Brodski lapsena

Brodski lapsena

Joseph Brodsky, Ei oikein ihminenkään. Suomentaneet Kalevi Nyytäjä ja Eeva Siikarla. Tammi 1987, 102 s.

Iosif Brodskia lienee kutsuttava nimellä Joseph Brodsky sen jälkeen, kun hän emigroitui ja sai uuden kansalaisuuden. ennen sitä hän joka tapauksessa oli Iosif Aleksandrovitš Brodski.

Olin vielä nuori, kun Brodski tuomittiin työleirille parasiittielämästä. Hänhän oli kuluttanut aikaansa rustailemalla runoja olematta kuitenkaan asianomaisen ns. luovan liiton jäsen. Luin asiasta Itä-Savo-lehdestä ja ihmettelin suuresti.

Kun tuomari kysyi, mistä hänelle sitten oikein tuli mieleen, että hän oli runoilija, vastasi nuori mies, että lahjakkuus tulee hänen ymmärtääkseen jumalalta, on toisin sanoen synnynnäistä eli luojan luomaa.

Joka tapauksessa Josif (käytän nyt tätä kirjoitustapaa, kun sitä Iosif Stalinistakin käytetään) kasvoi ja kehittyi viisaudessa, iässä ja armossa. Muutti maasta ja sai Nobelin palkinnon.

Mielestäni hän on yksi hyvä esimerkki venäläisen runouden voimasta, joka on yhäkin tässä maailmassa vaikuttava asia. Toki meilläkin ihmiset haluavat aina silloin tällöin kuulla runon jos toisenkin, mutta en usko, että niillä olisi kuulijoihin samanlaista valtaa.

Kuuntelin kerran Brodskia lausumassa omia runojaan. Se tapahtui Helsingissä, Töölönlahden rannalla Huvila-teltassa.

Lausunta oli sitä tyypillistä venäläistä lajia, jota meillä ja ruotsissa sanotaan skandeeraukseksi. Kyseessä on siis sellainen tapa lukea, jossa runon erityisesti runollisia aineksia korostetaan, rytmiä, sointuja, assosiaatioiden kannalta tärkeitä sanoja. Puheen väri ja volyymi vaihtelee. Lausuja käyttää ääntään kuin soitinta.

Sellainen lausunta kuulostaa enemmän šamaanin loitsinnalta kuin lukemiselta. Yrjö Jyrinkoski osasi lukea samalla tavoin myös suomalaisia runoja, mutta uskaltaako kukaan enää hänen jälkeensä sellaista yrittääkään?

1950-luvun kirjallisuuspaavithan saivat aikaan sen, että runoutta koetettiin mahdollisimman suuressa määrin pelkistää ohuiden, mutta merkityksellisten lauseiden tasolle, siis ajatusten.

Siinä samalla menetettiin suurin osa runouden omimmista mahdollisuuksista. Pahimmillaan runouden nimellä ruvettiin esittämään omatekoisen neron sisimpiä ajatuksia, joiden ymmärtäminen kenellekään ulkopuoliselle ei edes ollut mahdollista.

Kun asia vielä pyrittiin esittämään mahdollisimman tasapaksusti, kannatti jokaisen kynnelle kykenevän poistua ajoissa, mikäli runomatinea oli luvassa.

Venäjällä tilanne on tänäkin päivänä toinen. Runon maagista voimaa pyritään myös esityksen tasolla tuomaan mahdollisimman hyvin esille. Epäilemättä venäjän kielessä myös piilee aivan erityisiä mahdollisuuksia tällä alalla. ajatelkaamme vaikka Puškinia, joka yhä tunnustetaan ylittämättömäksi neroksi:

Burja mgloju nebo krojet

vihri snežnyje krutja

to kak zver ona zavojet,

to zaplatšet kak ditja…

Kuvaus lumimyrskystä, jonka jokainen venäläinen kai tuntee, on sinänsä yksinkertainen ja konstailematon, mutta siinä on kaikki kohdallaan. Sen eläytyvä lausuminen luo taikaa, joka on ilman muuta ymmärrettävää kenelle tahansa kadun miehelle. Pari vuosisataa ei ole kuluttanut runoa lainkaan.

Brodskin runojakin olen yrittänyt lukea, mutta en oikein ole kokenut saavani niistä paljoa irti. Tiedän, että Jukka Mallinen on niitä kääntänytkin ja täytyy joku päivä tutustua siihen, mitä hän on löytänyt eli siis luonut. Eihän runoja varsinaisesti kääntää voi, suomentamista voi toki yrittää.

Mutta tuossa mainitussa kirjassa ei ole runoja, vaan kertomuksia Leningradista, Brodskin asunnosta ja lapsuudesta.

Olen käynyt tuossa Pestelinkadun talossa useinkin. Kyseessä on kreikkalaissukuisen ruhtinas Muruzin (Μουρούζης) talo, lähellä Suomen nykyistä pääkonsulaattia ja siis myös Kristuksen kirkastumisen (Preobraženijen) kirkkoa.

Katuhan ulottuu ns. Panteleimonin sillalle tai oikeastaan vielä vähän eteenpäin, Sadovajalle, Kesäpuiston ja Insinöörilinnan väliin. Brodskin vanha asuinpaikka on merkittävä myös sikäli, että Liteiniin, jonka kulmassa talo sijaitsee, liittyy paljon Pietarin kirjallisia muistoja. Sen kirjoittajakin mainitsee.

Kirjailijan kuvaus kommunalka-asunnostaan lienee ollut jonkinlaista eksotiikkaa Amerikassa. Muistan, kun se ilmestyi New York Review’ssä.

Mutta eihän se mitenkään kauhea paikka ollut, tuo puolentoista huoneen asunto. Naapurit olivat auttavaisia ja poika saattoi tuoda jopa tyttöjä rakentamiensa barrikadien suojaan.

Joka tapauksessa systeemin kynsissä kärsinyt runoilija vihasi maan poliittista järjestelmää eikä asiaa peitellyt. Se, mitä typerä roskaväki nimittää vallankumoukseksi, mutta joka on pelkkää orjuutta, sai runoilijalta kuulla kunniansa.

Kuitenkin hän näyttää eläneen onnellisen lapsuuden. Jo pikkupoikana hän kipitteli kotoaan aina Vasilinsaaaren strelkalle saakka, jossa isä työskenteli Merisotamuseossa. Yhdessä isän kanssa sitten käveltiin kotiin.

Isä oli komentajakapteenin arvoinen upseeri, mikä siis vastaa majuria. Brodski selittää, että hänen ylenemisensä estettiin siksi, että oli määrätty joitakin rajoituksia juutalaisille upseereille.

Näinhän asia saattaa olla. Kun nyt suomalainen heti ajattelee, ettei majurin arvoinen sotilas sentään mikään pikkunappula ollut, muistuu mieleeni se, mitä muuan venäläinen ystävä kerran sanoi.

Hän oli kuullut puhuttavan jostakusta majurista kovin kunnioittavaan sävyyn ja tokaisi, että ehkä tuo arvo on Suomessa jotakin, mutta ettei sellainen herra ollut Venäjällä mitään. ”Usko minua, hän ei ole yhtään mitään!” toisti hän vielä varmuuden vuoksi.

No, olkoon, jos niin on, mutta onpa niitä pienempiäkin nappuloita. Joka tapauksessa perhe näyttää eläneen moitteetonta poroporvarillista elämää, jossa tuon kirjoittajan mainitseman niin sanotun vallankumouksen turmiollista vaikutusta on vaikea havaita.

Pariskunta ilmeisesti rakasti ja kunnioitti toinen toistaan, kuten normaalissa avioliitossa on tapana, toisin kuin feministinen tarusto olettaa.

Kuvaus perhe-elämästä ankeassa, mutta yhä kauniissa Leningradissa on oikeastaan aika idyllistä ja varmaan jopa kadehdittavaa monen mielestä. Niukasti elettiin, mutta missäpä nyt tuohon aikaan elettiin leveästi ja oliko se elämä sitten sen vuoksi paljonkin parempaa?

Lainkaan vähättelemättä sitä sietämätöntä tilannetta, johon totalitaarinen yhteiskunta saattaa ajaa luovan yksilön, niin silloin kuin nyt, totean vain, ettei se ainakaan tuon kuvauksen valossa erityisemmin haitannut poroporvarillista idylliä.

Brodskin kuvaus on kaunis kunnianosoitus vanhemmille, joiden hän kuvittelee sitten kuoltuaan muuttuneen variksiksi ja saapuneen hänen luokseen Amerikkaan. Todellisuudessa hän ei koskaan saanut enää nähdä heitä jouduttuaan lähtemään synnyinmaastaan.