enemmän.

Savustettula lihaa ei minulla sattunut juuri tällä kertaa olemaan, mutta mielestäni tuloksesta tuli hyyvä näinkin. Savuliha kyllä periaatteessa on aivan keskeinen osa soljankaa, joten suosittelen sitä.

En maininut aineksissa perunaa. Jos haluaa siitä vielä tuokaisamman, niin siitä vaan. Venäjälä yleensä voidaan akkkkiallalisätäperunaa, jolloin ruokalajin nimeen lisätään: ”po domašnemu” -kotiruuan tapaan.

Välttämättömänä lisäyksenä totean, että vastustan ja halveksin Putinin rosvomaista hyökkähystä Ukrainaan. Söisivät omia borssejaan ja silavaansa ja vaikkapa nyt juuri soljankaa.

 

 

Eksotiikkaa Suomesta

 

Muukalaisten keskellä.

Diana Webster, Finland Forever. Turku/Åbo 1952-1953. Schildts&Söderströms 2013, 286 s.

 

Vuosi 1952 oli merkkivuosi kaikkien suomalaisten elämässä ja syyt siihen ovat kyllin tunnettuja. Vielä paljon myöhemmin verratessani vuosia keskenään, nousi 1952 aina mieleeni aivan erityisenä. Koko maailmakin oli silloin henkeään pidättäen keskittänyt katseensa pohjoiseen maahamme, joka eli aineellisesti niukkaa elämää, mutta oli kaikkia muita uljaampi.

Muistan tärkeimpiin leikkeihini kuuluneen piirtämisen ja kirjoittamisen suurille valkoisille käärepapereille. Piirsin tietenkin sadoittain olympiarenkaita, joita silloin oli kaikkialla ja myös hakaristejä. Isäni auttoi korjaamaan karkeimmat virheet.

Toisin kuin aikamme typeristö ehdottomasti kuvittelee, hakaristeillä ei ollut mitään poliittista merkitystä. Viisivuotiaana maailmassa ne olivat ennen muuta lentokoneiden tunnuksia, nimenomaan suomalaisten.

Enemmän minua kiinnostivat kuitenkin uusimmat konetyypit, joilla voi lentää ääntä nopeammin. Douglas Skyrocketin olin päättänyt ehdottomasti joku kaunis päivä hankkia itsellenikin. Se taisi olla kyllä vasta parin vuoden kuluttua, jolloin kirjoitin asiasta.

Tämä ei vielä ollut ihan Skyrocketin kahden machin murtanisen aikaa (joka tapahtui seuraavana vuonna), mutta lentokoneiden aikaa se oli. Niiden kuvia keräsin innolla, kun niitä alkoi saada kahvipaketeista vuonna 1954. Mutta kyllä englantilaiset lentokoneet tiesin jo silloin ja ne kiinnostivat yli kaiken.

Monen ikätoverin harrastamista autoista en välittänyt tuon taivaallista. Toki mieleeni jäi muutama erikoinen nimi, yleensä ne olivat englantilaisia. Meillekin saatiin jeeppi, ehkäpä juuri tuona vuonna. Ja valtavan kokoinen Massey Fergusonkin jyristeli pihaan.

Englanti oli siis ehdottoman kiinnostava maa minullekin ja kun juuri olin oppinut lukemaan ja kirjoittamaan, kirjoitin kirjeen jonnekin Englantiin ja pyysin lähettämän sikäläisiä postimerkkejä. Pettymyksekseni sain kymmenen vuoden kuluttua nähdä, ettei kirje ollut minnekään lähtenyt, vaan löytyi äitini piirongin laatikosta.

Joka tapauksessa tuona samaisena muistettavana vuonna saapui maahamme myös minua puolitoista vuosikymmentä vanhempi englantilainen tyttö, oikeastaan siis jo oikea neiti, joka sitä paitsi oli puoleksi walesilainen ja syntynytkin Australiassa.

Minuun verrattuna hän oli aivan eri maailmasta. Esimerkiksi Helsingin olympialaisia hän ei ollut huomannut lainkaan. Urheiluista häntä kiinnosti korkeintaan tennis. Suomesta hän ei tiennyt yhtään mitään ja joutui opettelemaan kaikki asiat niin sanotusti kantapään kautta.

Se ei ollut helppoa, sillä tässä maassa olivat englannin puhujat äärimmäisen harvinaisia. Toki Miss Diana oli koulussa oppinut myös saksaa ja ranskaa, mutta hyvin usein eivät ihmiset osanneet niitäkään.

Diana vietti sitten itse asiassa koko loppuikänsä Suomessa, mikä ei suinkaan kuulunut suunnitelmiin, sikäli kun niitä edes oli. Aluksi hänellä oli vain vajaan vuoden mittainen pesti Turkuun, opettamaan englantia halukkaille.

Tehtävä oli vaikea, etenkin kun siihen ei ollut saanut minkäänlaista koulutusta. Toisaalta kukaan muukaan ei näyttänyt vaivanneen päätään sellaisella asialla, kuin englannin opettaminen ulkomaalaisille. Diana oli opiskellut kieltä ja klassista kirjallisuutta B.A.-tutkinnon verran, mutta siitä ei ollut paljon apua.

Lähinnä yksi sopiva kirja oli olemassa ja sen kirjoittajat Kauffman ja Eckersley olivat tuntemattomia eikä Diana-neiti moskaan oppinut ymmärtämään, mistä he olivat saaneet päähänsä kirjoittaa tuon alan oppikirjan. Joka tapauksessa heidän nimiparinsa tuli Dianalle ja hänen kollegoilleen yhtä tutuksi kuin Jekyll ja Hyde, Laurel ja Hardy tai Smith ja Wesson, kuten kirjoittaja kuivasti toteaa.

Itse asiassa koko ala oli aivan raivaamatonta maata ja kirjoittaja sai itse kehittää metodinsa. Englannin kielen maailmanvalloitus oli vielä edessäpäin. Kun se tapahtui, se tapahtui ällistyttävän nopeasti ja perusteellisesti.

Kieliongelmat olivat olennainen ja usein riemastuttava osa tuon ensimmäisen Suomen-vuoden elämää. Muuten uusien olojen ja tapojen opiskelu vei paljon aikaa ja paljasti sen, miten kokonaan erilainen arkielämän maailma saattoi olla niinkin läheisessä maassa, jossa sitä paitsi englantilaisiin suhteuduttiin ehdottoman myönteisesti.

Toki aina joskus kysyttiin miksette te (te!) puolustaneet Puolaa vuonna 1939 tai miksi hyökkäsitte Suezin kanavalle (tämä vasta 1956). Joka tapauksessa kansakunnan jäsen oli ilman muuta vastuuhenkilö kaikessa maataan koskevassa.

Itse asiassa elävä englantilainen oli tavattoman harvinainen olio, jota tultiin varta vasten katsomaankin: tuollaiselta hän siis näytti, tuolla tavalla puhui ja pukeutui, käveli ja istui... Turussa asusti tuolloin ulkomaalaisia puolenkymmentä henkeä ja koko maassa muutama sata. Siinä luvussa olivat siis esimerkiksi saksalaiset ja jokunen ranskalainenkin.

Nuoren neidon elämään ei kuulunut vielä seksi, josta hän tuskin mitään tiesikään, vaikka oli jo kihloissa. Tuota kaupallista seksiä, joka nyt tulvii kaikkialta, ei yksinkertaisesti vielä ollut olemassa. Itse sanaakaan ei taidettu vielä käyttää, ainakaan nykyisessä merkityksessä.

Mutta muutakin kiinnostavaa löytyi koko ajan kaikkialta. Suomalaiset tavat ja mentaliteetti yllättivät yhä uudelleen, esimerkiksi hiljaisuus, jota siedettiin vaikeuksitta. Seuraelämän tavoissa oli paljon kummallisuuksia ja outoja koukeroita. Ravintolatkin olivat leimautuneet synnin pesiksi, joissa töykeät vartijat (tarjoilijat) tarkkailivat asiakkaita, joita eivät kuitenkaan olleet näkevinään, mikäli nämä kaipasivat palvelua.

Suomalainen  ruoka oli osaksi outoa, esimerkiksi hapanmaitotuotteita (piimä) ei Englannissa ollut. Muuten, Englannssa elettiin tuhon aikaan hyvin niukasti ja sellaista ruuan paljoutta, josta Enid Blytonin ”Viisikossa” aina uneksuttiin, ei todellisuudessa ollut. Runsautta uhkuvan voileipäpöydän kirjoittaja näki ensi kertaa Tukholman-laivalla, jonka nimi oli pahaenteisesti Bore I…

Kirja on tulvillaan tarkkanäköisiä havaintoja suomalaisesta ja brittiläisestä kulttuurista (englantilaisesta ja hieman walesilaisestakin). Ne ovat nautinnollista luettavaa ja mestarillisesti esitettyjä.

Suomessa vierailleet ulkomaalaiset Giuseppe Acerbista ja Edward Clarkesta lähtien ovat korvaamaton lähde sille, joka haluaa oppia tuntemaan omaa kulttuuriamme ja ymmärtää sen erikoislaadun, joka ulkomaalaisille tulee usein suurena yllätyksenä ( ks. m. Vihavainen: Haun le duc tulokset).

Tämä Websterin kirja kuuluu ehdottomasti kunniapaikalle siihen riviin, jossa ovat Suomea samoilleiden sankarimatkailijoiden kertomukset. Kirjaan on olemassa jatkoakin, täytyypä lukea!