Koskessa kolisten, myötävirrassa vilisten
Pekka Visuri, Saksan kenraali Suomen päämajassa vuonna
1941. Suomalais-saksalainen yhteistyö Waldemar Erfurthin päiväkirjan valossa.
Docendo 2017, 372 s.
Pekka Visuri on
parhaita toisen maailmansodan asiantuntijoitamme ja on hienoa, että hän on
toimittanut lukijoiden ulottuville Suomen päämajan saksalaisena yhteysupseerina
toimineen Waldemar Erfurthin päiväkirjan kohtalokkaalta vuodelta 1941.
Näinä päivinä,
kun kiinnostus viime sotiimme näyttää räjähtäneen aivan hallitsemattomaksi ja
vakavien tutkimusten joukkoon on alkanut yhä enemmän tulla myös löysiä
spekulaatioita ja suoranaista humpuukia, tarvitaan juuri tällaisia kirjoja,
jotka ainakin jostakin näkökulmasta vastaavat lahjomattoman koruttomasti
kysymykseen ”wie es eigentlich gewesen?”
Kirjan pääosa
nimittäin koostuu Erfurthin päiväkirjasta, joka ilman jälkiviisautta kertoo
sen, miten tämä parhaalla mahdollisella näköalapaikalla ollut ja saksalaisten
tavoitteet tuntenut kenraali aikanaan asiat koki, mitä tiesi ja mitä odotti.
Yksiselitteiset
faktat ovat toki historiassa vain tarttumakohtia, tiettyä raaka-ainetta, joiden
varaan on rakennettava, kun halutaan rekonstruoida kuva koko menneisyydestä
laajemmalti. Eihän sitä itseään enää ole, vain jäänteitä, jotka ovat sattuneet
käsiimme jäämään.
Miten ja miksi
Suomi joutui sotaan? Mitä Suomi sodalla tavoitteli ja oliko se Saksan
liittolainen vai ei? Mikä osuus Leningradilla oli Suomen suunnitelmissa?
Näitä asioita on
vatvottu yhä uudelleen ja kuten tavallista on, käy helposti niin, että sinänsä
osuva ja perusteltu ja henkevä kiteytys saa löysässä keskustelussa palvella
olkiukkona, jonka kaataminen tuottaa tekijälleen ainakin omasta mielestään
suurta kunniaa.
On myös aivan
tavallista, että sellaisen pohjalta edetään reippaasti syvälle tuntemattomaan
ja tehdään toinen toistaan hullumpia johtopäätöksiä ja usein loikataan vielä
parin lisäolettamuksen päähän sinne, mitä ei koskaan ollut.
Muistan, että
venäläinen kirjailija Viktor Astafjev joskus perestroikan aikaan sanoi, että
lukiessaan sotahistoriaa hänestä tuntuu, että se kertoo aivan jostakin muusta
sodasta kuin siitä, missä hän itse oli ollut.
Siksi tarvitaan
yhä uudelleen dokumentteja, jotka palauttavat lukijan lähtöruutuun. Erfurthin
kirja ei toki kerro rivisotilaan kokemuksista mitään, mutta siitähän vähemmän
harrastetaankin spekulointia. Ylijohdon sen sijaan kuvitellaan tehneen milloin
mitäkin ja pyrkineen milloin mihinkin.
Sanottakoon
heti, ettei päiväkirja ainakaan minun käsityksiäni tapahtumien kulusta muuta
millään tavalla, mutta kyllä sen sijaan tarjoaa hyvinkin kiinnostavia
näkökulmia siihen, miten asiat koettiin ja millaista tulevaisuutta odotettiin.
”Ajopuuteoria”
on ainakin minusta outo termi, jonka oletetaan viittaavan johonkin suoranaiseen
teoreettiseen viitekehykseen, jota ei koskaan kirjoiteta auki. Käytännössä se
palvelee jonkinlaisena sylkykuppina, johon viitaten voidaan syyttää ja suorastaan
sättiä joitakin tutkijoita, joiden johtopäätöksiä vastustetaan.
Se tuo mieleen
Stalinin NKP:n keskuskomitean plenumissa 3.3.1937 esittämät teesit ”kuudesta
mädästä teoriasta”, jotka eivät olleet oikeasti mitään teorioita, olivatpahan
vain normaalin, rauhallisen mielenlaadun ilmentymiä tilanteessa, jossa korkein
taho halusi häikäilemätöntä radikalismia.
No, toki tässä
liikutaan eri tasolla. Suomen joutuminen Saksan kelkkaan ei ollut sattuma, sen
vaihtoehtona oli samanlainen kohtalo, joka Baltian maille oli valmistettu.
Berliinissä, marraskuussa 1940, Molotov sanoi asian niin suoraan kuin se
voidaan sanoa.
Sivumennen
sanoen Visuri muuten hyvin ansiokkaassa pitkässä analyysissään viittaa tähän
tapahtumaan kertomalla, että ”saksalaiset vihjailivat suomalaisille” Hitlerin
torjuneen Molotovin vaatimuksen. Tästähän saattaisi tulla käsitys, että koko
juttu oli keksintöä, mitä se ei suinkaan ollut.
Suomen
vapausasteet olivat siis ennen operaatio Barbarossaa kovin vähissä ja
turvautuminen siihen ainoaan tukeen, joka oli saatavissa ei aikanaan ollut useimmille
-vaikka kyllä monille- mikään ongelma, vaikka Saksa oli maassamme erityisesti
talvisodan jälkeen ja ennen sitäkin erittäin huonoissa kirjoissa.
Tätähän monet
eivät millään ymmärrä ja tämän perusasian vääristyminen tekee historiankuvasta
helposti harhaisen.
Kun Saksan tuki
oli saatu, ei aktiivinen osallistuminen sotavalmisteluihin sen rinnalla ollut
mikään ongelma. Voi päinvastoin sanoa, että jääminen passiiviseksi odottajaksi
-sikäli kuin se olisi ollut mahdollista- olisi jo täyttänyt rikoksen tunnusmerkit.
Na vojne kak na vojne sanotaan
venäjäksi. Kun sodassa ollaan, niin ollaan sitten. Ajatus siitä, että Suomi
olisi voinut olla puolueeton sijaitessaan tässä maantieteellisessä asemassaan,
ei kuulu vakavasti otettavien mahdollisuuksien piiriin.
Kuitenkin, kun
sota syttyi, se tuli yllätyksenä kaikkein korkeimmillekin tahoille. Olihan
Suomeakin kehotettu esittämään vaatimuksensa Neuvostoliitolle niissä
neuvotteluissa, joita Saksa muka oli käymässä.
Vielä 12.6.
Erfurth kirjoitti, että on vielä aivan epävarmaa, syttyykö sota. Kun
hyökkäyksestä ilmoitettiin Heinrichsille 21.6. eli edellisenä päivänä, ”hän oli
selvästi yllättynyt. Näköjään hän ei ollut tosissaan uskonut
Barbarossa-suunnitelman toteutukseen”.
Mutta jo 16.6.
Erfurth oli todennut, ettei suomalaisille jää ”muuta vaihtoehtoa kuin hypätä kyytiin”.
Saman olisi toki voinut sanoa jo paljon aikaisemmin.
Kyyti oli kuitenkin
kovaa. Siitä saattoi todella käyttää sitä vertausta, että kun tiikerillä
ratsastaa, ei kyydistä ole kesken kaiken pois lähtemistä.
Saksalaisten
kaavailut Suomessa olivat täysin epärealistisia. Heidän joukkonsa joutuivat
riippuvaisiksi suomalaisten avusta, mikä ärsytti Mannerheimia ja Siilasvuota.
Sitä paitsi korskealla hyökkääjällä ei ollut tarjota edes ilmavoimien tukea
aseveljelleen, joka puolestaan ylitti kaikki odotukset.
Suomalaiset
eivät olleet mitään saksalaisten renkejä, vaikka kyllä joutuivat ottamaan
huomioon heidän suurstrategisia toiveitaan sodan alkuvaiheessa eli suuntaamaan
hyökkäyksen Syvärille. Tuo strategia osoittautui pian kuitenkin
epäonnistuneeksi, eikä asia jäänyt Mannerheimilta huomaamatta jo syksyllä 1941.
Miksei Suomi
hyökännyt Leningradiin? Vaikka kesällä 1941 meiltä löytyi jopa ajatuksen kannattajia
ja se ehkä olisi voinut aluksi saavuttaa menestystä, ovat syyt siihen niin
ilmeiset, että niitä ei tarvitse edes luetella. Mannerheim piti päänsä ja oli
sen verran arvokas liittolainen, ettei saksalaisilla ollut häntä varaa
suututtaa.
Kyllähän
saksalaiset vaativat aktiivista sodankäyntiä Leningradia vastaan, mutta kun he
itse eivät puolestaan kyenneet siinä oikeastaan mihinkään, oli aika paha mennä
vaatimaan apua Suomelta, jonka suoritus oli kyllä ylivertainen, mutta myös
tappiot vaarallisen suuria.
Ja mikäpä
olikaan se noiden kahden sotaakäyvän maan suhde? Visuri puhuu koalitiosta, mikä on mielestäni hyvin
osuva termi. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat olivat myös oman koalitionsa osia ja
pyrkivät kaikin tavoin edesauttamaan toistensa sotilaallista menestystä.
Amerikkalaisia
ei kuitenkaan yleensä ole edes yritetty saattaa vastuunalaisiksi Gulagista ja
muusta Neuvostoliiton terrorista ja eipä tainnut rivi G.I. asiasta edes paljon
tietää. Yhtä vähän oli suomalaisella sotilaalla tekemistä saksalaisten
tihutöiden kanssa.
Ymmärrän, että
sellainen henkilö, joka pyrkii todella syvällisesti mieleltään lännettymään, ei
voi enää käsittää, että Suomella olisi oma, suomalainen historiansa. Se on
hänen ongelmansa, mutta olisi kovin huolestuttavaa, mikäli laajemmankin
kansanosan näkemykset irtaantuisivat todellisuudesta.
Ettei niin
kävisi, kannattaa julkaista ja lukea yhä uudelleen tämän kirjan tapaisia
dokumentteja. Takavuosina arvelin, että nimenomaan Venäjällä on aivan erityinen
tilaus dokumenttien julkaisemiselle, kun siellä historioitsijat olivat
neuvostoaikana niin totaalisesti menettäneet uskottavuutensa.
Meillä heitä
toki vielä yleensä uskotaan, ainakin niitä, jotka ovat sen väärttejä. Kuitenkin
myös meillä alkaa media yhä laajemmin ja yksinomaisemmin tarjota kansalaisille
jonkinlaista eurohistoriaa, jossa suomalaiselle näkökulmalle ja meidän todellisuudellemme
ei ymmärrystä riitä kuin korkeintaan alaviitteessä.
Osaksi kysymys
näyttää olevan siitä ilmiöstä, jota Richard Pipes on nimittänyt historian
primitiivistymiseksi. Se tarkoittaa sitä, että erilaiset ”matalan katseen”
tutkimukset pyrkivät korvaamaan perinteisen tapahtumahistorian.
Ettei niin
tapahtuisi, tarvitaan myös ja ennen muuta tuota perinteistä historiaa. Kiitos
Pekka Visurille ja Docendolle tästä erinomaisesta kontribuutiosta
menneisyytemme ymmärtämiselle.
Minulla oli jossain vaiheessa ulkomailla tapana selailla kirjakaupoissa Toisen Mailmansodan historiaa käsitteleviä kirjoja ja katsoa, mitä niissä kerrottiin Suomesta. Yleensä kerrottiin hyvin vähän ja jopa ihan virheellisesti. Mannerheiminkin nimessä saattoi olla von ja Fanni Luukkosen kuvassa nimenä "Lotta Svärd".
VastaaPoistaTyypillistä oli toteamus, että Talvisodan lopussa Suomi joutui taipumaan, mutta tarkempi kuvaus "taipumisesta" jäi puuttumaan. Otokseni oli satunnaista ja englanninkielistä, mutta kertonee jotakin.
Winston Churchill kuvaa kirjassaan Maailmansodan jälkisato myös Suomen tapahtumia 1918. Siitä on kai julkaistu suomeksi vain 1. painos, jonka Suomen kuvauksen puutteet ovat ilmeisiä ja Churchill lupasikin Mannerheimin kertoman mukaan korjata niitä seuraavaan painokseen. En tiedä, onko sitä ja korjauksia ilmestynyt edes englanniksi.
Kun nyt meidän nuorempi tutkija- ja harrastajakuntamme lukee näitä ulkomaisia kirjoja, niiden puutteet eivät ehkä tule lainkaan esille, vaan niiden kuvausta pidetään kattavana ja oikeana. Kielitaidon supistuminenkin ohjaa englanninkieliseen kirjallisuuteen tai muunkielisten englanninnoksiin.
Näin se maailma muuttuu, kyllä Matti Nykänen ja Kimi Räikkönen tiedetään, onneksi niin päin. Lapsenuskoiset oppineet vain uskovat Suomen sotahistoorian antaneen maailmalle enten hyvää suhteessa kokoon.
PoistaJa historiasta mitään ymmärtämättömät fiilistelijät katkovat menneisyyttä aina mieleisikseen pätkiksi ja kuvittelevat, että joskus maailmassa kansainvälisessä politiikassa toimi valintamyymälä, josta sai halvalla heinoja rooleja.
PoistaVisurille kyllä suuret kiitokset laadukkaasta työstä!Visurihan on ollut roskea kirjoittaja. Muistan hyvin vuosia sitten hänen kritiikkinsä Heikki Nikusen artikkeliin Kosovon pommituksista Sotilasaikakauslehdessä (Nikusellehean on tyypillistä lähteistön 99,999 %:nen amerikkalaisuus). Visuri musersi Nikusen teesit.
VastaaPoistaVisurin heikkoutena pitöisin liiallista uskoa etenkin Rooseveltin "hyvyyteen". Jo muutama vuosi sodan jälkeen englantilainen Russell Grenfell havaitsi, että ns. Atlantin julistuksen periaatteet ja etenkin Rooseveltin sotapolitiikka olivat oleellisesti ristiriidassa toistensa kanssa.
Nykynuorten on ehkä vaikea kuvitella, kuinka hankalaa liikenne ja viestintäkin oli 1940–41. Ruotsi oli puolueeton, Venäjä miehittänyt Baltian maat, Saksa miehittänyt Pohjanmeren maat, Saksa ja Venäjä jakaneet Puolan. Britannia, johon Suomen olisi ollut järkevintä turvautua, oli kahden meren takana.
VastaaPoistaYhteistyökumppaniksi valikoitui Saksa. Ja on pässinselvää, että sotilasjohto oli päättänyt hyökkäykseen osallistumisesta viimeistään marraskuussa 1940; ja että hallitus ei tiennyt asiasta mitään.
Miten olisi pärjätty vanhaa rajaa ylittämättä, on tietysti mahdotonta sanoa. Muuten huonosti keskenään toimeen tulleet Tanner ja Wuori tunsivat Britannian ilmapiirin ja ymmärsivät, että vanhan rajan ylittäminen katkaisee suhteet britteihinkin. Näin kävi. Peräpohjola oli kuitenkin jo saksalainen maakunta, joten minkäs teit.
Viime hetkessä keväällä 1945 Suomi "totesi" olevansa sodassa Saksan kanssa, kun Mannerheim ja Paasikivi lopulta ymmärsivät, että Yhdistyneille kansakunnille on syntymässä organisaatio ja nopeat syövät hitaat. Suomi osoittautui hitaaksi.
OLen jossain aikaisemmassa kommentissa todennut, että asia muuttuisi päivänselväksi kun olisi pohjois-Euroopan kartta, jossa olisi mustalla merkitty Saksan hallitsemat maat ja punaisella Neuvostoliiton vastaavat. Siitä näkisi Suomen olleen saarrettu.
PoistaKyllä perusdokumentteihin kannattaa aina palata. Niiden valossa ymmärtää, että Suomen valinnat 1941-44 olivat lähes aina ainoat järkevät ja Talvisodan jälkeen poliittisesti mahdolliset.
VastaaPoistaHistorian kirjoituksessa on aina vain se ongelma, että siinä on kolme aikatasoa: tarkasteltavana oleva aika, kirjoitusaika ja lukemisaika. Kun kaksi viimeksi mainittua erkaantuvat kylliksi, tulee muutoksia. Toisin sanoen: historian kirjoitus on aina kirjoitushetkensä lapsi, joka heijastaa kirjoitushetken paradigmoja, kysymyksenasetteluja ja poliittisia valtavirtauksia.
Pekka Visuri ja Sampo Ahto ovat eniten arvostamiani sotahistorian tutkijoita suomessa. Heidän panos sotahistorian tutkimuksessa on erityisen merkittävä.
VastaaPoistaSuomessa on edelleenkin jonkinmoinen tabu se, että länsivallat USA ja Englanti antoi Suomen, Baltian maat ja Puolan Neuvostoliiton etupiiriin 1939. Jokainen ymmärtää näin jälkikäteen mikä oli Churchillin antama itsenäisyystakuu Baltian maille tai Ranskan ja Englannin Puolalle antaman turvatakuun ja suvereniteetin takaamisen arvo. Puola ja Baltian maat luottivat USA:n ja Englantiin Suomi ei. Jälkeenpäin arvioiden Suomen ratkaisu taistella omasta itsenäisyydestä oli oikea, vaikka sodan jälkeen Suomi joutui huomioimaan Neuvostoliiton vaikuttamisen ja tarpeet Suomen poliittisiin asioihin. Itsenäisyys kuitenkin säilyi, vaikka aika-ajoin värittyneenä, mutta kuitenkin. Suomen nykyinen asema EUvostoliitossa ei taida olla sen itsenäisempi, kuin YYA-aikana ja suhteessa Neuvostoliittoon.
Mitä vielä tulee näihin uuden uljaan ajan "historian tutkijoihin" ja heidän poliittisesti motivoituneisiin aivoituksiin, Suomen suhteesta Saksaan ja suomalaisista SS-sotilaista, voi vain todeta sen minkä totesi amerikkalainen lehtimies Walter Lippman: "Voitto jostain maasta on täydellinen vasta silloin, kun voittajan sotapropaganda löytyy voitettujen historiankirjoista ja seuraava sukupolvi uskoo siihen." Tätä asiantilaa koskevaa totuutta voi päivittää sen verran, että kun voitettujen seuraavat sukupolvet uskovat voittajan sotapropagandaan ja se löytyy voitettujen kansojen historiankirjoista "totuutena".
"länsivallat USA ja Englanti antoi Suomen, Baltian maat ja Puolan Neuvostoliiton etupiiriin 1939."
PoistaSanoisin hiukan lempeämmin: ei halunnut tai pystynyt estämään etupiiriin joutumista. Eniten minua on säälittänyt Puola: muodollisesti toisen maailmansodan syy, joka sodan lopussa annettiin "jakojäännöksenä" Neuvostoliitolle, vaikka sen sotilaat olivat vuodattaneet verta länsiliittoutuneiden joukossa.
Mikä on opetus: jokainen valtio pitää huolta vain ja ainoastaan omista edustaan. Se on pikkuvaltioiden syytä muistaa.
Puolan kohtalon saattoi sinetöidä Pilsudskin kuolema. Ehkä hän olisi kyennyt manöveroimaan Puolaa paremmin.
PoistaEn usko: Saksan ja Neuvostoliiton välillä sijainneen Puolan väistämätön kohtalo oli joutua ensin sotatantereeksi ja sitten alistetuksi heti kun sota syttyi. Sen syttymistä ei Pilsudski eikä kukaan puolainen olisi voinut estää. Se ratkaisu tehtiin suuremmissa pöydissä.
PoistaAina kun puhutaan Suomen hankalasta geopoliittisesta asemasta koitan siirtää ajatukset Puolaan ja totean, että hyvähän meillä on täällä kaukaisessa niemenkärjessä elää. (Esim: 1944).
Siinä, että Puola toimi kuten toimi oli taustalla Ranskan, Englannin ja USA:n poliittinen tuki ja sen tarkoitus oli tietenkin se, että Saksan ja Puolan välinen sota antoi länsivalloille mahdollisuuden julistaa sota Saksalle, mutta ei tietenkään Neuvostoliitolle.
VastaaPoistaChurchill kävi 1939 taivuttelemassa balttianmaita suostumaan neuvostoliiton vaatimuksiin, luvaten, että suvereniteetin menetykset kyllä sitten palautettaisiin, kun kriisi on ohi. Churchill moitti Suomea kovin sanoin siitä, kuinka suomalaiset olivat typeriä, kun eivät suostuneet Neuvostoliiton vaatimuksiin.
Roosevelt taasen puhui balttian kansojen itsenäisyyden puolesta, mutta se liittyi USA:n presidentin vaaleihin ja siihen, että hän tarvitsi balttialaistaustaisten amerikkalaisten äänet. Noin muutoin hän oli sitä mieltä, että Baltia on Neuvostoliiton asia, eikö USA puutu siihen.
Saksan hävittyä sotansa, kysyivät puolalaiset Englannilta oman maansa itsenäisyyden takaamiseen liittyvää takausta, johon englantilaiset vastasivat, etteivät he halua aloittaa uutta sotaa puolalaisten takia.
Noinhan se menee ja tuo on jokaisen pienen maan syytä ymmärtää.
Poista