Kekkosen synti

Kekkosen synti

Nuori UKK, Kajaanin sissien vielä alaikäinen, mutta jo kaljupäinen edustaja, joutui vuonna 1918 ampumaan muutamia vankeja, tai siis osallistumaan muutamien vankien ampumiseen.

Moisen touhun vastenmielisyys on useimmille meistä sen verran selvää, ettei asiaa tarvitse erikseen todistella. Toki on hienoa, mikäli joku suorittaa asiassa ns. hengellisiä harjoituksia ja kokee muita syvemmin sen, mikä niin usein koetaan vain niin sanoakseni ohuesti ja enimmäkseen älyllisesti.

Myös itse Kekkonen on monesta niin vastenmielinen ja toisten mielestä taas ylhäinen hahmo, ettei hänen hahmonsa tämän mainitun asian takia oikeastaan tainnut muuttua suuntaan eikä toiseen sen jälkeen kun se tuli julki.

Joka tapauksessa tuo nuori mies suoritti kyllä sen sortin ilkityön, että hänellä oli varmasti juristina vielä monta kertaa aihetta muistella mitä tuli tehtyä. Ei hän kyllä tainnut asiasta paljon jaaritella, lienee kuitenkin sen aina hyvin muistanut, kun se vielä kuudenkymmenen vuoden kuluttua oli tuoreena mielessä.

Eipä sikäli, kyllä minäkin sen verran vanhoja juttuja vielä muistan. Niiden joukossa on UKK:n tapaaminen ja kättely. Hieno historiallinen hetki niin sanoakseni.

Mutta nyt puhumme tappajasta. Urho-pojasta tuskin tuli tappaja omasta halustaan, vaikka en pidä asiaa mitenkään todistettuna. Joka tapauksessa kerrotaan, että hän sai asiaa tarkoittavan käskyn ja sellaisiahan on sotaväessä tapana noudattaa.

Eipä sillä, kyllä tällaisista töistä varmasti voi kieltäytyäkin. Eihän siinä ollut ns. tilanne päällä eikä kieltäytyminen olisi vaarantanut ainakaan omien joukkojen turvallisuutta.

Olihan niitä kieltäytyjiä meidänkin armeijassamme. Mikä lienee suhtautuminen heihin ollut? Ehkä katsottiin, että kaikenlaisia mammeroitahan sitä tännekin tulee, kun eivät edes uskalla tehdä käskyn mukaan.

Vastuuhan nyt joka tapauksessa oli käskyn antajalla eli esimiehellä ja meni siitä sitten virkatietä eteenpäin, aina keisariin asti, kuten Tiernapojissa kerrotaan.

Mutta ei se Urho-poika ainakaan kieltäytynyt ja lienee siis kuulunut ns. koviin naamoihin, kuten myöhempi urakin näyttäisi osoittavan. Hänestä tuli tappaja, ehkä siis myös murhaaja?

Koska tappaminen tapahtui käskyä noudattaessa, ei Urhoa kannata nimittää murhaajaksi. Se kyseenalainen kunnia kuuluu käskyn antajalle.

Tosiasia sitä paitsi oli, että sellaisia käskyjä annettiin Suomen kansalaissodassa vuonna 1918 suuria määriä. Yleensä niiden oikeutus oli lievästikin sanoen kyseenalainen. Murhaamista se enimmäkseen oli.

Mutta murhaamisesta sentään vastasivat erityiset organisaatiot, ennen muuta suojeluskunnat, jotka toki oli nimetty valtion armeijaksi eli käyttivät sen väkivaltamonopolia.

Mutta koska ne eivät hyvin usein lainkaan toimineet lain mukaan, niitä voi myös nimittää murhaorganisaatioiksi, rikollisiksi joukkioiksi. Vai voiko?

Luulisin, että ei voi. Sen sijaan vastapuoli, joka oli uhmannut valtion väkivaltamonopolia, oli samalla asettanut itsensä lain ulkopuolelle. Sotilaita koskeva ius belli ei suojellut sen pyssymiehiä.

Olisiko tämä voinut sitten tarkoittaakin sitä, että sen mukana tuli valkoisille joukoille oikeus tappaa esivaltaa vastaan nousseita punaisia mielin määrin?

Juristeillahan on taito keksiä kaikenlaisia perusteluja ja oikeutuksia kaikenlaisille asioille, joten jätän tämänkin asian ratkaisemisen heille, kun ei itselläni ole kunnia kuulua tuohon joukkoon.

Oli miten oli, puolustuskyvyttömän ja vaarattoman vihollisen tahallinen tappaminen on ilmiselvästi moraalisesti väärin. Se on jopa vastenmielisempi asia kuin tarkka-ampujan työ rintamalla, jolla on sentään sotilaallisia etujakin saavutettavissa.

Kyllä ne pojat, jotka joutuivat päästämään päiviltä vihollisia, niin aseettomia kuin aseellisia, olivat ennen muuta sodan uhreja.

Ainahan sodissa syyllisiäkin on ja ne on etsittävä käskyjen antajien joukosta. Toki rintamalla tapahtui myös spontaaneja tappoja, esimerkiksi taistelun jälkeisessä yliherkässä mielentilassa. Se on tunnettu asia ja mielestäni hyvin ymmärrettävä.

Mutta myös tuollaisia Kekkosen syntejä tuli monien tunnolle. Suomen armeija teloitti viime sodassa poikkeuksellisen harvoja ihmisiä, jos kansainvälistä vertailua tehdään, mutta teloitti kuitenkin.

Se tapahtui yleensä aina siten, että jossakin -vaikkapa ns. kenttäoikeudessa, tehtiin päätös ja sitten komennettiin niin sanoakseni muutamia kekkosia sitä toimeenpanemaan.

Se oli ikävä juttu. Siinä joutuivat syyttömätkin kärsimään, ainakin ne ampujat. Ikävä juttuhan se on koko sota.