Slaavitar

Slaavittaren jäähyväiset

Slaavittaren jäähyväiset on vuoden 1912 Balkanin sodan innoittama mainio sotilasmarssi, jolla on oma, kiinnostava historiansa. Suomessahan se tunnetaan nimellä Vapaa Venäjä. Neuvostoaikaan se oli kiellettynäkin.

Mutta ei siitä tässä sen enempää. Marssin innoittajina olivat Balkanin eksoottiset slaavittaret ja sen eri versioita löytyy maailmasta erittäin paljon vaikkapa googlaamalla sanat прощание славянки.

Toki venäläiset ovat itsekin slaaveja huolimatta siitä, mitä eräät ukrainalaiset nationalistit väittävät. Mutta ymmärrettävästi venakkoon ei Venäjällä liity eikä voi liittyä samaa romanttista eksotiikka kuin Balkanin slaavittareen. Ei venäläinen koskaan voisi nimittää venakkoa slaavittareksi.

Meillä sen sijaan on ollut mahdollista niputtaa molemmat samaan ryhmään. Slaavilaisuushan on itse asiassa meillä ollut koodisana, jolla nimenomaan viitataan venäläisyyteen.

Tämä tuli mieleeni luettuani Tšehovin valituista novelleista kertomuksen Susanna.

Susanna on juutalaisnainen, jonka luo saapuu nuori luutnantti karhuamaan saatavia. Hän on sulhasmies ja tarvitsee rahat mennäkseen naimisiin.

Aistillisuutta huokuva talon emäntä tyrmää ensin vieraan erikoislaatuisilla mielipiteillään, hän kun kertoo vihaavansa sekä naisia että juutalaisia.

Valmistautuessaan muka maksamaan velkansa hän kaappaakin vekselit kouraansa ja vamppaa sulhasmiehen aistilliseen syleilyyn. Itse asiassa visiitti muuttuu eroottiseksi ja sitten varsinaisesti seksuaaliseksi ja kestää seuraavaan aamuun asti.

Luutnantin velipuoli, jolle rahat itse asiassa kuuluvat, vimmastuu ja lähtee itse hakemaan rahoja, mutta saa saman käsittelyn. Noloina velipuolet päättävät olla perimättä enää tuota velkaa ja sopivat jakavansa kulut puoliksi.

Itse asiassa molemmat joutuvat Susannan taikapiiriin, jossa on monia muitakin. Eräänä päivänä molemmat huomaavat olevansa taas Susannan luona. Nainen hallitsee heitä julkeudella ja kyynillisyydellä ja tietenkin ennen muuta aistillisilla, naisen aseilla. Hän on ennen muuta naisellinen. Kertoja puhuu myös kissamaisuudesta.

Novelli oli mielestäni sangen hilpeä ja kukaties panostaa hieman myös juutalaisuuden eksotiikkaan. Mustalaisten ohellahan myös nimenomaan juutalaiset ovat olleet suuria musikantteja ja intohimoisten romanssien esittäjiä. Sellaisia taas kaikki nuoret upseerit harrastivat.

Jonkun verran yllättyneenä luinkin sitten Veikko Antero Koskenniemen kirjoittamasta esipuheesta, että Susanna on naistyyppi, joka esiintyy liian usein venäläisessä kirjallisuudessa, ettei siinä aavistaisi jotain erikoisesti slaavilaisuudelle ominaista. Joka tapauksessa tuo novelli oli VAK:n mielestä erinomainen tutkielma sielullisesti tyhjästä, erotiikan kyllästämästä luonteesta.

Tiedä nyt tuosta sielullisesta tyhjyydestä. Erotiikkahan siinä oli keskeisessä roolissa. Itseäni kiinnosti kyllä lisäksi se, että VAK puhuu nimenomaan slaavilaisuudesta, eikä sen sijaan juutalaisuudesta, joka siis olisi Tšehovilla ollut vain tarinan kehystä, vaikka se tulee hyvin korostetusti esille.

Joka tapauksessa tuolla slaavitar-viittauksella on VAK:n kohdalla oma taustansa. Koskenniemihän oli vuonna 1912, toisen sortokauden noustessa uhkaaviin mittoihinsa, vaatinut suomalaisia kääntymään jo pois ylenpalttisesta venäläisen kirjallisuuden harrastuksestaan.

Tuossa tunnetussa artikkelissaan Oriens an occidens? Itä vai länsi, hän oli myös valitellut venäläisestä kirjallisuudesta puuttuvan henkistä voimaa ja sen kuvausta. Siinä korostui sen sijaan arki ja aistillisuus.

Ilmeisesti Susannankin hahmo siis edusti nimenomaan tuota slaavilaisen prinsiipin nautinnonhaluista ja aistillista, mutta muussa suhteessa ja juuri siksi moraalitonta puolta. Itse asia oli VAK:n mielestä novellissa hyvin kuvattu, sehän oli erinomainen tutkielma mutta sitä pahempihan itse asia oli.

Kun samaan aikaan eli siis 1900-luvun alussa oli varsin suosittua puhua slaavilaisten, romaanisten ja germaanisten kansojen maailmanhistoriallisesta taistelusta, voitiin noiden slaavittarien katsoa edustavan juuri sellaista prinsiippiä, jonka oli syytä jäädä meille vieraaksi. Itse asiassa se oli meille vaara.

No, nuo ajat ovat olleet ja menneet, vaikka Valittujen novellien ja samalla myös VAK:n esipuheen painovuosi olikin vasta 1960.

 Susannan hahmo tuli mieleeni myös lukiessani sen jälkeen joitakin järkyttäviä niin sanotusti feministisiä vuodatuksia koskien naisellisuutta.

Sehän on asia, jota nykyfeministit synkästi vihaavat ja joka näköjään täyttää heidät katkeruudella. Asia saattaa liittyä siihen, ettei heillä itsellään ole tuota naisellisuutta ainakaan siinä määrin, että sillä voisi tehdä mitään vaikutusta. Niinpä sen koko arvon ja merkityksen voi yksin tein kieltää ja sitten saarnata sen ala-arvoisuutta, kuten VAK myös näyttää tekevän.

Mutta jokunen gramma totta voi kyllä olla siinä, että slaavilaisuus ja siinä luvussa myös ihan puhdas isovenäläisyyskin ovat olleet poikkeuksellisen suosiollisia naisellisuuden korostamiselle.

Asia liittynee kulttuuriin, vaikka on tietysti mahdollista, että myös geneettisillä tekijöillä on asiassa oma roolinsa, esimerkiksi juutalaisten ja mustalaisten kohdalla. Kuunnelkaapa vain heidän esittämiään romansseja!

Yhden aistillisen venäläisen/juutalaisen/mustalaisen laulajattaren rinnalle voidaan asettaa pataljoona minkä tahansa kansallisuuden feministejä ja todeta puolueettomissa mittauksissa, että tuo yksi säteilee enemmän feminiinistä lumousvoimaa kuin kaikki nuo muut yhdessä. Mutta senhän jo tiesimmekin.

Onhan siinä aidossa naisellisuudessa sentään jotakin, jota torjua, ellei sitä pysty hyväksymään eikä saavuttamaan.