Muuan herääminen

Muuan herääminen

Arvid Järnefelt, Heräämiseni. Otava 1894, 279 s.

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa oli kulttuurin ja yhteiskunnan piirissä muutama suuri ”kysymys” yli muiden. Niin sanottu työväenkysymys oli noussut polttavaksi koko Euroopassa ja meillä siihen liittyi vielä tilattoman väestön kysymys.

Mutta kulttuurissa omaa luokkaansa oli sukupuolikysymys, tarkoittaen nimenomaan seksuaalisuutta eli, kuten tuohon aikaan sanottiin siitineloa. Sen rinnalla vaikkapa kysymys naisten äänioikeudesta oli toissijainen. Se kuului politiikkaan yhtenä sen monista erityiskysymyksistä.

Mutta tuo siitinelo kuului jokaisen ihmisen jokapäiväiseen elämään.

Nuorten miesten elämässä näyttävät usein suorastaan elämän hallitseviksi kysymyksiksi tuohon aikaan tulleen masturbaatio eli itsesaastutus ja toisaalta prostituutio, jolla oli myös sosiaalinen ulottuvuutensa.

Edellä mainittua demonisoitiin pelottelemalla kammottavilla ruumiillisilla sairauksilla, jota moinen luonnottomuus toi mukanaan.  Jälkimmäiseen taas liittyivät sukupuolitaudit, joista krooninen kuppa ja sen tuottama halvaava tylsistyminen olivat todellisia vaaroja.

Arvid Järnefeltin teoksessa Veneh’ojalaiset päähenkilö suorastaan suunnittelee sekä Pietarin että Helsingin kaupungin tuhoamista siellä riehuvan prostituution takia. Kaikessa absurdiudessaan skenaario on huomionarvoinen.

Järnefeltin tunnustuskirja Heräämiseni kuuluu genrensä klassikoihin ja siinä ovat tietenkin kaikki ajan ”kysymykset” vahvasti läsnä.

Kirjoittaja oli, kuten tunnettua, kotoisin valistuneesta kulttuurikodista, jonka elämässä kirkolla ja uskonnolla ei ollut mitään sijaa, vapaamielisillä aatteilla sitäkin enemmän.

Arvidin maailmankatsomus muovautui tämän mukaisesti ja hän lähti mukaan suomalaisuusliikkeeseen ja yritti saada elämäänsä sisältöä isänmaallisuudesta, mikä myös tuotti hurmioituneita kokemuksia.

Mutta kaikki jää puolinaiseksi niin kauan kuin kirjoittaja ei ole sovinnossa itsensä kanssa. Ilmeisesti hänen omakuvansa ei kestä yliminän arvostelua niin kauan kuin siihen kuuluu heikkous masturbaation ja prostituution edessä ja erottautuminen kansasta herrassäädyn jäseneksi, jonka etuoikeudet ymmärretään ansaitsemattomiksi.

Kertojan kuvaus säätyeron merkityksestä on historiallisesti kiintoisa kaikissa detaljeissaan. Erikoista on, että nimenomaan suutarin työ, joka tapahtua ahtaissa kellariverstaissa, on hänestä kaikkein alentavinta ja vaikeinta kuvitella omalle kohdalle.

Juuri siksi Arvid, lakitieteen kandidaatti ja viittä vaille valmis tuomari, menee suutarin oppiin ja todella ryhtyy suutariksi ja sittemmin myös pienviljelijäksi.

Kyseessä on henkisestä murroksesta lähtevä teko. Nimenomaan teko, nykyisyydessä tapahtuva todellinen, konkreettinen toiminta on valjennut kirjoittajalle ainoaksi tässä maailmassa merkitykselliseksi asiaksi.

Uusi ymmärrys elämästä perustuu mystiseen kokemukseen, jota kirjoittaja lyhyesti kuvaa.

Mystiikka on tässä ymmärrettävä nimenomaan havaitun todellisuuden uudenlaisena ymmärtämisenä, jolla ei ole mitään tekemistä magian tai yliluonnollisen kanssa.

Sattumaa tai ei, Järnefeltin kokemus vahvisti täysin ne Leo Tolstoin opetukset, joita jo äiti oli Arvidille suositellut, mutta joille hän oli viitannut kintaalla.

Kysessä oli siis tolstoilainen näkemys Kristuksen opista. Siinä ei lainkaan oleteta yliluonnollisuutta tai transkendenssia, persoonallista jumalaa tai vastaavaa. Siitä huolimatta Järnefelt puhuu Isästä ja hänen tahdostaan, jonka ihminen itse asiassa tietää. Se on kuvaannollista todellisuuden esittämistä.

Tuloksena on tietenkin se saman anarkistinen maailmankäsitys, jonka tapaamme Tolstoilla ja joka kieltäytyy kunnioittamasta valtiota, kirkkoa ja armeijaa, vannomasta valaa ja tuomitsemasta.

Kaikki normaalit vastaväitteet asiaa vastaan toki luetellaan, mutta niillä ei ole merkitystä. Oleellista elämässä on nimenomaan se henkinen vai pitäisikö sanoa sielullinen palkinto, jonka usko tuohon oppiin ja sen käytännön noudattaminen tuottaa. Usko näet itse asiassa merkitsee juuri toimintaa.

No, mehän tunnemme Järnefeltin suhteen Tolstoihin, jonka oppilaaksi ja jopa uskotuksi hän päätyi.

Järnefeltin teoksista etenkin Isänmaa kuuluu kirjallisuutemme ehdottomiin klassikoihin ja suuriin aikalaiskuvauksiin.

Myös Heräämiseni-teoksella on huomattava kulttuurihistoriallisen dokumentin arvo ja myös sen aatemaailma on yhäkin ajankohtainen.

Pelkään tosin pahoin, että kirjoittaja olisi saanut pahoinvointikohtauksen, mikäli olisi voinut seurata sen joukon touhuja, joka nykyään nimittää itseään anarkisteiksi.

Kuitenkin itse tämän nykyisen ja tuon tuolloisen anarkismin henkinen tausta lienee sentään sukua keskenään. Eroja varmasti on, sillä ”kysymykset” ovat osin erilaisia.

Kuitenkin myös Järnefelt uneksi jo rajattomasta maailmasta ja Kristuksen opin tulemisesta kaikkien ihmisten jokapäiväiseksi ohjenuoraksi. Kyseessähän on sentään aivan yksinkertainen totuus, jonka jokainen Järnefeltin mielestä tietää. Uskosta eli toimeen tarttumisesta siinä vain on kysymys.

Mutta myös hänellä on kirjassaan yksi kohta, jossa hän näyttää epäilevän. Se koskee villi-ihmistä, jonka mieleen ei juolahdakaan, että tappaminen voisi olla väärin, mikäli on joutunut loukkauksen kohteeksi.

Jospa vain nuo villit voisivat tunnustaa sisimmässään olevan moraalisen lain ja sitä seurata, niin heidän onnensa olisi sillä luotu. He voisivat jättää heimolaiselämänsä, heidän hajonneet sukunsa voisivat yhtyä kansaksi, he voisivat ryhtyä rauhalliseen maanviljelykseen, sivistys orastaisi heidän joukossaan, syntyisi kouluja ja yliopistoja, tulisi mahdolliseksi taide, tiede -kaikki, mikä nyt antaa sisältöä meidän elämällemme.

Niin, sanopas muuta! Siitäpä vain anarkistit käännyttämään nuo villit Kristuksen oppiin. Kun se on saatu aikaan, on maailma jo paljon pidemmällä sillä tiellä, joka johtaa yleiseen onnelaan.

Toivottavasti tähän työhön nyt ainakin panostetaan paljon. Mikäli uskoa on, pitää sen kai näkyä myös tekoina. Vaihtoehto asialle ei ole villi-ihmisyyttä palvovan ajattelu suvaitseminen.