Sotien kuvan muuttuminen
Sotiamme koskeva
historiografia on ollut viime vuosina kiinnostavassa muutoksen tilassa. Itse
asiassa tämä on ollut tilanne jo niin kauan kuin sitä on ollut.
Mikäli historiografia
ymmärretään laajasti, sodan kuvan rakentamisena ja kehityksenä, ovat varsinaisen
historiantutkimuksen tulokset siitä vain yksi, joskin tärkeä osa.
Tuntuu selvältä,
että juuri tähän asiaan vaikuttavat suorastaan ratkaisevasti myös niin
sanoakseni tieteen ulkopuoliset tekijät. Näin varmaankin on asian laita
kaikkialla, mutta Suomessa tämä problematiikka mutkistuu vielä siksi, että
sotien toisella osapuolella on ollut myös oma roolinsa erään suuren kansanryhmämme
poliittisen identifioitumisen kohteena.
Sota on sen
verran kokonaisvaltainen asia, ettei sitä oteta haltuun pelkällä
rationaalisella ajattelulla, ainakaan kun se omalle kohdalle sattuu. Henkihän
siinä on pelissä, oma ja läheisten ja vielä monien muidenkin.
Muuan sotien
erikoisuuksista on, että sangen yksimielisten todistajalausuntojen mukaan ne,
jotka eivät ole olleet siinä -ainakaan nyt rintamalla- mukana, eivät sitä voi
ymmärtää. Yleisesti ottaen heille on myös asiaa turha selostaa.
Pelkästään tämä
jo aiheuttaa sen, että sotien ymmärtäminen on pitkälti myös sukupolvikysymys.
Ne, jotka eivät olleet rintamalla, ovat jo tavallaan vieras joukko aseveljien
kannalta ja jälkeläiset sitten puolestaan käsittävät koko asian jo historiana,
joka nyt vain oli ja -onneksi- meni.
Vaikka
voidaanhan se nostaa myös nykypäivän ihmisten ylpeilyn aiheeksi, niin
perverssiä kuin se onkin. Onhan tätä nähty.
Sodan jälkeen
asiasta luodaan yhä kauempana alkuperäisestä kokemuksesta olevia kuvia, joissa
saatetaan tavoittaa jotakin menneisyydestä tai sitten ei. Joka tapauksella
asiat saavat ehdottomasti uudenlaisen merkityksen ja -voisi sanoa- käyttöarvon
uudessa ympäristössään, jolla on enää hyvin vähän yhtymäkohtia alkuperäiseen.
Ajatelkaamme nyt
vaikkapa vuoden 1918 ja nykypäivän Suomea.
On tietenkin
tärkeää, että sotien historiaa pyritään selvittämään myös mahdollisimman
tieteellisesti eli tahtoo sanoa objektiivisesti ja olemassa oleviin lähteisiin
tiukasti perustuen sekä tietenkin argumentoinnilla, joka on vakuuttavaa ja
toistettavissa.
Tämä ei
kuitenkaan ole eikä voi olla koko asia. Poliittinen historia kertoo, mistä
sodassa oli kyse, sikäli kuin se kiinnostaa meitä poliittisella tasolla ja
poliittisten päätösten arvioinnin suhteen.
Sen lisäksi on
kuitenkin olemassa myös muita tasoja ja kaiken kukkuraksi vielä asioiden
käyttöarvo tässä ja nyt, kymmeniä ja jopa satoja vuosia itse tapahtumien
jälkeen.
Ajatelkaamme Suomen sotaa yli kaksisataa vuotta
sitten. Vielä sata vuotta sitten ja sen jälkeenkin sen myyttisellä hahmolla oli
valtava vaikutus kansalliselle itsetunnollemme. Talvisodassa Runebergin runot
olivat henkisinä eväinä kovin monilla.
Entäpä vuoden
1918 sota? Siitä tehtiin heti sankaritarina ja se oli uuden Suomen keskeinen
ylpeyden aihe. Tarinan arka kohta oli sosiaalinen kumous sen uuden ideologian
merkeissä, jota kansakunnan vihollinen edusti. Maanpetturuus oli itse asiassa
niin laajaa, että se suuresti ylitti koko viholliskansan roolin ainakin taistelutilanteissa.
Tämähän teki
koko tarinasta melkein mahdottoman, mutta sitäkin kiivaammin sitä täytyi
puolustaa.
Tuon sodan ihannoinnilta
putosi pohja pois jo talvisodassa, mutta koko sen raadollisuuden käsitteleminen
otti aikaa vielä yli puoli vuosisataa.
Meillä tällä
hetkellä vallitsevassa kuvassa, joka varmasti tulee vielä muuttumaan, ymmärretään
asiat aivan eri näkökulmasta kuin aiemmille sukupolville oli edes mahdollista.
Meille se ei ole
ennen muuta kansakunnan kohtalonkysymys tai sivistyksen ja oikeusvaltion kohtalonkysymys,
vaan kysymys ihmisoikeuksien kunnioittamisesta.
Talvisota taas
puolestaan on kokenut aika rajustikin erilaisia tulkintoja. Neuvostoliiton
provosoimaton hyökkäys on niissä tietenkin aina ollut muuttumaton punainen
lanka.
Muuttuvia suureita sen sijaan ovat olleet
lähinnä arviot oman hallituksemme politiikan tarkoituksenmukaisuudesta: siitä,
miten sotaan jouduttiin ja miten siitä päästiin pois. Suomen päätöksillä on
oletettu ehdottomasti olleen aina määräävä merkitys.
Sen sijaan
hyökkääjän näkökulma on viime aikoihin asti jäänyt vähemmälle huomiolle. Mitä
oletettiin tapahtuvaksi, mikä meni pieleen ja minkä vuoksi ja miksi tehtiin
päätös irtautua sodasta, jonka aseellinen ratkaisu oli jo aivan ovella?
Ymmärrettävää
kyllä, paljon kiinnostusta on herättänyt myös se, että aivan primitiivisellä
aseistuksella kyettiin vastustamaan maailman tehokkainta sotakoneistoa.
Sellaistahan sattuu maailmassa siellä ja täällä, vaikka harvoin ja ratkaiseva
tekijä on aina ollut henkinen.
Talvisodan kuten
myös jatkosodan kokeminen jonkinlaisena torjuntavoittona on perusteltua. On
myös helppo ymmärtää, ettei Suomella talvisodan jälkeen ollut muuta realistista
tietä kuin yhteistyö Saksan kanssa, kun se ihmeen kaupalla tarjoutui.
Yhtä helppo on
ymmärtää, että tällaiset tulkinnat on myös haluttu riitauttaa. Niinpä sodat ovat
saattaneet ihmisten mielessä saada pelkän oikeudenmukaisen taistelun tai sitten
alhaisen valloitusretken hahmon.
Sotien
historiallinen kuva on tietenkin ollut herkkä myös valtioiden välisten
suhteiden muutoksille. Paasikiven ajan uusi ulkopolitiikka suhtautui jo
nuivasti sodalla ”elämöintiin” ja Kekkosen kaudella edistykselliset piirit jo kilpailivat
Suomen sotapolitiikan tuomitsemissa ja sotien halventamisesta tuli muutenkin
muotiasia.
Sehän oli myös
ymmärrettävä ja luultavasti välttämätön reaktio edeltävään aikakauteen.
Vastaavaa voimme havaita useimmissa maissa.
On kiinnostava kysymys,
missä nyt mennään. Sodat ovat luultavasti meidän arkipäivässämme enemmän esillä
kuin koskaan, huolimatta syvän rauhan ajasta. Tiettyä ihannointiakaan ei voi
olla havaitsematta, mikä tuntuu oudolta kaiken sen sodanvastaisuuden valossa,
joka on vuosikymmenet ollut vallitseva lähtökohta.
Tulevaisuutta
kuviteltiin aikoinaan ehdottomasti rationaalisemmaksi ja joka suhteessa paremmaksi
kuin nykyisyys. Mutta sodat ihmisten mielikuvissa eivät useinkaan vetoa tuohon rationaaliseen
puoleen.
Ehkä professorin näkemys rauhanajan ehdottomasta autuudesta voisi avartua kokeilemalla vaikkapa puoli vuotta aktiivimallia...
VastaaPoistaEn väitä, että ymmärsin, mutta puoli vuotta sotaa varmsti kyllä olisi kunnon kokemus, ainakin rintamalla.
PoistaSitä tarkoitin, että hyvä se on hyvällä eläkkeellä aurinkorannalta käsin kehua rauhan autuutta, kun monella Suomen kansalaisella on nyt sota-ajan rintamamiestä huonompi taloustilanne. Professorillakin voisi mielipide muuttua, kun rahat ei riittäisi kuin siihen Pietarin junan laiturille.
PoistaEipäilenpä, että huonokin taloustilanne on parempi kuin elämä rintamiehenä jokapäiväisessä hengen- tai vakavan haavoittumisen vaarassa. Eikä se sota-ajan rintamiehen taloudellinen asemakaan niin rapoinen ollut tupakkaan riittävä päiväraha, kenttämuona, joka "rätinkin" mukaan täyttti kaloritarpeet ja vaatetus (=univormu). Lisäksi perheellisiä painoi huoli kotiväen pärjäämisestä.
PoistaMutta parin kuukauden päästähän on tilaisuus vaikuttaa poliittisesti taloudelliseen asemaansa, kun muistaa äänestää puolueita, joita aidosti kiinnostaa köyhien asia ulkomaalaispolitiikasta kouhkaamisen sijasta.
Onko joku joskus kommentoinut blogisi tuotantotahtia ? Aiheet ovat aika samanlaisia mutta kirjoitukset ovat usein pidemmänpuoleisia ja varsin syvällisiäkin. Herää kysymys miten se on mahdollista tähän tahtiin ? Onkohan takana muitakin kirjoittajia ? Vai kierrätätkö tekstejä parin vuoden takaa jolloin kukaan ei ehkä enään muista mitä se Vihavainen kirjoitti 200 blogipostausta sitten ?
VastaaPoistaTai sitten joku ajatushautomo esimakaa juttuja heiteltäväksi täkyinä josko joku tarttuisi paljastamaan uusia aikeita jolloin voisivat lietsoa vastanuotioita. Niinhän isojen poikien totalitarismit toimivat.
PoistaNo pakko on sanoa, että ihan ite olen ajatellut ja kirjoittanut. Harvemmin kierrätän mitään. Eihän ne asiat perille mene, vaikka kirjoittaisi sata kertaa, eipä silti.
PoistaSitä kun yittää hankkia virikkeitä, niin usein se onnistuukin. Jos aamuyöllä valvoo, niin siinähän se blogi syntyykin.
Voihan tuo tekstimäärä suureltä näyttää nykyajan visertäjälle, kun ei yhteen twiittiin mahdu...
Poistatm
Kieltämättä julkaisutahti on sellainen, että en ehdi näitä kirjoituksia tuttavillekaan mainostaa siinä tahdissa kuin mieli tekisi.
PoistaSen verran olen itsekin kirjoitellut, että usein on helpompi tehdä kokonaan uusi juttu kuin muokata jotakin vanhaa uuteen kuosiin tai vääntää toisen ideoinnista kunnon tarinaa. Kun vielä muistaisi mitä on jo aikaisemmin kirjoittanut, ettei tulisi jankutettua.
Minulle riittää, että blogisetä on vakuuttanut, ettei sentään lue kokonaista kirjaa päivässä, kahta parhaassa, vaikka julkaisutahti sellaiseenkin viittaisi.
Onhan noita ennenkin ollut tuotteliaita osaajia, joiden tuotantotahtiin ja -tasoon ei meillä tavallisilla ole mitään asiaa. Musiikin puolelta tulee mieleen ainakin Mozart ja Bach ja miksei vaikka Toivo Kärki.
Ollaan iloisia, että joku osaa ja jaksaa.
Kiitos blogeistasi. On yksi päivän kohokohtia ja jääpä aina jotakin ajukoppaan muhimaan.
VastaaPoistaMäkäräinen
Yle joskus lähetti tämän, tekstitettynä, ja tekstiä monen haastatellun mutina kaipaakin. Ehkä dokkarin idea sodasta silti avautuu.
VastaaPoistahttps://www.youtube.com/watch?v=m0m573MxXXw
Minun poliittinen kommentointi alkoin n. 2,5 vuotiaana, kun seisoin kotini portailla vuonna 44 katsellen pohjoiseen päín lentäviä sotakoneita. Sakka paha, ryttä hyvä, päättelin tomerasti (kuulemma). Se on ollutkin terveellinen muistutus, että poliittinen totuus on aikansa lapsi. Voi olla, että lahtari-isäni päivitti myös tuon jälkeen minun ajatuksiani.
VastaaPoistaSuomen näkemyksillä on melko vähän vaikutusta, kun Venäjä toteuttaa strategiaansa. Suomen mielistelevällä käytökselllä menetään vain oma kunnia.
VastaaPoista"aivan primitiivisellä aseistuksella kyettiin vastustamaan maailman tehokkainta sotakoneistoa."
VastaaPoistaOlisiko yksi syy ollut se, että NL:n armeija ("puna-armeija") ei sittenkään vielä vuonna 1939 ollut maailman tehokkain sotakoneisto: vaikka se oli kieltämättä suuri ja varustettu suurella määrällä lentokoneita, panssareita ja tykistöä, näiden käyttötapa ja koulutus ei ollut vielä kohdallaan (ks teos puna-armeija Stalinin tentissä). Ratkaisevaa oli se, että vuoteen 1941 mennessä virheitä oli korjattu ja korjattiin niin, että 1943-44 menessä oli syntynyt kyky lyödä saksalaiset. Vuoden 1944 puna-armeijan kanssa Suomi oli jo helisemässä, vaikka torjuntavoitto (=itsenäisyyden säilyttäminen miehityksen ja ehdottoman antautumisen sijasta) juuri ja juuri saavutettiinkin. Tällä ei ole tarkoitus halveksia suomalaisten urheutta ja sotataitoa.
Suur-Suomi vaihtui pienen Suomen torjuntavoitoksi, khi-hi, olisi Vanhala sanonut.
PoistaTokihan Stalin kuvitteli turhan suuria. Mutta varsin irrationaalistahan oli, että suomalaiset kävivät ollenkaan vastarintaan. Mitä he oikein odottivat? Kuka olisi muka voinut auttaa? Tätä kysymystä toistettiin silloin ja toistetaan yhä.
PoistaTaisi se Marskikin aluksi ajatella, että Suomi kestää enintään pari viikkoa, sitten yllättyi positiivisesti, mutta piti pokan kaiken aikaa.
PoistaEhkä se kuluisa sisu on sitä, että kun koetaan riittävän suuri vääryys niin ei alistuta vaan mennään päin, olipa vastassa miten ylivoimainen alistaja vaan.
Tässä tapauksessa auttoi, ettei vastustaja meidän olosuhteissamme ollut niin ylivoimainen kuin kuviteltiin eikä tiedustelu ollut pelannut. Tämä on tiedettyä yleisempi ongelma diktatuureissa. Muistaakseni Saksan hyökkäyksestä varoittanut tiedustelulähde sai "ruman" marginaalimerkinnän Stalinilta, en tiedä ehtikö johtaa vakavampiin toimenpiteisiin.
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista