Politiikka tekemässä

Politiikan pyörteissä

Kalle Kajander, Kunnanmiehiä (1899). Teoks. Valitut teokset, Otava 1956, s. 136-245.

Paikallinen itsehallinto ja siis kunnallispolitiikka oli Suomessa päässyt vähitellen kehittymään kohti myöhempää kukoistustaan sen jälkeen kun kunnallishallinto vuonna 1865 perustettiin osana Aleksanteri II:n uudistuskauden moderneja instituutioita.

Se, että kuntalaiset saivat itse päättää suuresta osasta omia asioitaan, lienee ollut aikamoinen henkinen murros, vaikka toki pitäjänkokouksia oli ennenkin pidetty.

Kunnan talous hoidettiin nyt verotuksella ja äänioikeus meni myös äyrien mukaan, kuten osakeyhtiössä ainakin. Käytännössä verojen käytöstä päättivät etupäässä ne, jotka ne maksoivatkin.

Siitä, oliko tämä oikein, voinee olla kahta mieltä. Suuri osa kuntalaisia ainakin oli niin köyhiä, että he jäivät sekä verotuksen että päätäntävallan ulkopuolelle tai sitten vaille vaikutusvaltaa pelkiksi maksajiksi. Epäkohdaksi tämä alettiin ilmeisesti kokea viimeistään 1900-luvun puolella.

Suurin epäkohta maailla toki oli laajasti levinnyt köyhyys, joka juontui siitä seikasta, ettei erittäin voimakas väestönkasvu taannut kaikille elinmahdollisuuksia. Teollisuus ja ulkomaat ottivat liikaväestöä vastaan, mutta ei se ongelmaa poistanut.

Maatalouden modernisointi oli ollut talousmiesten sydäntä lähellä jo 1700-luvulta lähtien. Suhteellisen paljon kyettiinkin tekemään viljelysmenetelmiä parantamalla ja uutta peltoa raivaamalla.

Valarikon vuoteen 1899 mennessä oli koneistuminenkin päässyt alkuun, mikä taas teki osan työvoimaa tarpeettomaksi. Mutta valveutuneet talonpojat osasivat jo saada maastaan paljon enemmän irti kuin vielä puoli vuosisataa aiemmin.

Väkilannoitteitakin käytettiin, tuomaskuonan ja luujauhon hinnat mainitsee myös juhlapuheessaan Anton Jussila, eteenpäin pyrkivä viljelijä. Maanviljelys tuotti myös vientituloja, etenkin voista. Pietarin lisäksi sitä vietiin etenkin Englantiin ja Hangon komea voimakasiini muistuttaa yhä noista ajoista.

Maanviljelyksen kehittämiseksi Talousseura järjesti maanviljelyskokouksia jo vuodesta 1847 lähtien. Siellä palkittiin edistyksellisiä talonpoikia ja esiteltiin muidenkin elinkeinojen tuotteita. Tilaisuuksista muodostui myös isänmaallisia juhlatilaisuuksia ja tietenkin paikkoja, joissa maakuntien napamiehet pääsivät pätemään juhlapöydissä yhdessä suurten herrojen kanssa.

Jostakin syystä Kalle Kajander on tehnyt kirjansa päähenkilöstä melkoisen pellen, puolivillaisen herrastelijan, joka ajaa innokkaasti omia etujaan edes ymmärtämättä, etteivät ne ole yhtä kuin yleinen etu.

Jussilan suurimpana onnena on päästä itsensä sinatöörin kanssa maljaa kilistämään ja kieseillä ajelemaan.

Anttoo pyrkii kuitenkin vieläkin korkeammalle, aina talonpoikaissäädyn edustajaksi valtiopäiville, mutta siitä ei taida tulla mitään.

Kajanderin satiiri on armotonta ja hän kuvaa päähenkilönsä tyhjiä fraaseja latelevaksi pyrkyriksi, joka on erityisen mielissään saadessaan käyttää uuden uutukaisia fraaseja kuten ajan vaatima. Sepä kuulostaa hienolta se!

Ajan vaatimia uudistuksia ovat sitten muun muassa uuden pappilan ja uuden sillan tekeminen sekä kansakoulun rakentaminen kylälle. Koulua varten Anttoo lupaa ilmaisen tontin ja viisikymmentä hirttä.

Luulisi, että Anttoon pyrkimykset ovat aivan kiitettäviä, olkoonkin, että hän petaa kouluun opettajan paikkaa tyttärelleen. Tottahan koulua tarvitaan, kyllähän se vuosisadan vaihteessa jo alettiin ymmärtää ajan vaatimaksi instituutioksi.

Yllättävää kyllä, kouluja käynyt ja maailmaa nähnyt Kajander näyttää kuitenkin kouluasiassa olevan samalla kannalla kuin yleensä vanhoillinen talonpoikaisto: koulut vievät työhalun mennessään. Opintojen jälkeen pyritään kaupunkiin, rautateille, kauppiaiksi ja keinottelijoiksi sekä tehtaiden sopukoihin, pois väljiltä vainioilta!

Kaiken kaikkiaan kunnan asioista päättää klikki, joka sivuuttaa vähäisemmät veronmaksajat ja peräti keinottelee saadakseen mieleisensä päätökset läpi: äänestykset järjestetään parhaaseen työaikaan, eipä kaihdeta väärää pöytäkirjaakaan.

Yleiskuvaksi jää, että kunnanisät ovat paitsi naurettavia, myös kieroja. Ne ajan vaatimat uutuudet, joita he ajavat, esitetään joutavuuksina ja oman edun tavoitteluna.

Kajanderin kuvauksella lienee kyllä ollut yllin kyllin esikuvia todellisuudessa. Koulut ja kunnalliskodit olivat erittäin suuria investointeja ajan oloissa ja nostivat äyrin hinnan uudelle tasolle. Niiden aikaansaamiseksi oli varmastikin monessa paikassa käytettävä pienempää tai suurempaa viekkautta.

Esimerkiksi Sulkavalla muuan herrasssyötinki (häradshövding, kihlakunnantuomari) oli ryhtynyt vanhoillisten talonpoikien asiamieheksi tällaisten uudistusten vastustajana, mutta joutui aikanaan edistyksen jyräämäksi.

Kouluja vastustettiin myös kaikkialla, kuten kouluhistoriaa joskus tehneenä sain huomata. Säätyläisten ja muutaman edistyksellisen isännän suurilla veroäyreillä niitä kuitenkin saatiin aikaan ja huomattakoon sekin, että hehän myös suurelta osalta maksoivat niiden ylläpidosta. Ei kaikkein köyhimmiltä veroja edes kerätty.

Oma lukunsa on kunnallishallintoon kuuluvan demokraattisen mielenlaadun opetteleminen. Kajanderin Jussila ei sellaista vielä omaa, vaan katsoo itseensä kohdistuvan vastustuksen oleva jollakin tavalla luvatonta, ellei suorastaan rikollista.

Olihan joku suorastaan lehdessä herjannut häntä nurkkapart… mikä se sana nyt olikaan. Ikäänkuin hän nyt kävisi ihmisten nurkkia nuuskimassa!

Vanhat sanomalehdet kertovat siitä, että valtuustojen kokoukset joskus, etenkin 1800-luvjn puolella saattoivat mennä yhdeksi rähinäksi ja huutamiseksi. Vielä maailmansotien aikana lapualaismieliset kuvittelivat, että heidän mielipiteensä vastustaminen oli yksinkertaisesti väärin ja tuli tavalla tai toisella estää.

Siinä vaiheessa demokratian koulua li kuitenkin jo käyty sen verran kauan, että monella paikkakunnalla osattiin käydä miehissä vastustamaan pelisääntöjen rikkomista. Toisinajattelun kieltäminenhän olisi suunnilleen samaa kuin kieltäytyminen tappioista korttipelissä, vaikka voiton hyväksyisikin.

Kunnallishallintoa syytetään yhä kähminnöistä ja klikkiytymisestä ja saattaahan siinä olla perääkin. Silti se lienee enemmän kuin mikään muu kasvattanut suomalaisia toimimaan demokratiassa eli sietämään myös sellaisia näkemyksiä, jotka itselle ovat vieraita.