Herraantumisen lyhyt historia
Sana herra on meillä tietenkin ruotsalaista
lainaa ja ilmeisesi yleisgermaaninen. Saksassa se on yhä käypäinen titteli,
mutta suomessa sen käyttäminen tuntuu nykyään aina sisältävän jonkinlaista
pilkantekoa.
Näinhän ei aina
ole ollut. Kalle Kajanderin romaanissa Kuinka
talonpojasta tuli herra, päähenkilö riemuitsee saadessaan kortin, jossa
hänen tittelinsä on herra. Tässähän
oli runsasta komiikkaa, kun talonpoika väen vängällä rupesi vääntämään
itsestään herraa, vaikka pystyi hankkimaan vain joitakin tuon toisen ja hänelle vieraan elämäntavan ulkoisia
tunnusmerkkejä.
Kajanderin kirja
on niinkin myöhäiseltä ajalta kuin vuodelta 1915. Suurlakon aikaan sijoittuu
Väinö Linnan tosin vasta 1959 ilmestyneen Pohjantähti-trilogian
ensimmäinen osa, jossa talonpojat ihmettelevät, miten herrat voivat mennä
lakkoon. Eiväthän ne muutenkaan töitä tee, ja sitähän se herrana oleminen
tarkoittaa.
Linnan kirjan
todistusvoima on sinänsä heikko, mutta aivan saman sanoman löydämme aikalaistodistaja
Arvid Järnefeltiltä ja monilta muilta, esimerkiksi Kajanderilta. Herrana
oleminen tarkoitti sitä, ettei töitä tehdä.
Itse asiassa
herrat kaikesta päätellen olivat useinkin samaa mieltä. Virkamiesten tehtävänä
oli hallita virkavallalla eikä tehdä töitä. Se jälkimmäinen jäi rahvaalle.
Työtä tekevien
ja tekemättömien välinen kuilu oli olennaisesti se herroja ja rahvasta erottava
kuilu, kuten myös Tolstoin ja Gorkin romaaneista ilmenee. Työllä tarkoitettiin
ruumiillista työtä ja sen tekeminen oli herralle jopa aivan sopimatonta. Tosin
poikkeusihmiset sitä esimerkiksi Tolstoin romaaneissa harrastivat, samoin kuin
Tolstoi itsekin.
Tie
herramaisuuteen saattoi kulkea joko koulutuksen tai rikastumisen kautta.
Jälkimmäisessä tapauksessa ensimmäisen polven herrat olivat aina pahasti
puolitekoisia ja heitä pilkattiin puolella jos toisellakin.
Koulutus sen
sijaan toi mukanaan myös uutta elämäntapaa, sitä, jota nykyään kutsutaan
nimellä lifestyle ja tavallista oli
pyrkiä hankkimaan myös itseä herraskaisempi puoliso, usein se oli
ruotsinkielinen.
Naisen
biologiseen rooliin kuuluu näyttöarvon hankkiminen ja oman itsen
tuotteistaminen. Tätä on hoettu vielä nykyäänkin, mutta sata vuotta sitten asia
oli vielä paljon nykyistä tärkeämpi.
Koska nainen
joutui itseään myymään, oli hänen hyviä kauppoja tehdäkseen myös syytä opetella
sieviä ja sivistyneitä tapoja ja tämä lieneekin ollut hyvin tärkeä tie
herraskaisuuteen suurella osalla Suomen kansaa: naisen, vaimon ja äidin kautta.
Mitä tulee
tuohon ruumiilliseen työhön, joka oli rahvaan vaan ei herrojen osana, sitä riitti
runsaasti vielä tuonne 1960- ja jopa 1970-luvulle saakka.
Tietenkin
elinkeinorakenteen muutos on se todella suuri muutos. Kun vuonna 1920
maatlouden piirissä työskenteli vielä noin 70 prosenttia väestöstä, oli tuo
määrä pari sukupollea myöhemmin vain noin neljä prosenttia.
Erilaisisa
palveluammateissa sen sijaan vuoden 2000 paikkeilla oli suunnilleen tuo 70
prosenttia.
Oliko siis
maailma kääntynyt päälaelleen ja herroja oli nyt saman verran kuin ennen rahvasta
ja päinvastoin?
Ei tietenkään.
Eivät uuden ajan talonpojat mitään rahvasta enää olleet eivätkä palvelusalojen
työntekijät liioin herroja. Elinkeinorakenteen muutos, modernisaatio oli
globaali ilmiö, johon liittyi monia asioita, muun muassa työn luonteen
muuttuminen.
Se taas perustui
koneellistamiseen ja automaatioon, joita ei kyetty edeltä käsin ennustamaan.
Työn tuottavuuden valtava kasvu mahdollisti koko kansalle elintason, joka oli
lähinnä satumainen verrattuna vielä maailmansotien väliseen aikaan. Se taas
tarkoitti muutosta joka alalla, ruoasta ja asumisesta työhön ja huvituksiin.
Kansan
valtaenemmistön työskennellessä maatalouden piirissä, siellä tehtiin vielä
kaikki työ käsin, toki hevosen kanssa, mikäli mahdollista. Niittokoneet ja
puimakoneet tehostivat ruumiillista työtä maailmansotien välisenä aikana ja
aiemminkin, mutta eivät sitä lopettaneet.
Kynnöstä ja
kylvöstä lypsyyn ja pyykkäykseen tarvittiin aina käsipareja, vahvempia tai
heikompia. Tehtaisiin siirtyvät joutuivat hekin ruumiilliseen työhön.
Hyvin usein
ihminen oli yksinkertaisesti voimakoneen tai siis juhdan roolissa. Joskus kiviä
ja kantoja raivatessa saatettiin pitää pieni juhlahetki ottamalla avuksi
räjähteitä, mutta kyllä raaka työ tehtiin käsin, olipa kyseessä sitten kallion
poraaminen, ojan kaivaminen, puun kaataminen tai vaikkapa betonin
sekoittaminen.
Kun nykypäivänä
halvat sähkömoottorit on asennettu tekemään helpointakin työtä ja dieselit
antavat tarvittaessa voimaa niin paljon kuin kehtaa käyttää, on itse asiassa
vaikea edes kuvitella, miten avuton ihminen oli vastahakoisen luonnon edessä
kun käytössä oli vain käsipari ja muutama alkeellinen astalo. Tilanne ei
valtavasti poikennut edes Julius Caesarin aikaisesta. Miehen selkänahasta se
edistys revittiin.
Ruumiillisen ja
henkisen työn erottelu oli myös ideologisesti tärkeä asia. Kansainvälinen sosialidemokratia kantoi huolta tämän eron
voittamisesta ja erityisesti Venäjän sosialidemokraattisen puolueen
enemmistösiipi eli bolševikit tekivät siitä tärkeän pykälän
ohjelmaansa vuonna 1919.
Siellä se säilyi
loppuun saakka ja vielä vuonna 1961 hyväksytyssä kommunistisen yhteiskunnan
rakentamisen ohjelmassa tämä asia oli tärkeällä sijalla.
Sosialistinen
yhteiskuntahan saataisiin muuttumaan kommunistiseksi, kun hävitettäisiin ero työläisten
ja talonpoikien eli maaseudun ja kaupungin välillä, ruumiillisen ja henkisen
työn välillä ja vielä lisäksi muutama muu ihmisiä toisistaan erottava tekijä.
Sen jälkeen paratiisi olisi valmis ja rahakin joutaisi pois käytöstä, kun
jokainen voisi ottaa hyödykkeitä käyttöönsä tarpeidensa mukaan.
Mutta vielä
1960-luvulla ero ruumiillisen ja henkisen työn välillä oli siis olemassa myös
Venäjällä ja se oli jopa tärkeä. Meillä Suomessa asia oli aivan samoin.
Kommunismia
rakentavassa Neuvostoliitossa katsottiin dilemmasta päästävän sivistämällä
ruumiillisen työn tekijää ja tuomalla hänen käyttöönsä koneita, jotka tekivät
työstä osittain henkistä, insinöörin työtä.
Meillä Suomessa
tapahtui aivan samoin.
Metsätyömies,
joka hinkkasi nälkäviulullaan puita poikki, joutui antamaan tilaa metsäkoneen
käyttäjälle, joka oli koulutettu ammattimies. Maanviljelijä, joka levitteli
lantaa talikollaan, sai seuraajakseen valtavaa konemäärää käyttävän isännän,
jonka töitä joka askeleella seurasi tietokone.
Tämä prosessi oli
erittäin nopea ja sen tarkempi selvittäminen saattaisi onnistua jopa virallisen
tilaston avulla. Olisi hauska tietää, milloin ammattitaidoton ruumiillinen työ
käytännössä hävisi markkinoilta. Veikkaisin 1980-lukua. Silloin taisivat
amatööreiltä työt loppua jo satamissakin.
Mutta tässä
kiinnostaa nyt eniten asian henkinen puoli.
Neuvostoliitossa
kehuskeltiin sillä, että siellä jokainen sai ilmaisen koulutuksen, joka oli
luonteeltaan niin sanotusti polyteknistä eli sillä tavalla yleissivistävää,
ettei ihmisen tarvinnut jäädä vain yhden osaamansa ammatin vangiksi, kuten
kapitalismissa oletettiin tapahtuvan.
No mutta,
tämähän tapahtui meilläkin.
Peruskoulun
tuleminen, joka saatettiin loppuun 1970-luvulla, teki lopun jaosta herroihin ja
rahvaaseen, jota oli pidetty perusteltuna vielä 1940-luvulla ja sen jälkeenkin.
Nyt esimerkiksi koko ikäluokka sai oppia vieraita kieliä ja jokainen joutui
myös lukemaan ruotsia. Tie lukioon oli auki periaatteessa kaikille.
Koulun ja
erityisesti yhtenäiskoulun merkitys yhteiskuntaluokkia tasoittavana tekijänä on
ollut valtava. Samaa lienee sanottava myös asevelvollisarmeijasta, jossa
jokainen taustastaan riippumatta joutui aloittamaan samalta tasolta. Siellä
myös koko ikäluokka oppi tuntemaan toisensa.
Epäilemättä
armeijassa oli kyllä säilynyt myös ikivanhaa feodaalihenkeä, joka ilmeni
upseerien herraskaisessa roolissa. Vielä viime sotien aikaan ei
upseerivangeilla esimerkiksi saanut teettää työtä, siis sitä ruumiillista.
Mutta kyllä se paljon puhuttu asevelihenki, joka talvisodan jälkeen syntyi, oli
myös todellinen tekijä a luultavasi hyvin tärkeäkin.
Yleisen
tulotason nousu ja pääsy pois nälkärajan tuntumasta, jossa oltiin hyvin
yleisesti vielä kansalaissodan molemmin puolin, on tietenkin ollut välttämätön
ehto herrojen ja rahvaan välisen kuilun poistamisessa. 1960-luvulta lähtien
tämä kehitys on ollut suorastaan hyppäyksellistä, unohtamatta sitä, että jo
1930-luvun lopulla alettiin päästä jo pahimmasta.
Myös
sosiaalivaltion kehittyminen on ollut oleellinen osa tässä kuvattua kehitystä.
Itse asiassa SDP:n Forssan ohjelma vuodelta 1903 ja samana vuonna hyväksytty
bolševikkien ensimmäinen ohjelma olivat oleellisesti saman
sisältöisiä. Bolševikeilla oli vain tietty pukinsorkka demokratiaa
koskevassa kohdassa ja kuten saatiin havaita, eivät myöskään suomalaiset
sosialidemokraatit sitten viidentoista vuoden kuluttua ottaneet siihen
sitoutumista kovin traagisesti. Taidan kyllä nyt käyttää huonoa sanaa.
Mutta muutama
asia tästä kehityksestä taitaa vielä puuttua.
Sata vuotta
sitten herrojen ja rahvaan elämäntyylit poikkesivat rajusti toisistaan.
Kansakoulussa
kyllä opittiin paljon perusasioita aina nenäliinan käytöstä lähtien ja jossakin
määrin myös uudenlaista, normin mukaista kieltä. Mutta ennen vuotta 1921 vain
osa nuorisoa kävi kansakoulua. Sen koko kurssin suorittaminen jäi monelta
tekemättä.
Kuitenkaan niitä
normeja, jotka koulun perusteella jo tunnettiin, ei välttämättä haluttu
noudattaa. Eri murrealueet puhuivat omalla kielellään ja käytöstavat, jotka
usein kyllä tiedettiin, jäivät vain suuriin juhliin ja erityistilanteisiin.
On
todennäköistä, että tässä suhteessa hyvin suuri muutoksen agentti oli
yleisradio, joka myös toi koko maahan saman, tarkan ajan. Sitä ei enää
tarvinnut tarkistaa lähikaupungin tornikellosta.
Radion käyttämä
kieli oli yleensä hyvin korrektia kirjakieltä ja sivumennen sanoen aika usein
myös hieman ruotsinvoittoista. Joka tapauksessa radiota, etenkin sen uutisia ja
kuunnelmia kuunneltiin hyvin laajasta koko maassa ja varmasti myös saatiin kuva
normaalina esitetystä puhetavasta.
Mutta television
vaikutus lienee sentään ollut aivan omaa luokkaansa. Etenkin television
alkuvuosikymmeninä se kokosi ympärilleen kaikki kansalaispiirit niin pian kuin
vastaanottimen hankkiminen kävi mahdolliseksi. Ja kyllä se antenni eli konkurssiharava alkoi jo 1960-luvulla
olla joka mökin katolla.
Television
jonninjoutavat ohjelmat ja amerikkalaiset sarjafilmit saattavat tuntua aivan
pinnalliselta ja turhalta ajankululta, mutta lienee selvää, että vasta ne
toivat koko kansalle niin sanoakseni yhteisen diskurssin. Jokaisella nyt oli
ainakin osittain yhteisiä tuttavia ja mielenkiinnon kohteita TV:n kautta.
Jossakin määrin
tätä oli tapahtunut jo koulun ja kirjallisuuden ja sanomalehtienkin kautta,
mutta kyllä yleisradion ja sittemmin erityisesti television rooli lienee ollut
erittäin suuri. Sehän vaikutti joka päivä jokaiseen. On vaikeaa kuvitella, mitä sen puuttuminen
olisi voinut merkitä.
Vielä 1900-luvun
alussa vallinneita herraskaisuuden tunnusmerkkejä voisi koota matriisiksi ja
yrittää sitten selvittää, mitä niille on ajan mittaan tapahtunut ja milloin ja
miksi.
On ilmeistä,
että osa vanhoista herraskaisuuden tuntomerkeistä on jäänyt pois, eikä niitä
käytä enää kukaan. Sellaisia ovat vaikkapa kirjakielen puhuminen tai valkoisten
kaulusten käyttäminen myös arkisin kaikissa tilanteissa. Olemme siis niin
sanotusti uusrahvaanomaisia.
Vai kävikö siinä
juuri päinvastoin? Tiettyjä entisiä herraskaisuuden tunnusmerkkejä ja jopa
niistä useimpia sen nimenomaan voidaan nyt havaita nyt lähes koko kansassa.
Kyseessä ovat tietyt jokapäiväiset käytösnormit,
vieraiden kielten taito, elintaso ja asuminen, muu kuin ruumiillinen työ,
ulkomaiden ainakin jonkinlainen omakohtainen tunteminen, ainakin jonkinlaiset
kulttuuriharrastukset ja niin edelleen.
On myös paljon
sellaista uutta, joka oli aikanaan kaikille tuntematonta ja joka nyt yhdistää kaikkia
kansankerroksia. Tätä ainestahan riittää, autoilusta tietokoneisiin.
Erottavia
tekijöitä ja halua erottautua on toki myös olemassa. Mutta nyt joka tapauksessa
kyse on ainakin enimmäkseen aktiivisesta haluamisesta. Vielä sata vuotta sitten
kyseessä oli pakko. Vapausasteet olivat vähissä, olipa halua tai ei.
Kärjistäen, tämä
herraskaisuudesta poistumisen tai –jos niin halutaan- sen kaikkialle
tunkeutumisen kehitys on ratkaisevalta osaltaan tapahtunut puolen vuosisadan
aikana, mikä tarkoittaa sitä, että minun ikäluokkani on sen omin silmin nähnyt.
Siitä huolimatta
sitä on joskus vaikea ymmärtää tai edes siihen uskoa. Mutta se oli yhden
aikakauden kannalta olennaisen tärkeä muutos. Meidän aikamme haasteet ovat
muualla.
Vai
tarvittaisiinkohan meillä nyt jonkinlainen uusi alaluokka, jos kerran kaikki
olemme herroja? Mistähän tuo saataisiin ja mitä sillä tehtäisiin?
Nykyään ei ole tarvetta ammattitaidottamalle ruumiilliselke työlle, mutta ammattitaitoiselle kyllä.
VastaaPoistaJokainen pystyy nykyään hommaamaan lukuisia pienkoneita, mutta entäs niiden käyttötaito?
Amattitaitoiselle duunarille on työtä tarjolla, koska yleisesti ottaen nämä nykyajan herraksi itseään luulevat eivät osaa käsillään tehdä montaakaan asiaa.
Ongelmana on se, että vaikka työtä on, niin siitä ei makseta riittävää korvausta.
Mielenkiintoinen aihe. Nythän on tilalle tullut uusi tilanne, se, että yläluokka tekee töitä. Ennen, kuten blogisti kirjoitti, herrat eivät tehneet töitä. Nykyään taas juuri yläluokka tekee ylipitkiä päiviä. Asiasta oli vastikään kiintoisa artikkeli The Atlanticissa. Työnarkomania on jopa statussymboli. 1700-luvun ranskalaiset aateliset pitivät yllä kirjallisia salonkeja. Nykyään Elon Muskit, Mark Zuckerbergit ja Bill Gatesit tekevät pitkiä päiviä ja tuskin pahemmin kutsuvat filosofeja kotiinsa. Kulttuuriin olisi eniten aikaa joutilaalla alaluokalla, mutta tuskin erehdyn pahasti, jos oletan, että tuossa luokassa ajan täyttää pössyttely, videopelit ja porno. 1800-luvun utooppiset sosialistit naiivisti uskoivat, että sitten kun kenenkään ei täydy tehdä työtä, ihmiset ryhtyvät vapaaehtoisesti sivistämään itseään. Elämä olisi kuin loputon Platonin Symposion.
VastaaPoistaNöinhän siinä kävi. Proletariaatille annetaan vain (niukka) leipä ja sirkushuvit.
PoistaVaarana on slummikulttuurin kehittyminen. Slummeista ja leireiltä tulevat maahanmuuttajat ovat jo valmista ainesta siihen.
Mainitut henkilöt (Musk, Zuckerberg...) eivät ole yläluokkaa, vaan nousukkaita.
PoistaNäitä on aina ollut.
Rudolf Steiner sanoi aikoinaan, että jokaisen pitäisi kehittää itseään, niin että kun liittyy johonkin seuraan, niin keskustelun taso nousee. Minuun tuo teki vaikutuksen. Seurauksena kuitenkin, että kussakin seurassa täytyy valita, ollako etupäässä hiljaa vai ollako vähän rasittava.
VastaaPoistaJännä idea. Useinhan sitä sanotaan, että kannattaa mennä itseään viisaampien seuraan, niin siitä voi jotakin oppiakin.
PoistaGroucho Marx puolestaan taisi sanoa että yksikään seura joka huolii minut jäsenekseen ei ole riittävän hyvä minulle.
PoistaHankala tilanne.
Kas vaan, vai sellainen oli marxilainen tulkinta. Oscar Wilde taas sanoi, ettei kehtaisi liittyyä sellaiseen seuraan, joka suostuisi ottamaan hänet jäsenekseen.
PoistaSanoisin Bourdieta mukaillen, että kyllä herroja edelleenkin on ja erottautumista, se on vain hienovaraisempaa - eliittìin kuulemisella hevostelua ei nykyisin suosita - ja erilaista kuin ennen. Hyvänä vihjeenä on se, että mitä on vähemmän, siitä tulee eliittiä. Kun jostain on tullut enemmistön harrastamaa, syytä eliitti pyrkii aina erottautumaan osoittaen kulloinkin vallitsevaa "hyvää makua". Nykyisin se voisi olla vihreää köyhäilyä/niukistelua.
VastaaPoistaKyllä professorin ja atk-asiantuntijan kädessä pitää vasaran pysyä. Eiköä vain tulojen niukkuuden takia.
VastaaPoista"Vai tarvittaisiinkohan meillä nyt jonkinlainen uusi alaluokka, jos kerran kaikki olemme herroja? Mistähän tuo saataisiin ja mitä sillä tehtäisiin?"
VastaaPoistaHienosti kysytty.
Uusi alaluokka saadaan maahanmuutolla. Sen eräänä perusteluna on, että tulijat tekevät niitä töitä, jotka suomalaisille eivät kelpaa. Maahanmuuton advokaatit uskovat saavansa tulijoiden lojaliteetin kertomalla puolustavansa heitä pahoilta rasistisuomalaisilta.
Mutta mitä uudella luokalla tehdään? Sen olemassaolon tarkoitus on pitää "suvaitsevaisten" luokka vallassa.
acc