Kun talonpojasta tuli herra

Herrana ja narrina

Kalle Kajander, Kun talonpojasta tuli herra. Teoks. Valitut teokset, Otava 1956, ss. 17-132. Johdannon kirjoittanutr I. Havu.

Kalle Kajander on hyvä kertoja ja muutenkin kiinnostava henkilö. Hän kävi koulun ylioppilaaksi, mutta ei valmistunut maisteriksi, vaan ryhtyi maanviljelijäksi.

Hän myös kaveerasi aikansa eturivin kulttuurihenkilöiden, kuten Juhani Ahon ja Järnefeltin veljesten kanssa ja matkusteli ulkomailla, sekä Pariisissa että Firenzessä ja jopa herraskaisessa Nizzassa. Roomaan ja Napoliinkin matkat ulottuivat.

Ulkomaanmatkat sujuivat osittain kätevästi pyöräilemällä, kuten myös ”pyöräraivoilija” Aholla. Talonpoikaisesti pukeutuva, mutta sivistynyt ja maailmaa nähnyt maanviljelijä Kajander kuuluu kuitenkin arkielämässä olleen tarkka arvostaan.

Kävin joskus hänen tilallaan Hausjärvellä erään virolaisen professorin kanssa. Virolaisen vieraan isä oli aikoinaan ollut tilalla maatalousharjoittelijana opiskellessaan Lahden kansanopistossa. Muistot ilmeisesti olivat olleet hyvät.

Kajanderin elinaikana talonpoikaisen elämän perusteet alkoivat muuttua. Vanhasta luontaistaloudesta alettiin siirtyä vaihdannan piiriin. Rahatuloja, suuriakin, saatiin etenkin myymällä metsää, jota yhtiöt ja keinottelijat ostivat polkuhintaan.

 Niillä rahoilla sitten isommat talonpojat mahtailivat ostelemalla toinen toistaan parempia rilloja ja hevosia, remontoimalla talojaan ja pukeutumalla vaikkapa susiturkkeihin. Huoneet tapiseerattiin, talot maalattiin ja mitä nyt herraskaisuuteen taipuvat emännät saattoivatkaan keksiä, kaakeliuuneja, sun muuta hienoutta.

 Pelkkä kahvin, sokerin ja vehnäsen jokapäiväinen nauttiminen ei enää ollut mitään. Nyt tuli monelle jo konjakit ja naisille viinit.

Talonpoikien herroittumisesta on kirjallisuudessamme enemmänkin kuvauksia. Esimerkiksi Joel Lehtosen Matti Muikkunen on koominen hahmo, vähän niin kuin porvari aatelismiehenä, yrittäessään herraskaisia eleitä ja jättäessään viljelykisen hunningolle.

Kajanderin Joppi Hinkkalan kuvaus on hieman eri sorttia, siinä kuvataan tarkemmin niitä syitä, jotka panevat talonpojan hylkäämään oikean asemansa ja kuvaus lieneekin tarkoitettu myös yhteiskuntakritiikiksi.

Kaikki alkaa siitä, kun paikkakunnalle ja Jopin taloon saapuu herroja jänismetsälle. Ajometsästyshän on kaikkialla ollut alun perin hyvin herraskainen ja jopa aatelinen laji ja vasta maailmansotien välisenä aikana siitä tuli myös normaali talonpoikien urheilu meillä Suomessa.

Hienot koirat ja pyssyt ja etenkin alituinen ryyppääminen kannustavat Joppia panemaan metsänsä rahoiksi ja herrojen joukkoon hän pääseekin juottamalla ja syöttämällä ryyppykavereitaan ja remontoimalla taloaan.

Kun Helsingistä lähetetään neljä kannua eli kymmenisen litraa konjakkia, tulee mukana kaunis joulukortti, joka on osoitettu herra Joppi Hinkkalalle. Sepä tekee komeata se!

Kun herra elelee yli varojensa ja rouva on samanlainen, tulee pää tietysti vetävän käteen. Komeasti elänyt pariskunta lapsineen päätyy syytinkimummon mökkiin.

Kirjassa on paljon kiinnostavaa ajankuvaa, muun muassa palkollisten vapaaviikon vietosta ja markkinoista, joilla päähenkilö hyvin viihtyy.

Nuukasti elellyt ja sitkeää työtä tehnyt naapuri osoittautuu kirjan myönteiseksi hahmoksi, ellei nyt ihan sankariksi. Tämä silakannuolija maksaa kuin maksaakin koko Jopin tilan käteisellä, vaikka hän ulkoasunsa puolesta on näyttänyt rutiköyhältä.

Onnettoman Jopin tragedia on, että hän haluaa olla ja elää kuin herra eli siis työtä tekemättä, kuten hän asian ymmärtää. Tämä siitä huolimatta, ettei hän osaa edes nimeään kirjoittaa, saati laskea, mutta onhan rahalla taivaallinen valta. Voihan sitä talollinenkin elää kuin possessionaatti eli talonomistaja, jos vain myy pois metsänsä.

Ja joillakinhan sitä rahaa nyt on. Kaupungin susiteetissa ovat herrat läskeistään hyllyviä kuin kapitalisti demarien taannoisessa vaalimainoksessa ja myös Jopin varallisuus ilmenee ennen pitkää komeana kellikkamahana. Sitten kun rahat loppuvat, alkaa pian mahakin pienentyä ja posket ohentua.

Lähellä nälkärajaahan sitä vielä tavallinen talonpoika eli tuohon aikaan ja palkollisten tienestit olivat niin heikot, että ne yhden vapaaviikon aikana yleensä hummattiin kahviin ja vehnäseen ja moni toki otti naukkujakin. Eihän niistä säästöjä jäänyt, tekipä mitä tahansa.

Luonnollista oli, että yli varojensa elävää paheksuttiin ja halveksuttiin ja säästäjää, tarkkaa ja ahkeraa ihmistä arvostettiin. Tässäkään asiassa ei toki sopinut mennä luonnottomiin, Kauppis-Heikki kuvaa myös sellaisia hahmoja, eikä suinkaan arvostaen.

Mutta se, mikä aikansa uuden elämäntyylin paheksujilta näyttää jääneen huomaamatta, on se rakennemuutos, joka oli mullistamassa myös maaseudun elämää.

Pröystäilijät ja velaksi eläjät olivat etenkin oman aikansa perspektiivistä katsoen vastenmielinen ilmiö, mutta he edustivat kuitenkin uutta aikaa, sellaista, jossa ei enää tarvinnut elää alituisessa nälänhädän vaarassa. Se oli tulossa, vaikka asiaa ei voitu vielä tietää.

Thorstein Veblen oli juuri tuohon aikaan kehittelemässä teorioitaan joutilasluokasta (The Leisure Class, 1899) ja kerskakulutukssta (conspicuopus consumption). Tämä Kajanderin kirja ilmestyi vuonna1897.

Onneton Joppi Hinkkala oli aikansa antisankari, jonka elämänkaaren näyttivät sanelevan hänen paheensa ja luonteenheikkoutensa.

Eipä taida vieläkään olla aika rehabilitoida hänen persoonaansa, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että siinä oli jotakin modernimpaa kuin mitä aikalaiset ymmärsivät…