Profeetta ajassaan

 

Mustattu mies

 

Venäläinen vitsi kertoo, että kun kaksi kaverusta näki ensi kertaa mustan afrikkalaisen, huudahti toinen: ”Kato Vanja, Solženitsyn!”

”Mistä sinä hänet tunnet?”

”No ohan tuota niin paljon mustattu!”

Niinhän se oli. Solženitsyn kävi yhden miehen sotaa Neuvostoliittoa vastaan ja voitti, jos asiaa halutaan vähän tiivistää ja kärjistää. Mutta kylläpä vastapuoli häntä jaksoikin mustata!

Solženitsynin toiminnan merkitys ja arvo avautuvat vasta omassa kontekstissaan, keskellä neuvostokauden sakeinta propagandan, agitaaton ja disinformaation keitosta. Irtautuminen tästä vellistä vaati erittäin suurta intellektuaalista kapasiteettia ja moraalista rohkeutta.

Sittemmin Solženitsyn on taas leimattu yksinkertaisesti vain hourupäiseksi taantumukselliseksi, lähinnä puuttuvan liberalisminsa takia. Itse asiassa tämä kyllä näkyi jo hänen Harvardin puheestaan vuonna 1978. Kirjailija ei ollut riittävän länsimaalainen eikä amerikkalainen arvoiltaan, jotta Amerikan itärannikon liberaalit olisivat voineet häntä arvostaa tai edes ymmärtää.

Myös Vladimir Nabokov oli aikoinaan pilkannut amerikkalaista kulttuuria äärimmäisen rajusti, mutta hänen aristokraattinen kritiikkinsä annettiin anteeksi, sehän kuului sentään lähinnä kirjallisuuden eikä politiikan puolelle.

Solženitsyniä on erityisen kovasti arvosteltu myös siitä, että hän annatti Venäjän, Ukrainan ja Valko-Venäjän liittoa (mikäli niiden kansat sitä kannattaisivat). Nykyisestä näkökulmasta katsoen asia on suorastaan pöyristyttävä, mutta ennen Neuvostoliiton hajoamista se oli äärimmäisen radikaali.

En nyt rupea tässä Solženitsynin asianajajaksi, jokainen saa olla hänen ajatuksistaan mitä mieltä haluaa. Ajattelin joka tapauksessa, että voisi olla hyvä antaa hänen ajatuksilleen hieman perspektiiviä, kun niistä nyt on taas kerran ollut puhetta:

 

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Siinäpä kysymys.

 

Miten Venäjä olisi uudelleenrakennettava?

 

Vuonna 1990 ilmestyi Aleksandr Solženitsynin hyvin merkittävä pieni teos ”Miten meidän olisi uudelleenrakennettava Venäjä?” (Kak nam obustroit Rossiju?) (ks. http://www.solzhenitsyn.ru/proizvedeniya/publizistika/stati_i_rechi/v_izgnanii/kak_nam_obustroit_rossiyu.pdf ).

Kirjoittaja ei voinut käyttää muotoa ”Kak nam perestroit Rossiju”, sillä se oli jo niin sanoakseni kilpailevan firman käytössä. Hän oli jo kirjoittanut samasta aihepiiristä parissakin pamfletissa, mutta nyt ajatukset koottiin yhteen.

Vuosi oli siis 1990, mikä on syytä pitää tarkoin mielessä. Siltä pohjalta ja vain siltä pohjalta koko teksti on ymmärrettävissä, aivan kuten se, mitä erilaiset älykääpiöt nykyään nimittävät ”suomettumiseksi” pitää ymmärtää ja voidaan ymmärtää vain oman aikansa pohjalta.

Kirjailija huomauttaa heti aluksi, että kommunismin hetki on nyt lyönyt, mutta sen betoninen perusta ei ole vielä sortunut. Että vältyttäisiin vapautumisen sijasta hautautumasta sen raunioihin, oli tehtävä jotakin, mutta mitä?

Ensisijainen kansallinen tehtävä oli Solženitsynin mielestä imperiumista ja imperialismista luopuminen. Venäjällä, ja eritoten nykyhetken sairaalla Venäjällä, ei yksinkertaisesti ollut voimia ylläpitää imperiumia, puhumatta siitä, mitä moraalista vahinkoa sai aikaan toisten kansojen orjuuttaminen.

Solženitsyn oli huolestuneena huomannut, ettei venäläinen kansallinen tietoisuus mitenkään voinut vapautua mielettömästä alueajattelusta, imperialistisesta hulluudesta, jota valheellinen kommunistinen ideologia oli vain kiihdyttänyt.

Venäjän oli kerta kaikkiaan luovuttava orjuuttamasta muita kansoja: kolme Baltian tasavaltaa, kolme Kaukasian tasavaltaa ja neljä Keski-asian tasavaltaa oli ehdottomasti laskettava päättämään itse kohtaloistaan. Sama koski Moldaviaa, mikäli se piti Romanian seuraa parempana kuin Venäjän. Irtautumisen Venäjästä oli oltava kertakaikkista ja peruuttamatonta. (И так я вижу: надо безотложно, громко, четко объявить: три прибалтийских республики, три закавказских республики, четыре среднеазиатских, да и Молдавия, если ее к Румынии больше тянет, эти одиннадцать — да! — непременно и бесповоротно будут отделены ).

Kazakstan, joka itse asiassa oli Etelä-Siperia, oli kommunistien mielivaltainen luomus: missä paimentolaiset olivat kerran vuodessa käyneet, se merkittiin uuteen valtioon kuuluvaksi, mutta Iljitšhän nimittikin alueellisia kysymyksiä kymmenennen arvoluokan asioiksi. Kazakstan oli siis kysymys sinänsä ja ilmeisestikin vaati neuvotteluja. Mutta jos ne halusivat erota juuri tuossa muodossa, niin menkööt Herran rauhassa (to i s Bogom).

Toisessa yhteydessä Solženitsyn pohti myös Tšetšenian kysymystä ja päätyi siihen tulokseen, että jos ne halusivat erota, niin kuka niitä voisi estää (ja samaan aikaan pysyä rehellisenä ihmisenä), mutta jos ne olivat osa Venäjää, niin piti myös käyttäytyä sen mukaisesti eikä pitää yllä omaa ulkopolitiikkaa.

Jäljelle jäi kolme ”Venäjää” eli vanhan jaottelun mukaan iso-, vähä- ja Valkovenäjä (velikaja, malaja i belaja Rus). Oli ilmeistä, että ne kuuluivat yhteen ja toisivat luonnollisesti parhaiten yhdessä, liittona, jonka nimi olisi Rus tai vaikkapa Rossija. Asiallisesti kyseessä olisi Venäjän liitto, Rossijskij sojuz.

Tämän liiton yhteydessä, sen sisällä, olisi pakostakin vielä suuri määrä eri kansallisuuksia, joiden kansallisiin pyrintöihin oli suhtauduttava arvostavasti ja huomaavaisesti.

Venäjä oli kokenut ankaran taudin, sosialismin, ja sen oli nyt levättävä ja tervehdyttävä. Tämä merkitsi Solženitsynin mielestä myös tiettyä eristymistä lännestä ja sen vieraasta kulttuurista. Tarvittaisiin varmaan jonkinlaista sensuuriakin estämään kulttuurisen paskavellin pursumista vastustuskyvyttömälle Venäjälle.

Solženitsynin visio oli äärimmäisen rohkea ja omintakeinen. Se oli sen miehen arvoinen, joka moraalisena jättiläisenä oli kyennyt näkemään läpi koko neuvostosysteemin valheiden rakennelman ja päättäväisesti nousemaan sitä vastaan.

Oli irvokas näky, kun henkeä ja uskonvarmuutta täynnä olevat taistolaiset meillä in corpore tuomitsivat Solženitsynin, jota syytettiin sairaalloiseen egoismiin ja omistavan luokan tietoisuuden jäänteisiin perustuvasta taantumuksellisuudesta ja Suuren isänmaallisen sodan sankareiden herjaamisesta.

Erityisesti mainittiin vielä Aleksandr Matrosovin ja Zoja Kosmodemjanskajan muiston häpäiseminen. Eihän entinen rintamamies Aleksandr Isajevitš heistä edes mitään ollut sanonut, mutta objektiivisesti ottaenhan hänet tietysti voitiin siitäkin tuomita marxismi-leninismin nerokkaan supertieteen avulla.

Eipä tässä enempää siitä uskomattaomasta kampanjasta, jolla Solženitsyniä yritettiin halventaa. Samahan jatkuu nykyään toiselta suunnalta, kun kirjailijaa todistellaan taantumukselliseksi slavofiiliksi, hyvä ettei peräti totalitarismin kannattajaksi.

Mitään sellaistahan Solženitsyn ei ollut, mutta on myönnettävä, että hän putosi kehityksen rattailta eikä hänen profetiansa kelvannut kenellekään.

Kaikki tapahtui yhtäkkiä ja odottamatta. Se, joka pilkkaa sovjetologiaa siitä, että se ei onnistunut ennustamaan Neuvostoliiton romahdusta ja hajoamista, osoittaa vain, ettei ymmärrä historiasta mitään. Eivät näitä asioita tienneet vielä vuonna 1990 kukaan, eivät edes ne, jotka ne sitten toteuttivat seuraavan vuoden lopussa, ymmärtämättä itsekään, mitä seurauksia heidän toiminnallaan oikeastaan oli.

Silloinhan oli tarkoituksena luoda Itsenäisten valtioiden liitto, IVY, joka pian, mutta ei välittömästi, osoittautui fiktioksi.

Kun Neuvostoliitto hajosi, se purkautuikin alkutekijöihinsä. Valkovenäjä ei ollut suinkaan mikään valmis kansakunta ja itse valkovenäläinen nationalismi oli rakennettava jälkeen päin.

Ukrainan kanssa oli hiukan toisin. Se oli kieleltään ja kulttuuriltaan selvästi Venäjästä poikkeava ja sen historiaan kuului myös valtiollisuuden aineksia, aika tuoreitakin. Ennen muuta Ukrainalla oli eurooppalaisia juuria, jotka erottivat sitä isovenäläisyydestä. Moskalien vastaisuutta toisaalta ja ukrainalaisen patriotismin tukahduttamista toisaalta löytyi historian varastoista.

Mutta ei Ukrainakaan mikään valmis kansallisvaltio ollut, puhumatta siitä, että sen neuvostoaikana vedetyt rajat tosiaan olivat melkoiselta osalta mielivaltaiset.

Kun uudessa valtiossa ruvettiin rakentamaan kansallista kulttuuria, oli selvää, että siinä törmättiin isovenäläisiin perinteisiin. Ainakin näin jälkeenpäin katsoen se on meille ihan ilmeistä. Niistä virheistä ja jopa rikoksista, joita tehtiin, ei tässä sen enempää. On kuitenkin selvää, ettei tällainen skenaario tullut Solženitsynille edes mieleen, vaikka hän olikin epäluuloinen vapautumisen vaaroihin nähden.

Mutta vapaus on hankala asia myös demokratiassa, jossa enemmistö usein kuvittelee omaavansa oikeuden sanella vähemmistölle, mitä sen rauhaan kuuluu. Demokratia on kuin jokapäiväinen kansanäänestys. Se on aina vaarassa rappeutua mielivallaksi, toki oikeudenmukaisuuden nimissä.

Mutta miksi Putin sentään hyökkäsi Ukrainaan? Asiahan näköjään paljastui hiljattain eräästä ohjelmasta, joka vahingossa lähetettiin ennen aikojaan, kun Ukrainan oli määrä olla jo kukistettu. Kysymys on nimenomaan siitä, että Putin haluaa palauttaa imperiumin, aluksi ainakin tuon Venäläisen liiton muodossa. Venäjänkin jo, muuten selitetään olevan jo imperiumi.

Mikäli ei olisi toimittu nyt, olisi Ukraina ehkä peruuttamattomasti irronnut Venäjästä ja koko ajatus uudesta imperiumista käynyt ikuisiksi ajoiksi mahdottomaksi, kertoi Putin. Juuri samaan tapaan myös Stalin talvisodan kritiikkiseminaarissa puhui hyökkäyksestä Suomeen: oikea hetki oli nyt ja olihan se joka tapauksessa tehtävä…

Stalin sai turpansa veriin ja joutui muuttamaan koko skenaariotaan Suomeen nähden. Täytyy vain toivoa, että Putinille kävisi samoin Ukrainassa.

Selvää joka tapauksessa on, ettei tuolla Solženitsynin kaavailemalla Venäläisellä liitolla (joskus hän käytti myös muotoa Slaavilainen liitto) ole eikä voi olla enää samaa merkitystä kuin sillä olisi voinut olla hänen aikanaan. Samaan jokeen ei voi astua kahta kertaa ja paljon on vettä virrannut Dneprissä sen jälkeen, kun Ukraina yllättäen huomasi olevansa itsenäinen valtio.

Mutta sama koskee Venäläistä imperiumia sen kaikissa muodoissa. Taantumuksen osa on aina epäkiitollinen eikä sillä koskaan ole todellisia tulevaisuuden edellytyksiä. Venäjän johtojuntta on nyt jäänyt pahasti ulkopuolelle historian kehityksestä. Sama koskee kansaa kuten mielipidetarkkailu osoittaa.

Putin on kyennyt palauttamaan autoritaarisen systeemin ja hallitsemaan informaatiota jo vuosien ajan. Sen tuloksena peräti 68 prosenttia venäläisistä kannattaa nyt ”erikoisoperaatiota” Ukrainassa (jos olisi kysytty ”hyökkäyksestä” olisi luku ollut taatusti aivan jotakin muuta). Luku on peräisin tutkimuslaitos VTsIOM:ilta, joka on valtioon kytköksissä, joten sitä pitää arvioida tässä valossa. Silti se näyttää oikean suuntaiselta muiden tietojen valossa.

On selvää, että Venäjällä hyvin laajasti myös kansan keskuudessa kummittelevat taas mielettömän aluepatriotismin aaveet, fasistisen pseudotieteen, ”geopolitiikan” siivittäminä.

Jos Aleksandr Isajevitš olisi hengissä, hän antaisi mitä kuuluu ja kuka käski niin kaikenkarvaisille putineille ja medinskeille kuin myös niitä orjallisesti seuraavalle, älyttömälle ja tahdottomalle mukapatrioottisten venäläisten laumalle. Tietenkin Venäjällä ovat myös omat vanhurskaansa, mutta niistä ei puhuta nyt.

Ei saa elää valheessa, julisti profeetta kerran. Hän onnistui tekemään isänmaassaan valtavan työn, mutta hänen jälkeensä kyvyttömät ja kyyniset ilveilijät yhdessä varkaiden ja rosvojen kanssa ovat vallanneet näyttämön ja onnistuneet vetämään vielä onnettoman kansankin mukaansa.

Nyt Venäjä tarvitsisi uutta, suurta profeettaa. Liberalismi ainakaan läntisessä muodossaan ei riitä Venäjällä vastavoimaksi sille nationalistiselle saastalle, jota levitetään ja on jo kymmeniä vuosia levitetty koko valtion mahtikoneiston avulla.

 

 

 

Saksan-sodan eepos

 

Vähän unohdetusta sodasta

 

Sodat aiheuttavat aina kansallisen mielenhäiriön, jossa yleensä monet arvot keikahtavat päälaelleen. Jo muinaisessa Kreikassa asia huomattiin ja sitä ihmeteltiin.

Venäjän valapattoinen hyökkäyssota naapuriaan vastaan on asianmukaisesti aiheuttanut suurta painetta historian uudelleentulkintoihin. Ensimmäinen maailmansota, joka vuosikymmenet oli lähes täydellisessä katveessa tutkimukselta, joka sen sijaan suuntautui Lokakuun Suureen Sosialistiseen Vallankumoukseen, joka aloitti ihmiskunnan historian uuden aikakauden.

Kun huomattiin, ettei se aloittanut muuta kuin onnettoman harharetken fasististyyppiseen totalitarismiin, alettiin jälleen kiinnostua ensimmäisestä maailmansodasta, joka oli tuon vallankumouksenkin synnyttänyt. Sehän oli imperialistinen sota, mutta mitäs vikaa imperialismissa oikeastaan on?

Tuo kiinnostus alkoi jo ennen Ukrainan sodan alkamista ja epäilemättä juuri imperiumin nykyisen suuren johtajan johdolla saatiin hyvin pian sellainenkin yllättävä tutkimustulos, että Venäjä itse asiassa oli luettava ensimmäisen maailmansodan voittajavaltioihin.

Ukraina sen sijaan näytteli juudaksen osaa ja teki opportunistisesti niin sanotun leipärauhan Saksan kanssa. Niinhän teki koko Venäjäkin, mutta kun Ukraina vielä oli irtautunut Venäjästä ilmeisenä tarkoituksena itsenäistyä ikiajoiksi.

Mikäli Venäjä tosiaan kuului sodan voittajiin, on Brest-Litovskin rauhaa pidettävä yllättävänä, sillä siinähän se luopui itse asiassa koko imperiumistaan, mukaan lukien Puolasta ja Suomesta, joita ei ole sen koommin saatu takaisin kotiin palautettua.

Nythän asia näyttää taas ainakin joidenkin vähäisempien äänien perusteella taas ajankohtaistuvan. Maineikkaiden tšekistien entinen valtakunnanjohtaja Patrušev muistutti äskettäin siitä, että Suomikin kuului vuosisadan verran Venäjän imperiumiin.

Eikö se itse asiassa kuulukin siihen luonnostaan? Katsokaapa vain karttaa. Amerikkalaista termiä lainatakseni Venäjän kutsumuskohtalohan on laajentua sinne, missä meri tulee vastaan. Niin on, jos siltä tuntuu.

Ensimmäinen maailmansota alkoi Venäjällä suuren euforian vallasa, kuten tapahtui muuallakin. Saksan lähetystöä (tuo hotelli Astoriaa vastapäätä sijaitseva eduskuntatalomme esikuva) vandalisoitiin ja saksalaisen pullakauppiaan puoti Nevskillä pantiin tasaiseksi.

Kaikki olivat innolla mukana ja erityisesti juutalaisten osuus kannattaa panna merkille: hehän olivat vielä hiljattain kärsineet pogromeista ja heitä epäiltiin epäisänmaallisuudesta. Nyt he marssivat suurelta synagogalta Talvipalatsille osoittamaan lojaalisuuttaan. Matka jatkui Znamenskaja-aukiolle (nyk. Vosstanija, Moskovan-aseman vieressä).

Venäläisten isänmaallisuus oli saatu herätettyä, kuten sodissa aina tapahtuu ja nytkin taas näyttää tapahtuneen. Suuri regressio ilmenee aina aluksi suurena riemuna, kun aivojen käytöstä luovutaan.

Ei se hetken hurmos kuitenkaan sitä tarkoittanut, että uusi olotila olisi kestävää laatua. Keväällä 1917 koitti totuuden hetki.

Muistellaanpa nyt tässä vaihteeksi taas tuotakin sotaa:

torstai 18. maaliskuuta 2021

Yhdenmiehen armeijakin voi olla hirmuinen

 

Suuri hyökkäys

 

Aleksandr Solženitsyn, Elokuu neljätoista (10.-12. elokuuta vanhan ajanlaskun mukaan). Suomennos Esa Adrian. Tammi 1972, 550 s.

 

Tulipa taas mieleen kerrata Solženitsynin magnum opusta. Kyseessähän on Punainen pyörä (Krasnoje koleso), mahtava kymmenosainen romaaniepos (4650 s.), josta on suomennettu vain kaksi osaa: Elokuu 14 ja lokakuu 16.

Kirja on Solženitsynin yhden miehen armeijan hyökkäys suoraan päin bolševistista väärennöksen koulukuntaa. Hänen ilmeinen tavoitteensa on palauttaa totuus niin sanotusta lokakuun vallankumouksesta, ei enempää eikä vähempää.

Kirjailijaa voi kaikin mokomin pitää suuruudenhulluna, kuten minäkin aikoinaan tein. Postmodernissa maailmassa, joka jo silloin vallitsi Neuvostoliitossa, yritys herätti heti myös kyynisen reaktion: ”Mikä on totuus?”

Loanheitolla ei ollut mitään rajaa ja muistan hyvin, miten järkyttynyt olin havaitessani, että neuvostoliittolainen loanheitto ei häikäillyt nimittää kirjailijaa myös isänmaanpetturiksi ja venäläisyyden vihaajaksi tämän kirjan (tai eepoksen) perusteella. Ja tämän kehtasivat tehdä nimenomaan bolševikit…

Yhtä hyvin he olisivat voineet esittää saman syytöksen Tolstoille, jonka suurtyötä Solženitsyn on selvästikin halunnut toistaa. Sota ja rauha tosin ei ollut niinkään kertomus vuodesta 1812, kuin ihmisestä ja sodasta yleensä, ja vielä rauhastakin.

Punainen pyörä, sikäli kuin olen sitä lukenut, on tai haluaa olla myös koko inhimillisen todellisuuden kuvaus, sikäli kuin sellaista voi pitää mahdollisena. Venäjän vallankumous ja bolševikkien vallankaappaus syntyvät aikakaudesta, ihmisestä ja hänen yhtä sokeasta kuin avuttomasta pyrkimyksestään hallita maailmaansa.

Punaista pyörää on tosiaankin suomennettu vain nuo kaksi osaa ja tuskin sekään oli erityisen kannattavaa. Suomennos maksaa, jopa Suomessakin, jossa kääntäjä saa tyytyä nälkäpalkkaan, ellei sitten saa jostakin apurahoja. En tiedä, saiko Esa Adrian, mutta luultavasti kyllä.

Muistelen, että kirjaa (Elokuu 14) haukkua louskutettiin milloin mistäkin asiasta. Olihan kirjoittaja Neuvostoliiton julkinen vihollinen ja hänen kanssaan kaveeraamisesta tehtiin tietyt johtopäätökset. Oli sitä paitsi turvallista moittia kirjailijaa esimerkiksi historian väärentämisestä.

Hänen historiansa näet oli ainakin aivan erilainen kuin bolševikkien virallinen historia ja sitä paitsi epätieteellinen sivuuttaessaan sen satojen tutkijoiden vahvistaman väärennöksen, jonka mukaan kaikessa toteutui se, mikä kirjoitettu oli ja minkä mukaisesti maailmanhistorian kehitys synnytti uudenlaisen yhteiskunnan.

Solženitsynin syyttäminen venäläisvastaisuudesta oli yhtä mieletöntä kuin hänen esittämisensä slavofiilinä tai peräti mustasotnialaisena. Laiskalle hengelle molemmat myös ovat käyneet täydestä ajattelun korvikkeena ja aina voi yrittää väittää, ettei kirjailija edes tuntenut sitä, mitä hän kuvasi.

Solženitsyn kuitenkin tunsi pappenheimilaisensa yhtä hyvin kuin Tolstoi omansa. Kirja osoittaa erinomaista ajan tunnelmien ja niiden muuttumisen tavoittamista ja varmemmaksi vakuudeksi kirjailija esittää aina välillä ajan dokumentteja, kuten lehtiotsikoita ja viittaa tapahtumiin, jotka bolševistinen väärennöksen koulukunta oli painanut unohduksiin.

Kirjan sankareita on ennen muuta eversti Vorotyntsev, totuudelle uskollinen patriootti, joka ei alennu hurraamaan ontoille ideologisille symboleille, keisarista isänmaahan. Hän muistuttaa Tolstoin Pierre Bezuhovia. Hänelle tärkeintä on totuus -ja oikeus, pravda ja tämä ei sitten viittaa bolševikkien kaappaamaan sanaan, josta tehtiin valheen äänenkannattajan nimi.

Venäjän armeija oli monikansallinen. Kirjailija ei osoittele vierasheimoisia ja vihjaa heidän puuttuvaan lojaalisuuteensa. Kenraali Rennenkampf sai kyllä pilkkanimen Rennen-ohne-Kampf, mutta ei se hänen kansallisuudestaan johtunut.

Itä-Preussin eli Tannenbergin taistelussa toimi myös suomalainen kenraali Sirelius, joka mainitaan useaan kertaan. Ei hänenkään hahmonsa imarteleva ole, mutta todellinen traaginen antisankarihan on kenraali Samsonov, joka viimein tekee itsemurhan.

Ei ole totta, että historiassa määräisivät vain mykät materian voimat, mutta niitä ei voi myöskään aliarvioida. Katkerana Vorotyntsev saa muistella Venäjän armeijan ylpeänä toistelemaa Suvorovin iskulausetta: kuula on hölmö, pistin se jotakin on! Vai että sillä lailla. Ja tykki se varmaan on sitten ihan idiootti…

Ensimmäinen maailmansota merkitsi sivistyneen maailman henkistä konkurssia, johon päädyttiin asiaa lainkaan ymmärtämättä, unissakävijöiden tapaan. Laho Venäjän valtakunta oli rakennettu aikoja sitten vanhentuneille periaatteille ja perustui järkyttävään luokkaeroon.

Intelligentsija oli asettunut kapinaan koko systeemiä vastaan jo puoli vuosisataa ennen maailmansodan syttymistä ja vuonna 1914 ylioppilas, intelligentti (venäläinen intellektuellin nimitys) ja vallankumouksellinen merkitsivät lähes samaa.

Silti monet ylioppilaat lähtivät vapaaehtoisina rintamalle ja kirjailija kuvaa myös heitä. Joukossa oli myös defaitisteja, jotka halusivat loikata, kuten muuan vänrikki, jonka isännimi Lenartovitš viittaa ruotsalaiseen ja siis suomenmaalaiseen syntyperään.

Mutta kohtalon iskut oli otettava vastaan. Itse kukin käyttäytyi katastrofin keskellä kuten ihmiset käyttäytyvät. Siinä näkyi elämän koko kirjo. Ihannoitu venäläinen saattoi hyvinkin olla sankari, teatraalinenkin, mutta myös kaikkea muuta. Tykit ne ratkaisivat Saksan sodassa, eikä vihollisen tietä omalla rinnalla suljettu. Sitä paitsi oltiin hyökkäämässä.

Sodan koko tolkuttomuus nousee esille vasta asioiden konkreettisesta kuvaamisesta ja sen Solženitsyn taitaa. Minun mielestäni hän on hyvinkin Tolstoin veroinen.

Muuan seikka, jonka panee suomalaisena merkille ovat suomalaisten kaupunkien mukaan nimetyt rykmentit: löytyy niin  Savonlinnan (Nejšlotski), Viipurin, Sortavalan kuin Käkisalmenkin rykmentti. Viimemainittu oli Itävallan keisarin kunniapäällikkyyden alainen ja vielä sodan alkuviikkoina se oli viralliselta nimeltäänkin Лейб-гвардии Кексгольмский Императора Австрийского полк.

Yhtä pahasti olivat Viipurin rykmentin asiat, se oli seremoniallisesti Saksan keisarin alainen: 85-й пехотный Выборгский Его Императорского Королевского Величества Императора Германского Короля Прусского Вильгельма II полк.

Solženitsyn väittää, ettei uutta nimitystä rykmentille ollut elokuun suuren taistelun aikana edes vielä keksitty ja tämä pitää paikkansa. Elokuun lopulta lähtien käytettiin sitten vain 85. viipurilaisen rykmentin nimitystä.

Nuo niin sanotusti suomenmaalaiset rykmentit, joita oli paljonkin, oli tosiaan perustettu Suomessa, siis Vanhassa Suomessa ennen suuriruhtinaskunnan liittämistä keisarikuntaan ja niissä oli alun perin paikallista väkeä. Myöhemmin ne kuitenkin jouduttiin täydentämään muualta, suuriruhtinaskunnan autonomiasta johtuen.

Savonlinnan rykmentti on minusta kiinnostava, tuo kaupunki kun kuuluu taas Suomeen, tällä kertaa itsenäiseen.

Rykmentti perustettiin vuonna 1806 ja taisteli mm. niin sanotussa Tonavan armeijassa. Napoleonia vastaan suunnatulla retkellä se osallistui muun muassa Leipzigin kansaintaisteluun ja eteni Ranskaan saakka, ei kuitenkaan Pariisiin. Rykmentissä taisteli muun muassa runoilija ja Puškinin ystävä Baratynski, joka runoissaan ihannoi Suomeakin.

Rykmentin lyhyt historia kertoo, että se hajotettiin vuonna 1835 ja muodostettiin sitten uudelleen Suomen alueella vuonna 1863. Missä määrin mukana oli suomalaisia ei liene kukaan selvittänyt. Tuskinpa niitä edes oli, ainakaan miehistössä.

Tannenbergin (saksalaisen nimityksen mukaan) suuressa tuhoamistaistelussa elokuussa 1914 savonlinnalaiset joka tapauksessa suorittivat Solženitsynin mainitseman urhoollisen hyökkäyksen, jonka tulokset kuitenkin valuivat hukkaan. Lyhyissä rykmentinhistorioissa löytyy kyllä kielteisempääkin ainesta. Niin aina.

Tässä Punaisen pyörän osassa Suomea eli suuriruhtinaskuntaa kuitenkaan tuskin edes mainitaan. Lokakuu 16 -teoksessa siitä sen sijaan puhutaan enemmän ja kun olin aikoinaan kirjan lukenut, katsoin tarpeelliseksi lähettää kirjailijalle kappaleen englanninkielistä Pertti Luntisen Seyn-elämäkertaa.

Kirjailija kiitti kauniisti ja vastasi kirjoittamalla kokonaisen sivun mittaisen kirjeen kommentoidakseen näkemyksiäni Venäjän intelligentsijasta. Olen tallettanut kirjeen niin huolellisesti, ettei sitä ole enää millään löytynyt parinkymmenen vuoden etsinnöistä huolimatta.

Luulen, että se on jonkin kirjan välissä.

 

Lisää verta pakkiin?

 

Konfliktit on tunnustettava

 

Silloin kun minä sosiologiaa opiskelin, mikä tapahtui yli puoli vuosisataa sitten (olin vahingossa kirjoittaa ”yli sata vuotta sitten”), loisti muuan nimi tähden lailla siinä uusien ja vanhojen suuruuksien galleriassa, jota meille opetuslapsille esiteltiin.

Kyseessä oli Ralf Dahrendorf, mies, joka pakotti etsimään rationaalisia ratkaisuja mielettömimpiinkin konflikteihin. Hän ei tyytynyt siihen, että konflikteissa omaksuttaisiin aina sen puolen asia, joka oli oikeampi, järkevämpi ja hedelmällisempi.

Koska osapuolia oli kaksi, oli konfliktin aito lopettaminen voimalla tai edes ylivoimaisella järkeilyllä harvoin tie sen ratkaisemiseen.

 Toisella, eli tässä tapauksessa sillä kukistamisen ansaitsevalla osapuolellakin oli omat syynsä kannattaa näkemyksiään, olipa syynä tyhmyys, katkeruus tai vaikkapa pelkkä saaliinhimo.

Mikäli tuo toinen ryhmä yksinkertaisesti kuitattiin väärää ja sallimatonta asiaa ajavina rikollisina, syntyi todennäköisesti piilevä konflikti, joka ei aseellisestakaan kukistamisesta välttämättä lainkaan heikentynyt, vaan saattoi jopa saada lisää kasvuvoimaa.

Dahrendorfin ura oli komea, hän toimi muun muassa London School of Economicsin rehtorina ja Oxfordin yliopiston vararehtorina. Saatuaan Britannian kansalaisuuden, hän sai myös päärinarvon ja pääsi ylähuoneen jäseneksi. Euroopan yhteisön hallinnossakin hän toimi muutaman vuoden.

Nyt en enää muista tarkkaan, miten Dahrendorf neuvoi ristiriitoja sääntelemään. Hän joka tapauksessa ymmärsi, ettei niiden hävittäminen millään lopullisella ratkaisulla aina olisi mahdollista ainakaan lyhyellä tähtäimellä ja siksi oli opittava elämään niiden kanssa.

Joka tapauksessa tällaisen lähestymistavan ensimmäinen ehto oli ristiriidan tunnustaminen todelliseksi. Se enemmän tai vähemmän merkitsi sitä, että vastapuoli nostettiin täysiarvoiseksi neuvottelukumppaniksi sen sijaan, että se olisi leimattu pelkästään idioottien tai rikollisten laumaksi, jonka väärät asenteet oli hävitettävä kaikkine ilmentymineen.

Sen jälkeen, kun ristiriita oli tunnustettu, oli osapuolten organisoiduttava yksiköiksi, joiden välillä neuvottelut olivat mahdollisia ja sovittava pelisäännöistä.

Pelisääntöjen puitteissa oli sitten, mikäli mahdollista, annettava kohtuulliseksi katsottu määrä valtaa asioiden muuttamiseen myös toiselle, siis sille alakynnessä olevalle osapuolelle.

Päästyään vaikuttamaan asioihin sen sijaan, että olisi tullut ulos suljetuksi, toinenkin osapuoli sai purkautumistien omille turhautumilleen ja keinon vaikuttaa asioihin. Se myös saattoi nyt osoittaa, mihin se itse pystyi, kun sillä kerran olli mahdollisuuksia asioihin vaikuttaa.

Suomessa The Right Honourable Dahredndorf nautti 1960-luvulla suurta suosiota sosiologien, tuon uuden ihmetieteen gurujen keskuudessa.

On vähintäänkin mahdollista, että hänen teoriansa suoraan vaikutti siihen, että Kekkonen päästi kommunistit hallitukseen. Tämähän oli asia, joka monia kauhistutti niin koti- kuin ulkomailla ja jota asioita vajavaisesti ymmärtävät eivät vieläkään halua antaa Kekkoselle anteeksi.

Joka tapauksessa tulos oli hyvä. Sen ansioihin on mahdollista lukea sekä kommunistien kesyyntyminen lähes normaaliksi puolueeksi, että sen kahtiajaon synnyttämine tai ainakin syventäminen, joka tapahtui tuossa Suomen kommunistisessa puolueessa.

Puolueen isänmaalliset ainekset irtautuivat Moskova-mielisistä quislingeista ja yhteiskuntaa voitiin sen jälkeen rakentaa konsensuksen hengessä. Silloin meille saatiin tulopolitiikka ja konsensus. Kuinkahan on nyt?

Dahrendorfilainen suhtautuminen konfliktien sääntelyyn on ilmeisesti ollut toimivaa sorttia. Se oli osa Kekosen valtioviisautta, jolla oli ratkaiseva merkitys maamme itsenäisyyden säilymisessä ja kansan vaurastumisessa. Jostakin syystä vastaavaa ajattelua saa nykyään hakemalla hakea sitä mistään löytämättä.

Sen sijaan nykyään näyttää niin kansainvälisessä kuin kotimaisessakin politiikassa olevan monessa maassa vallalla sangen primitiivinen ajatus siitä, että ”oikeat” asiat ovat niin oikeita, että niiden edistämisen hyväksi on kaikki ”väärää” ajattelua edustavat tavalla tai toisella kukistettava ja eristettävä.

Ruotsissa ei ruotsidemokraatteja millään voida päästää hallitukseen enempää, kuin Saksassa AfD:tä. Lapsenomainen ajattelu pikkusormen antamisesta pahalle halvauttaa aidosti demokraattisen politiikan mahdollisuudet.

Samaan sarjaan voidaan laskea joidenkin politikitsijoiden lapsellinen riemastus siitä, että Marine Le Peniä on nyt estetty osallistumasta presidentinvaaliin. Toki muitakin ääniä kuuluu ja The Economist on syystä esittänyt huolestumisensa siitä, mitä tällainen merkitsee Ranskan demokratialle.

Ukrainan sodassa olisi saatava aikaan rauha ja vähintäänkin lopetettava silmitön tappaminen ja hävittäminen. Sielläkin on asian ytimessä tuo kaiken aloittanut Ukrainan sisäinen konflikti, joka olisi tunnustettava ja yritettävä turvata sen sääntely rauhanomaisin keinoin.

Ymmärrän, että asia on helpommin sanottu kuin tehty, mutta peräänkuulutan nyt sellaista asennetta, joka hyväksyy ja tunnustaa myös Venäjä-mielisten ukrainalaisten tavoitteiden tosiasiallisen olemassaolon.

Tahallista tai tuottamuksellista konfliktin lietsontaa voidaan havaita sen sijaan ainakin Virossa, jossa on juuri nyt jopa lopetettu ei-kansalaisten oikeus äänestää paikalisvaaleissa.

Tuloksena tällaisesta politiikasta ei varmasti ole ristiriitojen loppuminen, vaan todennäköisesti niiden muuttuminen hallitsemattomiksi ja entistä vaarallisemmiksi.

Tässä ei nyt ilmeisesti kannata sanoa mitään konkreettista Ukrainan tilanteen muuttumisesta lähitulevaisuudessa.

Yleisemmällä tasolla on kuitenkin ilmeistä, että juuri nyt tarvittaisiin runsaasti valtioviisautta, eli kykyä ja taitoa pyrkiä konfliktien säätelyyn silloinkin, kun toinen osapuoli näyttää omien kriteerien mukaan arvioiden vain rikolliselta, idioottimaiselta ja vaaralliselta.

Avoin väkivalta, sota, on setään se kaikkein huonoin tapa ratkaista sellainenkin tilanne. Ehkä se kuusinumeroinen kuolonuhrien määrä, joka Ukrainassa on valtavilla ponnisteluilla saatu aikaan voisi auttaa palauttamaan kunniaan rauhanomaiset metodin konfliktien käsittelemiseksi.

 

Rahastus seksillä

 

Pornoa pukkaa

 

Seksuaalinen vallankumous oli yksi niistä suurista vapautustapahtumista, joihin ihmiskunnan edistyksellisin osa suurella tarmolla pyrki kautta 1800-luvun.

Eipä ihme. Itse asiassa seksuaalisuus tietenkin oli ja on ihmisyyden ytimessä, eräs perustarpeista, jonka tukahduttaminen ja vääristäminen on maailmassa aiheuttanut yhtä paljon pahaa kuin muukin sorto, kuten kansallinen tai yhteiskuntaluokkaan liittyvä.

Niin sanotuilla utopistisosialisteilla kuului jonkinlainen, yleensä hyvin radikaali seksuaalinen vallankumous aina ohjelmaan ja tulevaisuudessa sukupuolielämä oletettiin järjestettävän aivan uudella tavalla, joka tyydyttäisi kaikkia eikä sortaisi ketään.

Itse kukin ymmärsi asiat omalla tavallaan. Venäläisen radikalismin isällä ja Leninin suurella esikuvalla Nikola Tšernyševskillä seksuaalisuus on kaiken pyhän ytimessä hänen uudella Venäjällään, jonka kaupungit oli tehty lasista ja alumiinista (vrt. Vihavainen: Haun Tšernyševski tulokset).

Dostojevskilla taas on eräässä teoksessaan karikatyyrinen radikaali, joka haluaa vapauttaa naisseuralaisensa kehottamalla tätä myymään kadulla itseään. Onhan nuori kauneus tytön pääomaa, jonka käyttämisen estämistä tai edes hukkaamista ei voi sallia.

 Dostojevski huomauttaa, että kaikilla aatteilla on sellaisia kannattajia, jotka vahingoittavat niitä enemmän kun viholliset. Mutta tuo säikkymätön radikaali julisti kyllä olevansa hölmö, mutta lakkaavansa sitä olemasta, kun kerran tiesi itsekin asian. Kyseessä oli varmaankin yritys soveltaa Sokrateen johtopäätöstä tietämisen merkityksestä.

No, joka tapauksessa seksuaalinen valankumous tuli, kun sen aika koitti. Niin sanotut Bloomsburyn älyköt elivät uudenlaisten normien mukaisesti, mutta he muodostivat vain pienen saarekkeen jälkiviktoriaanisen Englannin tekopyhässä kulttuurissa.

 Ensimmäisen maailmansotien jälkeinen aika oli jälkikäteen katsoen vasta tuon mainion vallankumouksen alkusoittoa. Alastomuus ja ruumiillisuus nostettiin kunniaan, mutta se tapahtui yhä jonkinlaisen ylevän aatteellisuuden puitteissa sikäli kuin kyse oli älymystöstä.

Vasta toisen maailmansodan jälkeen tapahtui massojen vallankumous. Sitä enteilivät jo sensuurisodat, joiden tuloksena kaunokirjallisuus jo vapautettiin sensuurista. Suuret ikäluokat suorittivat varsinaisen kumouksen, jonka symbolisena huipentumana on vuosi 1968. Bertrand Russellin henkilö yhdisti uuden radikalismin Bloomsburyn yhteisöön.

Sikäli kuin asia koskee seksuaalisuuden roolia kulttuurissa, tapahtui varsinainen vallankumous kuitenkin suurelta osalta muualla kuin Woodstock-festareilla. Sen todelliseksi pioneeriksi lanseerattiin menestyvä nuori mies, joka opiskeli collegessa.

Hän nimittäin luki Playboy-lehteä. Lehden ytimenä oli kuva” kuukauden leikkitoverista” (Playmate of the month), kolmen sivun värikuva kauniista ja alastomasta nuoresta naisesta. Tämän ympärillä oli sitten erilaisia eteenpäinpyrkivälle nuorelle miehelle sopivia tarinoita ja muuta hyvää, seksivitseistä ylellisten lahjojen (esim. moottoripyörä) kuviin.

Lehden ambitiona oli kuitenkin edustaa myös vakavaa filosofiaa, jolla kaikki perusteltiin. Niinpä siinä eräs osasto oli nimeltään” Playboy philosophy”, jossa yhä uudelleen perusteltiin, usein filosofian klassikoihin viitaten, miksi vapaus merkitsee myös sukupuolista vapautta. Ja yli kaikenhan oli taloudellinen vapaus, joka tarkoitti, että seksiä oli voitava hyödyntää myös taloudellisesti.

Julkaistuissa kuvissaan aina aamutakkiin pukeutunut ja hehkeiden tyttöjen ympäröimä lehtimoguli Hugh Hefner oli keskiluokkaisen ja kunniallisen (respectable) pornon ensimmäinen suuri profeetta (ks. Vihavainen: Haun hefner tulokset). Seksin myynnissä oli kyse miljardisummista ja periaatteessa ilmaisen myyntiartikkelin hinnan mielettömästä paisuttamisesta.

Onhan tässä jo aikaa kulunut siitä, kun Playboy oli kova sana nuorten miesten ja naisten keskuudessa. Naisille pääseminen kuukauden leikkitoveriksi merkitsi kurkottamista kuuluisuuden ja ”jetsetin” ihmeelliseen maailmaan, jossa kaikki maallinen hyvä oli saatavilla. Suomalaisiakin leikkitovereita oli.

Nykyäänhän pitää jo olla entinen pääministeri päästäkseen kurkistamaan tuohon paratiisiin. Pelkkä riisuutuminen on niin last season.

Tai mene ja tiedä. Kyllä seksin myynti tavalla tai toisella on yhä suuri bisnes ja luultavasti se on nyt jopa laajempaa kuin koskaan. Rahastamisen tavat ovat vain muuttuneet.

Lievästi hämmästyen törmäsin netissä sellaiseen termiin kuin ”OnlyFans-tähti”. Ilmeni, että OnlyFans on yhteisö, jonka jäsenet maksavat siitä, että ne saavat nähdä ”tähden” suorittavan erilaisia seksuaalisesti kiihottavia esiintymisiä.

Kyseessä on siis aivan sama idea kuin joskus takavuosina Sohossa, jossa pääsi tirkistämään jostakin aukosta naista, joka istui laatikossa housut kintuissa. Punnan maksamalla sai tirkistelyaikaa joitakin sekunteja ja sen jälkeen ”malli” sulki aukon ja pyysi lisää rahaa. Luultavasti kolikoita illan mittaan kertyi kilotolkulla.

Mutta nykyäänhän asiat hoidetaan hienostuneemmin, etten sanoisi sofistikoituneemmin. Tuo sana muuten tuli meille muistaakseni 1970-lubulla. No, joka tapauksessa, nyt esiintyvät jopa itse katsojat ja kaikkia osapuolia veloitetaan google-tiliä erilaisten appien käytöstä.

Nuo apit eivät yleensä ole sellaisenaan ns. kovaa pornoa tai lainkaan pornoa. Kova porno on ilmaista. Jokainen voi vapaasti mennä katsomaan youpornia tai pornhubia siitä vaan, nappia painamalla. Takeita ei ole siitä, että ruokahalu säilyy vielä tuon tarjonnan nauttimisen jälkeen. On se sellaista kamaa ja hyvin vaatimattoman kokemuksen perusteella uskallan esittää, että kehitys on sielläkin ollut nopeaa ja mennyt yhä perverssimpään suuntaan.

Mutta niin sanottu pehmoporno tulee nyt luoksemme ilmaiseksi ja kutsumatta, itse asiassa sitä ei pääse edes karkuun.

 Tietokoneelleni on pesiytynyt jokin MSN, joka aikanaan näytti joka aamu ensimmäisenä paljasta naisen takapuolta, mitä vastaan minulla ei sinänsä mitään ole. Venus Kallipyge oli mitä oli nimenomaan kauniin pyllynsä ansiosta. En ihmettele, että sitä alettiin palvoa.

Joka tapauksessa oli pakko nyt ihmetellä, miksi tätä tarjottiin nyt väkisin ja tilaamatta. Vastaus on tietenkin raha: samassa paketissa tuli ja tulee mainoksia ja taas mainoksia.

Vielä kummallisempaa on ollut Threads-nimisen appin (palvelimen?) sisältö. Sen kerrottiin olevan vastaisku amerikkalaisten magnaattien periaatteettomalle sananvapauden suosimiselle, nämähän olivat poistaneet omista systeemeistään niin sanotun faktantarkistuksen eli ennakkosensuurin.

Threadsin anti on sitten ollut miltei kokonaan naisten kuvia, vieläpä kauniiden naisten. Katsoohan niitä mielellään, mutta en ymmärrä, miksi minun pitäisi aina ohi mennessäni peukuttaa niitä, kuten ne kerjäävät tekemään. Lisäksi ne tarjoavat seuraa, vaikka yleensä asuvat toisella puolella maailmaa.  Pari kaunotarta harjoittaa lakkaamatta masturbointia, en tiedä, mitä tekemistä sillä on tällaisella uutissivustolla.

Verrattuna X:ään tämän kilpailijan sisältö on lievästi sanoen kummallista, enkä meinaa millään löytää sieltä sellaista informaatiota esimerkiksi päivänpolitiikasta, jota etsin. Jotakin toki on, mutta vain muutama prosentti tarjonnasta.

No, sittenhän meillä tässä ajassa on näitä varsinaisia seuralaispalveluita, jotka eivät mitään muuta pyrikään olemaan. On esimerkiksi Tinder, jossa on jonkinlainen tutka, jonka avulla voi löytää halukkaan parin jopa naapuristosta. Vastaava sukupuolivähemmistöjen palvelin on nimeltään Grindr. Muitakin näyttäisi olevan.

Kaikki suurimmat lienevät amerikkalaisia ja rahastavat ymmärtääkseni aivan samalla logiikalla kuin tuo muinainen Sohon tirkistelylaatikko. Tirkisteltäviksi ovat kuitenkin ryhtyneet ryhmien jäsenet ja sutenööri tarjoaa vain alustan.

Mutta puhe oli tässä nyt siis seksuaalisesta vallankumouksesta, joka merkitsi vapautumista irrationaaliseksi koetuista vanhanaikaisen yhteiskunnan normeista.

Vapautuminen tuli jo puoli vuosisataa sitten, eikä nykyinen nuori polvi voine lainkaan käsittää, millainen muutos kulttuurissa on tapahtunut.

On kuitenkin helppo nähdä, ettei muutos muistuta paljonkaan sitä, mitä utopistisosialistit kerran visioivat. Heidän utopiassaan seksi ei enää ollut kauppatavaraa, vaan edusti korkeimpia arvoja kehittyneimmillään.

Vapaassa yhteiskunnassa ja kulttuurissa ei seksuaalisuuden esittämisen ja myymisen rajoituksia voine ainakaan kovin paljon sallia. Olemme siis nyt tämän Dostojevskin radikaaliääliön aikoinaan, kuvittelemassa vapaassa yhteiskunnassa.

Elävään kulttuuriin on aina kuitenkin kuulunut ja kuuluu yhä keskeisenä hierarkkisuus. Viinaa voi juooda pullon suusta ja saada mukavan nousuhumalan, jonka vallassa sitten voi karjua ja rehennellä ympäristölleen, mikäli siitä saa tyydytystä.

Toisaalta voi myös nauttia ravintolassa miellyttävässä ympäristössä ja hyvässä seurassa viiniä ja herkullista ruokaa, mihin liittyneenä tuo samainen nousuhumala antaa autuaallisen lisänsä. Onko molemmissa kyse samasta asiasta, jätän itse kunkin mietittäväksi. Ainakaan meidän ns. kulttuuripiireissämme ei tällaisia eroja näköjään kyetä tekemään, mikäli kyse oin seksistä.

Jos esimerkkejä tarvitaan, viittaan vain tuohon Pride-maailmaan ja sen kuvastoon. konkreettisemmin voin mainita vaikkapa nimen Tom of Finland.

Olen näistä jo kirjoittanut, joten tyydyn tässä vain antamaan linkin (Vihavainen: Haun tom of finland tulokset).

Tulemme tässä näet pornon problematiikkaan. Huomautan suhtautuvani hyvään pornoon myönteisesti ja lähden siis siitä, että sitäkin on olemassa hyvää ja huonoa. Miksi juuri se huono ja suorastaan törkyinen laji on nykykulttuurissamme suurimmassa suosiossa, on minusta kiinnostava kysymys.

En rupea tässä avaamaan asiaa enemmälti, koska olen sen jo muualla tehnyt. Huomautan vain, että kyseessä mitä ilmeisimmin on sama ilmiö kuin aidon taiteen ja kitschn välisessä erossa (ks. Vihavainen: Haun kitsch tulokset).

Mutta kitsch-taidehan on nykyään hyvin arvostettua.

Niinpä niin, Dostojevskin ääliö.

Tattis

 

Kiitosta ny vaan

 

Ei ole ihmistä, jolla ei edes joskus olisi syytä kiitokseen. Toki jotkut saattavat olla kaameassa tilanteessa parantumattomasti sairaina ja alituisten tuskien kynsissä mutta on heilläkin varmasti joskus enemmän tuskia ja siis myös joskus vastaavasti vähemmän.

Tällainen kohtalo on, luojan kiitos, kai sentään harvempien osana, mutta ikäviä, pahoja, ei-toivottavia ja vastenmielisiä asioita sattuu kaikille. Ja sitten ne taas poistuvat tai ainakin helpottavat. Siitähän voi tuntea jopa kiitollisuutta. Miksipä ei?

Ihmisen hyvinvointi ei ole summa- vaan tulokäsite. Jos yksi tulon tekijöistä eli perustarpeista (vrt. on nolla, on sitä myös kokonaisuus, ks. Vihavainen: Haun tarvehierarkia tulokset). Ei se auta, vaikka olisi kaikkea maallista hyvää, jos vaikkapa varvas on äärimmäisen kipeä eikä suostu paranemaan.

Kroisoksen opettavaiseen tarinaan on tällä palstalla jo parikin kertaa paneuduttu (ks. Vihavainen: Haun kroisos tulokset). Se opettaa meille onnen oikullisuutta, mutta kiitos ja kiitollisuus kuuluvat vielä eri kategoriaan kuin onni ja onnellisuus.

On mahdollista ja todennäköistä, että Kroisos ymmärsi olla kiitollinen onnestaan niin kauan kuin se kesti. Sittemmin, polttoroviolla istuessaan hän oli jo toisessa tilanteessa ja kiitollisuuden tunteminen ei enää ollut ajankohtaista. Onni täällä vaihtelee, veisattiin ennen, aivan oikein.

Mennet sukupolvet joutuivat elämään suuressa aineellisessa niukkuudessa. Vuodentulo määräsi, oliko täällä pohjolassa niin sanottua selvää leipää syötäväksi koko vuodeksi, vai oliko sitä jatkettava petulla, vehkalla tai muilla korvikkeilla.

Nälkävuosien jälkeen oli syyt kiitollisuuteen, kun koitti kevät ja oli taas toivoa hyvästä sadosta, vaikka ei tietenkään varmuutta. Kaikki oli vielä edessä päin. Joka tapauksessa suvivirren veisaaminen tuntui varmasti monesta perustellulta, vaikka kiittäminen oli vielä hieman ennenaikaista ja siihen tunteeseen saattoi sekaantua myös pelkoa ja mielistelynhalua.

Yhtä kaikki, ilman sen kummempia todisteita esitän ajatuksen, että ennen maailmassa ihmiset pystyivät olemaan spontaanimmin kiitollisia silloin, kun edes perusasiat menivät hyvin. Siihen oli erityistä syytä siksi, että ne yhä uudelleen menivät taas huonosti.

Virsi 462 (Soi kunniaksi Luojan) kiittää siitä ”kun lahjas meille soit. Ja palkaks työn ja vaivan taas puhtaan (so. ”selvän” ilman sekoituksia) leivän soit”.

Siinä siis kiitetään ennen muuta Luojaa, kun hän suostui antamaan työstä palkan. Ei itse työ riittänyt satoa tuomaan, sen talonpoika ymmärsi hyvin.

Jostakin hyvin kummallista syystä tuo virsi muuten kuuluu nykymuodossaan näin:  ”Siis kiitos Herra taivaan, kun lahjas meille toit ja päivän työhön, vaivaan taas puhtaan leivän soit”.

Kaiketi virren modernisoija on yrittänyt laskeutua lapsenmielisen veisaajan tasolle, jotta tämäkin voisi ymmärtää virren sanat edes jollain tavalla ja puhuu vain lahjoista, jotka arvattavasti ovat rahanarvoisia ja ihan jotakin muuta kuin pelkkä leipä, jota toki myös saadaan ”päivän työhön ja vaivaan”, polttoaineeksi runsaine hiilihydraatteineen.

Leipäkin (puhdas, luomu?), joka monen vyötäröä kohtuuttomasti paksuntaa, kyllä tosiaan mainitaan nyt sekin tässä yksin tein, vaikka itse asiassa särpimet ja kasvikset ne ovat se kova ydin, joka nykykuluttajaa syystäkin eniten kiinnostaa. Näin ymmärrän tämän muutoksen idean.

Vanha voimalliesti veisaava seurakunta on varmaankin ollut merkittävä kokemus kaikille osallistujille. Siinä on ollut tilaisuus yhteisölliseen osallistumiseen, joka purkautuu esteettisenä suorituksena ja elämyksenä, kultakin kykynsä mukaan. Noissa vanhoissa virsissä oli vielä jotakin ytyä ja sanomaa.

Nykyinen virsikirja on jo suurelta osalta yhtä tyhjän kanssa ja veisaajat kirkoissa ovat myös kovin harvinaisia. Se ei ole ihme, sillä harva taitaa tuntea kutsumusta sen tyhjän jauhamiseen, mitä niiden sanoissa on, sikäli kun ne eivät ole siirappiset. Toki vielä löytyy joitakin asiallisia hautajaisvirsiä.

Mutta kun aiheena nyt oli kiittäminen, tulee mieleen, että kiitoslalulut ovat nykyään harvinaisia. Ainakin ne ovat harvinaisempia kuin iänikuisen (lähinnä seksuaalisen) puutteen ruikuttaminen tai vihan kähiseminen. Ehkä ennen asiat olivat tässäkin suhteessa ainakin jossakin määrin toisin?

Kevyestä musiikista ei äkkiseltään tule mieleen kovin paljon kiitoslauluja. Muutama vuosikymmen sitten ilmestyi kyllä ”Gracias a la vida”, mutta entäpä muuta?

Tästä tulee mieleen, että aikoinaan niin vaikutusvaltainen marxilaisuus piti tyytyväisyyttä erityisen vaarallisena ja vahingollisena asenteena, sillä se jarrutti vallankumouksen tuloa. Vallankumouksen jälkeen kyllä sopi riemuita ja oli vähän pakkokin.

Mieleen tulee Karjalan kansallisrunoilijan, Jalmari Virtasen ”Vaalilaulu”, joka julkaistiin vuonna 1937, kun runoilijan teloitukseen oli aikaa suunnilleen vuoden verran. Siitä en ole tainnutkaan vielä kirjoittaa, mutta perästä kuuluu.

Mutta se nyt siitä. Palautan mieleen vanhan blogin koskien kiitospäivää, jollaista meidänkin olisi hyvä viettää. Voisimme kiittää kaikkia jostakin. Ellei nyt muusta, niin edes siitä, etteivät he ole meille niin paljon pahaa tehneet, kuin olisivat voineet.

Tässä tämä vanha blogi:

 

tiistai 26. toukokuuta 2015

Yleinen katumuspäivä

 

Yleinen kiitos- ja katumuspäivä

 

Amerikassa vietetään kiitospäivää, joka liittyy heidän ainutkertaiseen historiaansa, mutta eipä olisi hullummaksi viettää sellaista myös yleisesti.

Harvoinkos sitä unohtaa kiittää niistä kaikista lukemattomista asioista, jotka voisivat olla paljon, paljon huonommin. Ketä sitten kiittää on vielä asia erikseen. Monia tuttavia ei ole tullut kiitettyä, vaikka he ansaitsisivat sen ja monista asioista ei oikein tiedä, ketä pitäisi kiittää. Luojan kiitos, aina voi kiittää onneaan siitä, ettei sentään sen pahemmin käynyt.

 Tällaisen päivän funktio voisi olla juuri se, että se panee ajattelemaan, miksi asiat sentään ovat, vaikka ehkä huonosti, aina sentään paremmin kuin ne voisivat olla. Myönteinen vaikutus voisi olla myös sillä, että ihmiset sanoisivat toisilleen myönteisiä asioita.

Vähänkö sitä tulee urputettua joutavista ja unohdettua olennaiset asiat. Sellaisiahan ovat vaikkapa toimivat raajat, edes jotenkin pelaavat aistit ja muu perusrakenne, jota ilman tässä maailmassa voisi olla todella ikävä oleskella. Jos niistä pitäisi maksaa, ei mikään raha riittäisi. Ja paljonhan sitä jokainen pystyy löytämään myös bonusta, joka olisi voinut jäädä saamatta, mutta jotenkin tulla tupsahti ilman erityisiä ansioita tai ponnistelua tai sitten niiden kera.

Tässä vaiheessa tietenkin monella herää terve närkästys ja kauna, ehkä jopa kateus ja sielunvihollinen antaa hänelle suuhun valmiit sanat: ”Hyvähän se on…” ja niin edelleen. Monella nyt ei vaan mene hyvin ja tuntuu, että on niin väärin, kun jollakin toisella menee. Siksi kansamme onkin niin hyvin omaksunut runoilijan sanat: ”Kell’ onni on, se onnen kätkeköön!” Jo Catullus muisti varoittaa siitä, että annettaisiin sivullisten saada liikaa selville rakastavaisten onnesta. Harmittaahan se sivullista vähempikin.

Ehkäpä tämä kiitospäivä kannattaakin unohtaa ja keskittyä sen sijaan asioihin, joita kukaan ei kadehdi. Tarkoitan katumusta. Sehän on näennäisesti turhaa työtä, kun ei tehtyä kuitenkaan saa tekemättömäksi eikä mennyttä voi siepata ja palauttaa takaisin.

Quod semel emissum est, volat irrevocabile verbum, sanomme me latinistit snobbaillaksemme nyt silläkin tavalla monien kelpo ihmisten harmiksi. Mutta itse asia on vakavampi ja oikeasti miettimisen arvoinen.

Katsellessani Pietarissa kuolemattoman rykmentin iskulauseita, minuun vaikutti erityisesti tämä: Я помню. Я горжусь. Muistan ja olen ylpeä!

Koska noista kuvien kantajista heti näki, etteivät he mitenkään voineet muistaa itse sotaa ja niitä sotatoimia, joissa heidän sukulaisensa olivat olleet mukana, oli selvää, että ylpeys kohdistui tiettyyn myyttiin, valtion määrätietoisesti konstruoimaan viralliseen rakennelmaan. Sitä stalinistinen Neuvostoliitto oli alkanut luoda jo sodan kestäessä.

Itse asiassa kyse siis oli historiasta eikä muistamisesta. Jotkut asian harrastajat, kuten Pierre Nora, ovat panneet paljon painoa sille, että muisti sanan varsinaisessa merkityksessä on aina jotakin muuta kuin historia.

Jokainen kansakunta ylpeilee historiallaan ja yleensä asialle löytyy aina myös pätevä syy, ainakin mikäli pysytään noin niinkuin kohtuullisissa rajoissa. Ne rajat voi tietenkin myös ylittää ja näin tapahtuu ilmeisesti aina totalitaarisissa valtioissa, olipa kyseessä Neuvostoliitto, Saksa tai Pohjois-Korea. Se kuuluu tuollaisten pyhien valtioiden luonteeseen.

Mutta saattaapa niilläkin olla oikeus ylpeillä joistakin saavutuksistaan. Ajatelkaamme nyt vaikka sitä, että puna-armeija löi Hitlerin armeijat. Ei se merkinnyt onnea valloitetuille maille, kuten valheellisesti julistettiin, mutta on syytä katsoa, että Hitlerin voitto olisi ollut kaikille suurempi onnettomuus. Voittoa on siis syytä juhlia ja voihan siitä ylpeilläkin, jos tuntee asialle tarvetta. Erityinen ylpeilypäivä onkin jo olemassa.

Mutta tässä ei ole kaikki, mitä tuohon asiaan eli siis sotaan liittyy. Ihmisen psykologialle on ominaista, ettei se oikein kykene kohdistamaan samaan asiaan monenlaisia tunteita samanaikaisesti. Kaikilla ei järkikään tähän riitä ja siksi historian tosiasioiden moninaisuudesta rationalisoidaan selkeä ja yksiselitteinen kuva, jossa hyvä (oma puoli) on hyvä ja paha (vihollinen) on paha ja siinä kaikki.

Miten laulettiinkaan laulussa Pyhä sota (Священная война):

 

Как два различных полюса,
Во всем враждебны мы.
За свет и мир мы боремся,
Они - за царство тьмы.

 

Yksi osa omaa puolta kumoaa yhden osan toista puolta. Taidatkos sen selkeämmin sanoa! Se kuulostaa jo liki tieteelliseltä.

Sodan aikana tällainen propaganda tietenkin kuuluu jokaisen valtion toimenkuvaan, mutta on kovin valitettavaa, mikäli sama psykologia jatkuu vielä sodan jälkeen.

Silloin se merkitsee sodan psykologista jatkamista rauhan aikana ja siinä tosiasiallisesti säilyy sellainen periaatteellinen väkivallan hyväksyntä, joka ei kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan. Se merkitsee myös suurella todennäköisyydellä menneisyyden valikoivaa muistamista eli sen vääristämistä unohtamalla asioita, jotka eivät ole ylpeilemisen arvoisia. Sellaisiahan jokaiseen sotaan kuuluu ja sellaisia on tiettävästi jokaisella totaaliseen sotaan osallistuneella kansakunnalla tilillään.

Miksipä ei siis vietettäisi yleistä katumuspäivää? Silloin voitaisiin keskittyä muistamaan sodan syyttömiä ja kohtuuttomasti rangaistuja uhreja, niin omia kuin vieraita. Ihmiset voisivat kantaa kylttejä, joissa lukee: ”Muistamme, emmekä ylpeile!” Silloin voisivat sodissa vastakkain olleiden kansakuntien edustajat yhdessä keskittyä kiroamaan sitä, että heidän esi-isänsä oli pantu tappamaan ja hävittämään toisen osapuolen ihmisiä ja omaisuutta.

Suuriin voittoihin ja urotöihin liittyvät ikävät puolet voitaisiin nostaa esille ja pyytää anteeksi niiltä, jotka voidaan jotenkin mieltää asianmukaisiksi vastaanottajiksi. Maittain järjestäytyneinä kaikki pyytäisivät siis anteeksi toisiltaan. Mukava päivä, eikö totta? Tämä siitä huolimatta, että itse kukin vetää esille toinen toistaan ikävämpiä asioita.

Tämäkö ei ole realistinen idea? Kukapa sen koskaan tiennee. Kulttuurimme synnyttää jatkuvasti asioita, joita olisi vielä hiljattain pidetty epärealistisina, jopa pöyristyttävinä. Nyt ne ovat arkipäivää eivätkä enää hätkäytä ketään. Ajatelkaamme nyt vaikka pride-kulkueita, vammaisten osallistumista euroviisuihin, maahanmuuttajien positiivista syrjintää ja niin edelleen.

Katumuspäivän varsinaisena ongelmana tuskin onkaan itse asian vähäpätöisyys tai outous sinänsä. Se poikkeaisi kuitenkin merkittävällä tavalla olemassa olevista juhlista yhdessä merkittävässä suhteessa. Se nimittäin olisi juhla, jossa ei lainkaan ylpeiltäisi yhtään millään, vaan päinvastoin kaduttaisiin.

Vastaavia kulkueita oli Mustan surman aikana, jolloin itseruoskijat eli flagellantit pyysivät anteeksi syntejään ja anoivat anteeksiantoa Jumalalta. Tässä osoite kuitenkin olisi ainakin jossakin määrin toinen. Kaiken keskiössä kuitenkin olisi itse subjekti, joka kerrankin saisi virallisen aiheen vapautua tunnustamaan, että vikaa on itsessäkin eikä aina vain muissa. Ehkä sillä voisi sentään olla oma funktionsa tässä ylpeilyn maailmassa.

Uhkus ajab upakile, kangus kahekäpakile sanotaan eteläisessä naapurissamme. Se kannattaisi heidänkin muistaa.