Vanhurskaat kolonialistit

Vanhurskaat kolonialistit

Vanhurskaus: dikaiosynee (δικαιοσύνη, subs.) ja dikaios (δικαιος, adj.).

Sana dikaiosynee, (lat. iustificatio), oli aikoinaan

 Rooman valtakunnan lakikoneiston käyttämä nimitys oikeudenmukaisuudelle

Kuten tunnettua, siirtomaavaltaa rakentavat ja ylläpitävät maat katsoivat toteuttavansa suurta sivistystehtävää, mission civilisatrice, kuten ranskalaiset asian ilmaisivat. Englanniksihan asia on ilmaistu hienosti Kiplingin runossa White Man’s Burden.

Villi-ihmiset olivat tietenkin tavattoman kaukana koko sivistyksen alkeistakin ja sen takia kyseessä oli raskas taakka. Kuten lapset on pakotettava oppimaan lukutaito ja muut sivistyneen elämän perusteet, niin oli myös alkukantaiset heimot tuotava korkeamman hengenelämän piiriin, pois siitä eläimellisyyttä lähentelevästä tilasta, johon he olisivat omin päin jääneet.

Tämä näkemys ei suinkaan ollut vailla perusteita, vaikka tietenkin kolonialismi ulotettiin kaikkiin heikkoihin kansoihin, niiden joukossa myös ikivanhoihin sivistyskansoihin, ainakin jossakin muodossa. Koko asiaa ei kannata liikaa yleistää.

Samalla tuhottiin tai vaurioitettiin tietenkin noita primitiivisiä kulttuureita, joita kukaan ei vielä ollut keksinyt pitää yhtä arvokkaina kuin aitoa sivistystä ja sitähän oli vain länsimainen sivistys. Sivumennen sanoen, tämä argumentti toistettiin painokkaasti vielä Venäjällä perestroikan aikaan huomattavassa teoksessa Inogo ne dano.

Toki oli sitten noita jalojen villien ihailijoita, mutta se nyt oli asia erikseen ja kuului lähinnä henkevyyksien maailmaan eikä käytännöllisiä toimintaohjeita sentään haettu sieltä.

Oli miten oli, mutta kolonialismi joutui ajan mittaan huonoon huutoon. Muutamat ns. intellektuellit tekivät kaikkensa demonisoidakseen sitä ja muun muassa Lenin teki sen kukistamisesta oppirakennelmansa peruspylvään.

Kirosanahan siitä tuli jo ensimmäisen maailmansodan aikana. Tuota sotaa pidettiin nimenomaan imperialismin tuloksena ja sen tarkoitusperiä palvelevana. Se oli absurdi teurastus, tuhosi koko sen edistyksen maailman, joka 1800-luvulla oli syntynyt. Kaikki oli kenties siis viime kädessä imperialismin syytä.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että kolonialismin hyvä omatunto oli kaikkialla tiessään maailmansodan jälkeen. Sitä paitsi sotaan oli osallistunut siirtomaajoukkoja ja sekin oli siirtomaille syy alkaa vaatia lisää oikeuksia.

Siirtomaaimperiumit purkautuivatkin jo viimeistään 1960-luvulle tultaessa. Monella alueella siirtomaaherruus kaiken kaikkiaan jäi hyvin lyhytikäiseksi. Joka tapauksessa se antoi aina syyn moittia entisiä isäntiä ja syyttää heitä lähes kaikesta.

1900-luvun jälkipuoliskolla onkin jo vaikea löytää Länsi-Euroopasta ketään, joka vakavasti puolustelisi siirtomaaherruutta Kiplingin tapaan. Ajallista välimatkaa sankarirunon ja siirtomaiden vapautumisen välillä oli kuitenkin vain hyvin vähän.

Mutta yksi maa löytyi, jossa siirtomaamenneisyys ja jopa nykyisyys pysyi koko ajan ylistettynä asiana ja oman kehun kohteena.

Tuo maa oli ja on Venäjä.

Koska siirtomaita ja isäntämaata kaikkialla muualla erotti suolainen meri, mutta Venäjällä vain pitkät välimatkat, kiistettiin siellä normaalisti koko siirtomaaomistus. Eiväthän ne olleet siirtomaita, vaan Venäjään liitettyjä -ja vallitsevan taruston mukaan vapaaehtoisesti liittyneitä- alueita.

Ei kai Sleesiakaan ollut Saksan siirtomaa? Ja olivatko Ranskan Saksalais-roomalaiselta keisarikunnalta valloittamat alueet muka siirtomaita? Entä Irlanti ja Skotlanti Englannille?

No, suolaveden puuttumisesta huolimatta Venäjän valloituksilla Keski-Aasiassa ja Kaukoidässä oli selvästi kolonialistinen luonne. Siperiasta voitiin sanoa samaa. Eihän sekään asumaton ollut venäläisten saapuessa. Luetteloa voi jatkaa.

Kun kenraalit Kaufman ja Tšernjajev 1860-luvulla valloittivat Keski-Aasian, käytiin siellä tyypillisiä siirtomaatyyppisiä ”taisteluita”. Tappioluvuiksi ilmoitettiin ylpeästi 1:10 tai jopa lähes 1:100, mikä riittää kertomaan, millaisia nuo taistelut olivat. Siellä muuten oli sitten suomalaisiakin mukana. Kuinkas muuten. Luulen kuitenkin, että ainakin he käyttäytyivät mallikelpoisesti.

Afganistanissahan kohdattiin sitten etelästä etenevä Englanti ja tuo ”suuri peli” (The Great Game) Aasian herruudesta oli vähällä johtaa venäläis-englantilaiseen sotaan.

Lehdissä asiaa pidettiin jo varmana. Kuitenkin sopu saatiin aikaan vuonna 1885 ja sitä myöten edellytyksiä tulevalle kauniille ja sydämelliselle yhteisymmärrykselle (entente cordiale) -Saksaa vastaan.

No, Venäjän imperiumi (Vserossijskaja imperija), joka oli virallisesti perustettu vuonna 1721 Uudenkaupungin rauhan jälkeen, ja siis alun alkaen viittasi uusiin läntisiin voittomaihin Pietarin alaisina, hajosi maailmansodan myrskyissä.

Neuvostoliitto, joka syntyi 30.12. 1922, ratkaisi sitten siirtomaakysymyksensä elegantilla tavalla. Siitä tuli tasa-arvoisten valtioiden liitto, jollainen on myös esimerkiksi EU. Kullakin kansallisuudella oli sen piirissä joko oma valtionsa tai muu kansallinen yksikkönsä, jonka alueella se sai vapaasti kehittää omaa kulttuuriaan.

Tämä ei kuitenkaan poistanut Venäjän ja sen kansan vastuuta veljestasavalloista. Aina perestroikaan saakka Neuvostoliitossa ylistettiin herkeämättä sitä epäitsekästä työtä, jota tasavertaisten liiton kaikki kansat, mutta ennen muuta tietysti suuri Venäjän kansa tekivät heikompien veljien hyväksi.

Näiden sivistyspyrkimyksiä ja taloudellisia tavoitteita tuettiin mahdollisuuksien mukaan ja ne mahdollisuudethan olivat lähes rajattomat, panostukset valtavat ja tulokset sen mukaiset.

Niinpä virallinen kertomus ei säästellyt sanojaan kertoessaan veljeskansojen saavutuksista ja niiden saamasta tuesta. Sanoma myös meni perille.

Kun Venäjä julistautui suvereeniksi valtioksi 12. kesäkuuta 1991, toki yhä liitossa pysyen, otettiin asia siellä vastaan riemuitsevalla helpotuksella. Viimeinkin oli saatu laskea tuo taakka, jota venäläiset olivat n iin kauan kantaneet. Tuota päiväähän juhlitaan yhä itsenäisyyspäivänä.

Epäilemättä noiden muiden kansojen näkemys asiasta oli usein toisenlainen.

Baltian maathan oli liittoon kaapattu imperialistisella lehmänkaupalla Hitlerin kanssa, Kaukasiassa ei enimmäkseen tarvittu Venäjän sivistystehtävää ja myös Keski-Aasian vanhoja sivilisaatioita oli pahoin retuutettu esimerkiksi vaihtamalla niiden kirjaimistoja peräti kaksi kertaa.

Siitä huolimatta juuri sillä suunnalla kohtaamme yhä paljon nostalgiaa entistä Neuvostoliittoa kohtaan. Kaipa niissä puheissa avusta oli jotakin perääkin tai sitten sanoma vain muuten meni juuri siellä parhaiten perille.

Mutta oikeastaan tämä nyt vain oli esipuhetta sille erikoisuudelle, joka on Venäjällä tänäänkin hyvin merkittävä, eurooppalaisessa vertailussa.

Venäläisiä ei nimittäin vaivaa imperiaalinen krapula. He eivät yleisesti ottaen tunne minkäänlaista syyllisyyttä kolonialistisesta menneisyydestään.

Päinvastoin, yleinen käsitys on, että juuri Venäjä uhrasi epäitsekkäästi kaikkensa noiden alueiden puolesta ja sai sitten useinkin pelkkää kiittämättömyyttä osakseen, kun Neuvostoliitto hajosi ja venäläisiä ja venäjän kieltä alettiin uusien vallanpitäjien toimesta ahdistella.

Tässä siis toteutui juuri se skenaario, jonka Kipling esittää kuuluisassa runossaan Valkoisen miehen taakka.

Kun tähän lisätään ne valtavat tappiot, joita puna-armeija ja siinä luvussa tietenkin ensi sijassa venäläiset kärsivät toisessa maailmansodassa, on koossa jo keskeiset ainekset sen ymmärtämiseksi, miksi venäläinen näkemys oman kansan historiallisesta roolista on niin toinen kuin lännessä.

Gorditsja i ne kajatsja! On ylpeiltävä eikä kaduttava, on tunnus, jonka nykypäivien Venäjällä kuulee etenkin niiden hurraapatrioottien suusta, jotka inhoavat Eurooppaa.

Heidän merkitystään ei pidä liioitella, mutta yleinen käsitys näyttää olevan -tähän hätään en pysty esittämään sosiologisia tuloksia -ettei venäläisillä ole omasta mielestään mitään syytä huonoon omaantuntoon. Sen entisillä siirtomailla sen sijaan kyllä tämän näkemyksen mukaan olisi, mutta kiittämättömyyshän on maailman palkka.