Neuvostoliitto Stalinin kuoltua
Göran Schildt, Tre veckor i Sovjet. Söderströms, 1954,
125 s.
Nähdessään
ensimmäiset venäläiset kasvot vuonna 1953, kirjoittajalle tui mieleen, että
edellinen kerta olikin ollut Viipurinlahdella vuonna 1940, jolloin hän oli
heittänyt niitä kohti käsikranaatin ja saanut sieltä luodin mahaansa. Tarkemmin
ottaen luoti oli vienyt mukanaan toisen kiveksen ja osan toistakin, kuten kirjoittajan
muistelmista ilmenee.
Mutta sota on
sotaa ja siinähän jokainen pyrkii tekemään toiselle sen, mitä odottaa hänenkin
itseään kohtaan hautovan.
Vuonna 1953 sota
sentään oli ohi ja Göran Schildt käsitti asian erinomaisesti. Hän saattoi olla
aikaansa edellä, kun kaikki eivät ole vieläkään oikein tainneet asiaa tajuta.
Joka tapauksessa
hän pääsi reportaasimatkalle Neuvostoliitoon jo muutama kuukausi Stalinin
kuolema jälkeen. Ulkomaalainen oli siihen aikaan Venäjällä suuri harvinaisuus,
vaikka kirjoittajalle Moskovassa vakuutettiin, että kaupungissa oli parasta aikaa
peräti 415 ulkomaalaista.
Schildt toimi Svenska Dagbladin reportterina ja hänet
päästettiin maahan nimenomaan henkilönä, joka ei ollut kommunismin kannattaja, liberaali
toki. Sellaisiahan sinne tavallisesti haluttiinkin, vaikka juuri tuohon aikaan
ei yleensä haluttu ketään.
Koska oli ilmeistä,
ettei syvällistä suuren maan ymmärtämistä voi syntyä käytettävissä olevilla
eväillä, Schildt päätti omien sanojensa mukaan vain raportoida mahdollisimman naiivisti siitä, mitä oli
nähnyt ja kuullut ja millaisia vaikutelmia se oli hänessä herättänyt.
Minusta
tällaiset kuvaukset Neuvostoliitosta ovat aina kiinnostavia, ei vähiten sen takia,
että tuossa maassa muutokset tapahtuivat yleensä jyrkästi, komennon mukaan.
Suuri laiva kulki siksakiaan Kremlin tiukassa ohjauksessa.
Alvar Aallon
elämäkerturina tunnettu Schildt oli erityisen kiinnostunut arkkitehtuurista ja
hänellä kyllä riitti näkemistä. Huomaamatta häneltä jäi ymmärrettävistä syistä,
että heti Stalinin kuoltua hänen nimeään kantanut mahtaileva tyyli sai väistyä.
Eihän tuolla alalla muutos voinut ilmetä välittömästi.
Jälkikäteen asia
toki on ilmeinen. Pietarin metron ykköslinja toteutettiin vielä Stalinin
aikaisten suunnitelmien mukaan suunnilleen vuoteen 1955 saakka, mikä on helppo
huomata. Sen jälkeen kaikki muuttui.
Toistaiseksi
kuitenkin vanhoja eurooppalaisia tyylejä jäljittelevät, mahtavat rakennukset
hallitsivat kaikkialla kuvaa. Kiinnostavaa kyllä Alvar Aaltoa moitittiin
venäläisissä arkkitehtipiireissä epäkansallisuudesta.
No, joka
tapauksessa, matka sinne, niiden metsien taa, missä maailma aikoinaan näytti
loppuvan, oli kirjoittajalle hyvin avartava, se oli kuin matka raketilla Marsiin,
sanoo hän jo hyvän aikaa ennen Laika-koiran ja Gagarinin avaruusmatkoja. Eihän
kukaan vielä vuonna 1953 ollut raketilla matkustanut minnekään.
Kirjoittaja on
tarkka havainnoitsija ja häntä kiinnostaa kaikki, ihmisten fysionomiasta
lähtien. Se onkin hänen todistuksensa mukaan hyvin erikoinen. Itse asiassa siinä
on tavattomasti yksilöllisiä tyyppejä, mikä on hyvin yllättävää tuossa
kollektivismin maassa.
Tuo
individualismin -mikä on maassa kirosana- ja kollektivismin suhde kiinnostaakin
kirjoittajaa suuresti. Hänestä näyttää, että sillä tasolla on tapahtunut suuri
muutos. Siinä suurin arvoitus ehkä piileekin.
Toisaalta kaikki
vaikuttaa tasapäistetyltä, mutta toisaalta omaleimaisuutta on enemmän kuin
lännessä. Schildt arvelee, että kyseessä itse asiassa on vanhan Venäjän suora
jatko.
Mutta entä kansan
mielialat ja ajattelu? Oppositiohenkeä on tulkin kanssa liikkuvan kirjoittajan
tietenkin turha edes yrittää löytää mistään. Sen hän ymmärtää, mutta tuskin
sitä, millainen terrori on vielä kansan tuoreessa muistissa. Eihän sen laajuus
ollut vielä yleisessä tiedossa.
Joka tapauksessa
se, mitä keskustelukumppanit käsittävät ”vapaudella”, oli sitten kyse vaikka
sensuurista tai Baltian maiden liittymisestä Neuvostoliittoon, on ilmeisesti aivan
vakavaa puhetta. Kovin erikoislaatuisesti siellä myös ymmärretään ”rauha” ja ”objektiivisuus”.
Ajattelussa on eroa.
Siinä maassa on
toki totuttu vaikenemaan, tottelemaan ja alistumaan. Jos epäilyksiä tulee,
katsotaan pyhiä kirjoja. Mitään epäilystä ei ole siitä, että Suomi hyökkäsi
Neuvostoliittoon vuonna 1939, koska asia on selvästi sanottu.
Tämän
ajattelutavan ja länsimaisen maailmankatsomuksen välillä Schildt näkee
samantyyppisen kuilun kuin se, joka vallitsee kristinuskon ja
muhamettilaisuuden välillä: vaikka yhteisiä aineksia on, ovat erot
sovittamattomia.
Tärkeää on se,
että nyt aiotaan väestön elintasoa nostaa, ei vain valtavasti nälkää näkevän Aasian elintason yläpuolelle vaan myös
monien eurooppalaisten maiden. On muuten kiinnostavaa, että asia on otettu
vieraan kanssa esille niin tavattoman pian Stalinin kuoleman jälkeen, vielä
samana vuonna.
Tunnetustihan se kyllä tuli ohjelmaan hyvin
pian, jo Malenkovin lyhyellä kaudella.
Kiinnostava ja
koko maailman kannalta äärimmäisen tärkeä kysymys oli, tulisiko se onnistumaan.
Tulevatko köyhät väestöryhmät lännessä pysymään sille solidaarisina, mikäli
neuvostosysteemi takaa paremmat olot?
Tässä todella on
haaste, toteaa kirjoittaja. Ainoa mahdollisuus taistella kommunistiparatiisia vastaan on rakentaa sellainen kapitalistiparatiiisi, jossa kaikki
tuntevat olonsa hyväksi. Nythän monet Euroopassakin yhä näkivät nälkää.
Nämä asiat siis
nousivat yli muiden jo monta vuotta ennen Hruštšovin ”me hautaamme teidät” puheita
ja kommunismin rakentamisen ohjelmaa, joka alkoi vuonna 1961.
Mitä nuo asiat
saattoivat merkitä, selvisi kirjoittajalle, kun muuan matkalla kohdattu
intialainen, joka omien sanojensa mukaan saapui paikalle kommunismin
vastustajana, nyt oli vakuuttunut siitä, että juuri se oli asia, jota
intialaiset tarvitsivat.
Kaiken kaikkiaan
matkat, jotka ulottuivat Kaukasukselle saakka ja kaikki, mitä oli saatu nähdä
tekivät kirjoittajaan suuren vaikutuksen ja hän pohtii kirjan lopussa jo lähes
resignoituneeseen sävyyn sitä, onko länsimaiden halulla tulla autuaaksi omalla
uskollaan enää mahdollisuuksia tässä maailmassa.
Ehkäpä niitä sentään
on ja ehkäpä ”rauha”, ”vapaus” ja ”demokratia” vielä kerran saavat kaikille
yhteisen merkityksen, pohtii kirjoittaja.
No, on kai
asiassa ainakin edistytty, voimme kai nyt tänään sanoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kirjoita nimellä.