Mitä on tehtävä?

Rautaa rajalle vai lisää veneitä?

Hesarissa on nyt ollut parikin juttua, joissa kauhistellaan Välimereen hukkuneiden Eurooppaan pyrkijöiden määrää ja verrataan sitä USA:n etelärajalla menehtyneiden määrään.

Noista jutuista ymmärrän, että meidän pitäisi USA:n rinnalla hävetä. Kari Huhta peräti kirjoittaa ylimielisestä tietämättömyydestä, joka noihin asioihin liittyy.

Päättelen, että meidän pitäisi tietää enemmän siitä, miten kurjassa asemassa nuo maahan pyrkijät oikein ovat ja sitten epäilemättä tuntea asian johdosta hyvin syvää murhetta ja suurta häpeää. Kun niitä aikamme tunnemme, olemmekin varmaan valmiita sanomaan: ”No, avatkaa nyt ne portit seitten selkoselälleen, eihän tätä häpeää kestä Erkkikään!”

Voihan se niinkin olla. Asian ydin on kuitenkin siinä, ettei meidän henkilökohtaisilla tunteillamme niitä yksilöitä kohtaan, jotka tarvitsisivat parempia elämän edellytyksiä, ole mitään tekemistä niiden todellisten ongelmien ratkaisemisen kanssa, joista laittomat rajan yli tunkeutujat ovat vain oire.

Mikäli suuri määrä ihmisiä lähtee noille laittomille rajanloukkausmatkoille, täytyy asian perustua siihen, että he laskevat todennäköisen palkkion olevan riskin arvoinen.

Kun käytännöksi on muodostunut, ettei laittomia maahantunkeutujia palauteta väkisin lähtöpaikoilleen, saati että heitä asianmukaisesti rangaistaisiin vaikkapa sijoittamalla maahan pyrkijöiden jonon hännille, tulee houkutus monelle ylivoimaiseksi.

Kun lisäksi merellä on risteillyt avuliaiden aatujen kustantamia meritaksipalveluita, jotka aina pelastavat tarpeen tullen ja kun Euroopan rannan saavuttaminen on merkinnyt käytännössä saavutettua etua ja ennen pitkää satumaista palkkiota -EU-kansalaisuutta kaikkine oikeuksineen- on kiusaaja jo tehnyt kaiken mahdollisen tuon vaarallisen liikenteen lisäämiseksi.

Euroopan häpeä on kaikkien perinteisten normien mukaan se, ettei se noudata omia sääntöjään, vaan käytännössä tukee niiden noudattamatta jättämistä.

Ennen maailmassa valtiovalta ei suotta miekkaansa kantanut, vaan käytti lakiensa ja suvereniteettinsa turvaamiseksi niin paljon voimaa, kuin tarvittiin, aina kovilla ampumiseen saakka.

Kun puhutaan siirtolaiskriisistä, onkin puhuttava nimenomaan Euroopan uskottavuuden kriisistä. Sen syitä ja luonnetta kannattaa pohdiskella.

Kriisin ytimessä on Afrikan liikaväestö. Ongelma koskee myös Saharan pohjoispuolista, muhamettilaista Afrikkaa, jonka väestöräjähdys on jo enimmäkseen tapahtunut. Väestö in jo nyt liian suuri.

Kyse on siitä, että monet kansat, etten sanoisi kansakunnat ovat lisääntyneet liikaa. Liika tarkoittaa sitä, että heitä on ilmestynyt kotimaihinsa enemmän kuin siellä on elinmahdollisuuksia.

Asian ovat tehneet mahdolliseksi kehittyneiden maiden sinnekin luomat olosuhteet, jotka ovat pudottaneet kuolleisuuden minimiin ja itse asiassa tukeneet syntyvyyttä.

On syntynyt yhä valtavasti paisuva liikaväestö, jonka olisi joko muutettava jonnekin tai jolle olisi luotava uudet toimeentulon edellytykset. Maanviljelyn ohella teollisuus ja palvelutkin kävisivät.

Suomessa asia oli aktuelli sekä 1900-luvun alussa, että -etenkin Karjalan luovuttamisen johdosta- myös 1900-luvun jälkipuoliskolla.

Ensimmäinen tehokas lääke oli uuden peltoalan raivaus ja pikkutilojen perustaminen. Kun niiden tarjoamaa elintasoa alettiin pitää riittämättömänä, tarjoutui puskuriksi vierastyöläisyys, johon liittyi ainakin väliaikainen maastamuutto. Se oli haluttua työvoimaa, jota houkuteltiin uuteen maahan.

Joka tapauksessa Suomi sai hoitaa omat ongelmansa ihan itse ja myös pystyi sen tekemään. Mikäli sille sen sijaan olisi koko ajan tyrkytetty oireisiin liittyvää ja niihin sidottua kehitysapua, sen kehitys olisi todennäköisesti pysähtynyt ja asiat olisivat vieläkin hoitamatta.

Mikäli Suomen suuri väestönkasvu yhä jatkuisi, olisi kyseessä toki anomalia. Maammehan kuuluu niihin, joiden varsinainen väestöräjähdys tapahtui jo 1800-luvulla. Sen pysähtyminen voidaan selittää yhteiskunnan muutoksella ja siihen liittyneillä naisen aseman, sivistystason ja elinkeinorakenteen muutoksilla.

Sellaiset tekijäthän ne kaikkialla aiheuttavat väestönkasvun pysähtymisen ja jopa kääntymisen negatiiviseksi.

Ehkä voisi sentään kuvitella myös varianttia, jossa ulkomailta käsin olisi tuettu kansan lisääntymistä ja väestönkasvua niin tehokkaasti, että se olisi vain jatkumistaan jatkunut.

Afrikan maat ovat toki toisessa tilanteessa kuin Suomi 1900-luvun jälkipuoliskolla, mutta niitä voinee kyllä verrata 1800-luvun Suomeen. Vertailussa sitten korostuvat myös erot, joita varmasti on.

On selvää, ettei Euroopan siirtolaiskriisi selviä, ellei Afrikasta tulevaa väestöpainetta saada vähennettyä.

Tilaneteen selvittäminen avaamalla rajat kaikille halukkaille on sen tason idiotismia, ettei sen torjumiseen edes kannata tuhlata argumentteja. Seurauksena olisi kaikkien osapuolten kannalta tuhoisa invaasio, hyökyaalto, joka ei edes korjaisi Afrikan tilannetta millään tavalla, päinvastoin.

Asia on kuitenkin ratkaistava. Sitä vaatii jo inhimillinen myötätuntomme kärsiviä kohtaan ja sen ratkaiseminen on myös omissa intresseissämme, mikäli haluamme elää rauhassa ja estää tehokkaasti ekologisten ongelmien kärjistymistä.

Mutta hukkuvien pelastaminen on mahdotonta, mikäli he eivät itse halua siihen osallistua. Ainoa tapa saada tämä aikaan, on panna jokainen maa vastaamaan liikaväestön tuotannostaan. On selvitettävä, millä tavoin kukin maa aikoo väestönsä elättää ja sen jälkeen valittava sen mukainen väestönkasvu tai sen pysäyttäminen. Sanktioiden on oltava tuntuvia, palkkiot niille, jotka saavat jotakin aikaan.

Oman väestön elättämisen jättäminen muun maailman huoleksi on tehtävä mahdottomaksi. Mikäli jokin maa jostakin syystä haluaa ottaa liikaväestöä vastaan, voidaan asia järjestää sopimalla.

Muuten on jokaisen suvereenin valtion tehtävänä tässä maailmassa edelleenkin suvereenisesti päättää, mitä se kansalaisilleen haluaa tarjota. Valtio on olemassa juuri siksi, että se huolehtisi kansalaisistaan ja tämä koskee myös Euroopan valtioita.

Mikäli osoittautuu, että vastuullista hallintoa on mahdoton perustaa, on syytä ottaa käyttöön huoltohallintojärjestelmä, jonka puitteissa asia hoidetaan. Esimerkiksi Kiina, jolla itsellään on tuoretta kokemusta kehitysmaan osasta, voisi olla ihanteellinen toimeenpanija.

Asia olisi hoidettava kiireellisesti, sillä ilmastonmuutos aiheuttaa jo nyt painetta muuttaa pois seuduilta, jotka tulevat elinkelvottomiksi. Tämä ilmiö lienee myös Pohjois-Afrikan sekasorron taustalla. Se on alue, jonne nykyään kerääntyy valtavia rahasummia hiilivetyjen myynnistä, mutta joka on siitä huolimatta ja ehkä sen takia onnistunut pitämään yhteiskuntansa keskiaikaisella tasolla ja jopa taantumaan.

Vaipuminen uskonnolliseen, henkiseen taantumaan on siellä tosiasia ja muuan vaarallinen merkki siitä, että taloudellinen ja inhimillinen katastrofi tuo mukanaan myös kulttuurisen. Se voi olla hyvinkin syvä.

Jotta Eurooppa voisi ratkaista sen oman kriisinsä, joka liittyy sen rajoilla odottavaan kansainvaellusten hyökyaaltoon, sen olisi oltava henkisesti jotakin aivan muuta kuin se tällä hetkellä on.

Valitettavasti eurooppalainen kulttuuri on nyt syvässä lamassa, johon liittyy keskeisenä elementtinä ajatus omasta arvottomuudesta ja kulttuurinen itseruoskinta.

Asialle kuvaava on orientalismin käsite, röyhkeä hyökkäys eurooppalaisia arvoja vastaan, joka on innolla omaksuttu läntisen älymystön piirissä.

Samaan aikaan on Euroopan arvoa vähättelevä ja sitä demonisoiva oksidentalismi (occidentalism), levinnyt kaikkialle takapajuiseen maailmaan ja todistelee sen ylemmyyttä eurooppalaiseen kulttuuriin nähden.

Pelkään pahoin, että tämän perusasetelman merkitys on niin suuri, ettei tästä maanosasta eikä USA:stakaan löydy ryhtiä siihen, että edes asioiden tilan tunnustamista pidettäisiin mahdollisena.

Vaadittavien uudistusten toimeenpano saattaisi olla henkisesti mahdollista Kiinalle, mutta Euroopan pelastaminen tuskin sitä aivan erityisesti kiinnostaa.

Myös Euroopassa jokaisen suvereenin valtion velvollisuus on huolehtia itsestään ja kansalaisistaan. Mutta EU on sen sijaan jotakin muuta. Se näyttää olevan konglomeraatti, jonka piirissä ei ole varsinaista älyllistä elämää.

Koko suvereenin valtion perusidea, raison dêtat näyttää olevan sen kohdalla mahdoton käsite. Tämä niin sanoakseni aivoton olento ei ilmeisesti voi edes kuvitella (kuinka voisikaan?), että sillä olisi mitään velvollisuuksia mihinkään nähden.

Sen sijaan se on ylen määrin kiinnostunut oikeuksista, jokaisen yksilön oikeuksista…

No, näillä yksilöllisyyden ja konkreettisuuden termeillähän näyttävät nykyään ajattelevan myös aikamme valtiomiehet, käyttääkseni tässä kohden irvokkaalta tuntuvaa ilmaisua, sellaiset kuin Merkel…