Mainio itäinen naapurimme

Mainio naapurimme: 1800-luvun Pietari

Huomio: Nuo hyperlinkit ovat jostakin syystä kaikki muuttuneet! Niinpä niiden avulla ei enää löydy ensimmäistäkään viitettä.
En ymmärrä, miten moinen on mahdollista ja miksi. Jos joku tietää, miten olisi mahdollista löytää noin 10 vuoden takainen järjestys, olisin kovin iloinen.
Pahoittelen moista sekaannusta, jota en tunnusta itse saaneeni aikaan!

Kansalliskirjasto on tehnyt hienon kulttuuriteon digitoidessaan vanhan lehdistömme. Kun se on uudistanut kotisivujaan, on kyllä tullut myös pahan kerran möhlityksi. Niinpä 1800-luvun lehtiartikkelien kortisto hyperlinkkeineen on nyt piilotettu niin hyvin, ettei sitä varmasti löydä, ellei osaa etsiä. Toivottavasti tämä moka älytään korjata!

Joka tapauksessa: sen osoite on https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/directory/2416 . Tai, tarkemmin sanoen tässä on yli 700:n Pietaria koskevan lukijakirjeen osoite. Sinne todella kannattaa mennä.

Kirjoitin tuon aineiston perusteella aikanaan artikkelin, joka löytyy osoitteessa https://timo-vihavainen.blogspot.com/2012/11/19_26.html .

Valitettavasti se on vain venäjäksi, kun en ole jaksanut kaivaa alkuperäisiä sitaatteja. Täytyyhän se vielä tehdä, kuten monta muutakin asiaa.

Joka tapauksessa aineisto on suorastaan tyrmäävä. Suomalaiset matkakirjeet Pietarista ovat tulvillaan ihailua ja ihmettelyä kaupungin modernisuutta, sen hyvää järjestystä ja ihmisten sympaattisuutta kohtaan.

Ihmiset kuvataan erittäin kohteliaiksi ja miellyttäviksi ja jopa valtava ihmisjoukko, joka tervehtii keisarillisen perheen jäseniä, osaa käyttäytyä mallikelpoisesti ja poliisikin on kohtelias. Kiroilua ei kuulu lainkaan. Moisesta voisivat kaikki Länsi-Euroopan kansat ottaa oppia! (HBL 1880, artikkelihakemiston Pietarin-kirjeiden numero 180).

Hurjaa ajoa erittäin vilkkaassa liikenteessä tuossa kaupungissa riittää, mutta turvallisuus on parempi kuin Helsingissä (HBL 1887, 743).

Talvella lumet korjataan pois, jäät sulatettiin kuumalla vedellä ja hiekoitus poisti liukkauden (HBL 1883, 676). Siis aivan toisin kuin meillä!

Merkillistä oli, että Pietarissa jopa joukkotappelut olivat säädyllisiä eikä sivullisia häiritty (US 1869, 431). Vankiloissa oli suomalaisia keskimäärin vuosittain 74 henkeä. Heillä oli muun muassa omat jumalanpalvelukset. Tyrmät olivat muutenkin kaiken kehun ansaitsevia. (Finlands allmänna tidning  1867, 217).

Maria Magdalenan sairaala Tutškovin sillan lähellä oli mainio paikka. Kaikkialla oli siistiä ja järjestys oli hyvä. Valkoista leipää (joka tuohon aikaan oli meillä pyhäruokaa) tarjottiin ja sen kera lihaa. Soppa maistui erinomaiselta! (Folkvännen 1884, 735).

Pietarilaiset olivat myös auttavaisia eivätkä naureskelleet vieraiden ääntämykselle, he olivat välittömiä ja sydämellisiä ja illan viettäminen heidän kanssaan oli unohtumaton elämys (Helsingfor Dagblad 1871, 468).

Ja entäs nuo naiset sitten!  Venakko saattoi tulla pyytämään tuntemattomalta tulta tupakkaansa! (Åbo Tidningar 1883, 713). Muuan kaunotar suorastaan aloitti suomalaisen miehen kanssa juttelun Nevskillä ja unohtumaton iltakävely jatkui aina Ozerkille saakka, kymmenen kilometrin päähän! (Åbo Tidning 7.9.1886).

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Jopa katupojatkin olivat sympaattisia (HBL 1889, 175). Mainio paikka siis oli tuo Pietari ja erinomaisia ihmisiä siellä! Sivumennen sanoen, he suhtautuivat suomalaisiin hyvin, vaikka ne, jotka lukivat meikäläistä lehdistöä, olisivat voineet tulla aivan toiseen käsitykseen (Savo 1890, 520).

Ihmisten välillähän ei riitaa ollut. Sitä rakensivat vain Novoje Vremjan kaltaiset lehdet, jotka ärhentelivät suomalaisten etuoikeuksista. Asia ei kiinnostanut venäläistä kadun miestä pennin vertaa eikä hän yleensä edes tiennyt siitä. (Åbo Underrättelser 1890, 511).

No niin, siinähän sitä oli muutamia tyypillisiä suomalaisten Pietarin kirjeenvaihtajien (ja turistien) huomioita naapurista. Nämä edellä viitatut eivät missään tapauksessa siis olleet epätyypillisiä.

Kielteisiä Pietarin-kirjaitä on oikeastaan mahdotonta edes löytää. Toki aina silloin tällöin valitetaan esimerkiksi juomarahojen kärkkymisestä, mikä suomalaisesta on sietämätöntä ja epäreilua.

Mutta kaiken kaikkiaan nimenomaan Pietari oli 1800-luvun suomalaiselle ihanuuksien ihmemaa, jossa valoisat puolet olivat voimakkaasti esillä verrattuina niihin suurkaupungin varjoihin, joihin toki joskus viitattiin.

Mihin moinen ylenpalttinen ihastus oikeastaan perustui?

Sensuurista ei missään tapauksessa voinut olla kyse. Moskovan kirjeet olivat selvästi kielteisempiä, puhumatta nyt Petroskoin kirjeistä, joissa kyllä myös oli vallitsevana sangen sympaattinen sävy.

Sitä paitsi sensuurin avulla on yleensäkin mahdotonta saada ihmisiä kirjoittamaan myönteisesti.

Voisiko sitten olla kyseessä -kauhea sanoa- ”suomettuminen” avant le lettre? Ehkäpä jotkut luihut kirjoittajat tavoittelivat omaa etua mielistelemällä naapuria?

Tämä tuntuu hyvin epätodennäköiseltä, sitä paitsi kirjoittajat käyttivät nimimerkkiä, jonka selvittäminen tosin tuskin oli ylivoimaista. En kuitenkaan osta selitystä sellaisesta luovasta mielikuvituksesta, jonka hedelmät toistuvat yhä uudelleen samanlaisina.

Asia vain nyt oli niin, etteivät suomalaisten ja venäläisten välit olleet vielä myrkyttyneet korkeiden poliittisten tahojen tekemien päätösten ja erinäisten piirien suorittaman mobilisaation johdosta. Tuo ryssävihahan -jolla toki oli historiallinen tehtävänsä- luotiin aikoinaan määrätietoisesti ja vakain tuumin. Mutta se tapahtui vasta 1900-luvun puolella.

Itse asiassa ”meidän suuriruhtinaamme” nautti vielä 1800-luvulla jakamatonta suosiota ja hyvään vastattiin hyvällä. Kun Venäjällä opiskelijat osoittivat vihaansa hallitsijaa kohtaan ja yrittivät tämän murhaamista, tulivat he Suomessa laulamaan sankarilleen.

Mitä taas venäläiseen rahvaaseen ja myös sivistyneisiin luokkiin tulee, niiden kanssa meikäläiset viihtyivät erinomaisesti.

Olen sitä mieltä, että jossakin pintaa syvemmällä on meidän suomalaisten ja venäläisten välillä jokin suurempi yhteys, taso, jolla löydämme heti toisemme, kun taas ruotsalaisten, saksalaisten, puolalaisten ja vaikkapa englantilaisten kanssa se on vaikeampaa ja pinnallisempaa.

Asiaa ei ole tieteellisesti todistettu ja ehdotankin, että kootaan edustava otos eri kansakuntien edustajista ja tutkitaan heidän keskinäistä viihtymistään erilaisissa ideaalisissa kansallisissa yhteyksissä, esimerkiksi mökillä saunan jälkeen vodkalasin äärellä.

Mutta tuntien Suomen Akatemian harjoittaman tiedepolitiikan, luulen, että tämäkin idea on kuolleena syntynyt. Ikävä kyllä.

Mitä tässä tulee ajatelleeksi on, että  se kyräily, jota suomalaisella puolella nyt taas on havaittavissa venäläisyyteen nähden, on tietenkin heijastusta ylemmän poliittisen tason suhteista, jotka sinänsä ovat nuhteettomat, mutta eivät samalla tavalla erinomaiset ja lämpimät kuin ne olivat Aleksanteri II:n aikaan ja vielä sen jälkeenkin.

Tarkoituksellista henkistä mobilisaatiota venäläisyyttä vastaan ei liene nykyään ainakaan merkittävästi suoritettu. Se, että asia siitä huolimatta on viimeisen vuosikymmenen mittaan selvästi edistynyt, lienee selitettävissä suurpolitiikasta juontuvien pelkojen avulla.

Niitä sitten vahvistavat erinäisten lehtien toinen toistaan hullummat artikkelit. Paha kellohan se kauas kuuluu. Hyviä uutisiahan meillä ei nykyään Pietarista tule eikä muualtakaan Venäjältä.

Tuloksena on, että Venäjä monelle näyttäytyy vain salaperäisenä ja irrationaalisena uhkana, jossa huseeraavat jotkut hullut dosentit, valehdellen Suomesta ja Venäjästä yhtä rivosti kuin Tiltut aikoinaan.

Peiliin voisi tässä yksi jos toinenkin katsoa. En väitä, että tilanne nykyään olisi niin huono, ettei se voisi huonompikin olla. On joka tapauksessa avartavaa vilkaista menneisyyteen ja vertailla sitä nykytilanteeseen.