Sukujuuret
paljastuvat
Eeva Oehlandt, Elossa. Erään perheen historia. Scanria
2019, 318 s.
Sukututkimus on
jo kauan ollut maassamme suosittu harrastus ja kun valtava määrä dokumentteja
nyt on netin välityksellä tullut kaikkien ulottuville, on se saanut jo valtavat
mittasuhteet.
Asiasta on
pelkkää hyvää sanottavana. Esi-isien kohtaloiden jäljittäminen antaa myös
perspektiiviä nykyisyyteen. Se, että asiat tässä ja nyt ovat, niin kuin ne
ovat, on kaikkea muuta kuin itsestään selvää. Itse asiassa se on aina lukemattomien
sattumien summa. Se näkyy erityisen helposti, kun yksilötasolle mennään.
Sukututkijoiden mieliharmina
on aina ollut, etteivät säädyllisesti eläneet rahvaan ihmiset yleensä ole
jättäneet kiinnostavia dokumentteja.
Vasta kun joku
on tehnyt rikoksen, jättänyt veronsa maksamatta tai muuten poikennut ruodusta,
viitsivät vanhat kirjurit suoranaisesti kertoa hänestä jotakin, vaikkapa nyt
verihaavan lyömisestä naapurin päähän ja maksetuista sakoista.
Kun kansa itse
oli kauan kirjoitustaidotonta, vaikka lukeakin osasi, alkaa kirjeitäkin löytyä
vasta 1800-luvulta, jos silloinkaan. Tämä koskee siis rahvasta eli kansamme
suuren enemmistön esi-isiä.
Tässä suhteessa
asiat alkavat parantua viime vuosisadan alkupuolella, kun syntyy uusia
aarteistoja, kuten esimerkiksi Valtiorikosoikeuden
arkisto ja sitten myöhemmin armeijan yksiköiden sotapäiväkirjat ja muu armeijan
materiaali. Ikävillä asioilla on valoisatkin puolensa.
Mutta tieto
saattaa lisätä tuskaa ja tuoda todellisia järkytyksiäkin. Tällaista tilannetta
kuvaa Eeva Oehlandt, jonka kirja perustuu tositapahtumiin.
Kirjassa sukututkimuksen
yllykkeeksi muodostuu perinnöksi jätetty venäjänkielinen Karamazovin veljekset.
Johtolankoja
seuraamalla paljastuu, että esi-isä on ollut venäjänkielinen ja kantanut eri
sukunimeä ja jopa taistellut vuonna 1918 punakaartissa, vaikka olikin
talvisodassa upseerina. Myös syntymäpäivästä on kaksi versiota: juliaanisen
kalenterin mukainen ja nykyisen ajanlaskun mukainen.
Tämä on
joillekin sukulaisille tavaton järkytys. Samalla se tekee yhden aikakauden
historian perheelle ja suvulle läheiseksi ja innostaa pohtimaan niitä muita
vaihtoehtoja, jotka kerran olivat lähellä toteutumistaan.
Kirjoittajan
kuvaama perhe on kotoisin Suistamolta, eli siis Raja-Karjalasta ja nimistöltään
venäläinen. Sehän tuohon aikaan oli ortodoksien piirissä tapana suunnilleen
yhtä säännöllisesti kuin oli 1800-luvulla normin mukaista esittää luterilaisten
suomalaisten nimet ruotsalaisessa muodossa, vaikka kukaan ei tosiasiassa niitä
siinä muodossa käyttänyt.
Suistamo kuului
siihen vuonna 1617 Ruotsiin liitettyyn alueeseen, jossa asui karjalaista,
karjalankieltä puhuvaa ortodoksista väestöä. Varsinaiset venäläiset olivat
hyvin harvinaisia, mutta uskontoahan pidettiinkin kauan olennaisena asiana, ei
kieltä.
Raja-Karjalan
niin sanotusti sekamurteinen väestö käytti puheessaan paljon venäläisiä sanoja
ja suomalaisuusliikkeen virittyä meillä katsottiin, että se oli pahoin venäläistynyttä
ja piti siis suomalaistaa suomenkielisten kansakoulujen avulla. Sortavalan
seminaari oli tämän kulttuurihyökkäyksen päätukikohta.
Venäläisissä
nationalistisissa piireissä tätä pidettiin agressiivisena panfennisminä ja pyrittiin sen sijaan pelastamaan väki
venäläisyydelle muun muassa perustamalla venäläisiä kouluja.
Väestö, jolla
oli tiiviit suhteet rajan (sellainenkin toki oli) Venäjän puoleisiin uskonveljiinsä
ja Pietarin metropoliin, kannatti sekin osittain venäjänkielisiä kouluja ja
kirkkoa, vaikka osa kansaa valitti, ettei siellä puheesta ymmärtänyt mitään.
Kuten tunnettua,
Suomen ortodoksinen kirkko omaksui suomalaiskansallisen asenteen ja tällä
seikalla oli suuri merkitys taistelussa Raja-Karjalan väestön sieluista. Suomalaisen
ja venäläisen ortodoksisen kirkon ristiriita on tänäkin päivänä selvä ja hyvin
huomattu seikka, mutta sen pohtiminen ei kuulun tähän.
Suomalaiskansallinen
herätys näkyi myös siinä, että karjalaiset muuttivat venäläiset nimensä
suomalaisiksi. Tässä tapahtui siis samanlainen prosessi kuin ruotsinkielisiä
nimiä suomalaistettaessa.
Etenkään
itsenäisessä Suomessa ei venäläisyydellä enää ollut sitä käyttöarvoa ja
prestiisiä, mikä sillä vielä suuriruhtinaskunnan aikana oli saattanut
rajaseuduilla olla. Päinvastoin. Suomen itsenäistymisvaiheeseen kuulunut äkillinen
ryssävihan nousu antoi osaltaan
aihetta suomalaistaa nimiä.
Oehlandtin
kirjassa annetaan ymärtää, että perhe, joka sitten suomalaisti nimensä todella
oli venäläinen ja omaksui samalla uuden identiteetin.
Tämä on
tietenkin täysin mahdollista ja kirjoittaja tiennee asian parhaiten. Joka
tapauksessa voi taustaksi todeta, että rajakarjalaisen väestön piirissä tämä
oli normaali prosessi. Varsinaisesti venäläistä väestöä alueella asui
tietääkseni hyvin vähän, mutta tämähän oli niin sanoakseni
identiteettipoliittinen kysymys.
Joka tapauksessa
päähenkilön vaiheet olivat ilmeisen dramaattisen ja jännittävät. Pako Suistamolta
Petroskoihin sotaa karkuun saattoi tuntua aika luontevalta aikoinaan. Sinnehän
oli suurina nälkävuosina, puoli vuosisataa aiemmin menty myös nälkää pakoon.
Pietarin
muuttuminen houkuttelevasta suurkaupungista maanpäälliseksi helvetiksi kuului
myös ajan suuriin mullistuksiin. Ja Viipurin valtauksen jälkeen oli viisainta
kätkeä venäläinen nimensä, sen ilmoittaminen saattoi olla hengenvaarallista.
Yleisesti ottaen
kirjan on kirjoitettu varsin viihdyttävästi ja taitavasti nykypäivää ja
menneisyyttä toisiinsa lomittaen. Kontrasti menneisyyden ja tämän päivän
välillä on kouriin tuntuva ja silti molemmat kuuluvat erottamattomasti yhteen.
Parissa kohtaa
kyllä jää hieman ihmettelemään ja sellainen on esimerkiksi kuvaus siitä, että
vangit saivat aina vuorollaan ampua yhden toverinsa, kunnes tulivat itse
ammuttaviksi.
Luulen kyllä, että
tällainen metodi olisi ollut niin sanoakseni aika hupa vartijoille.
En myöskään aina
pysty huomaamaan, miten kirjan kokoavana pisteenä pidetystä Karamazovin
veljeksistä otetut sitaatit sopivat jokaisessa tapauksessa juuri siihen lukuun,
jonka alkuun ne on pantu. Mutta luohan Dostojevskin jylhä teksti tunnelmaa.
Kokonaisuutena
kirja on lukemisen väärtti ja mainio osoitus siitä, miten kaikkialla nykyään
levinnyt sukututkimusharrastus saattaa todella muuttaa näkemyksiä ja avartaa
maailmankuvaa: historia ei olekaan vain juttuja jostakin kaukaa, vaan tarina,
joka olisi voinut mennä aivan toisin ja jonka seuraukset ovat koko ajan
konkreettisesti läsnä tässä päivässä.
Tästä muistui vuosi-kaksi sitten lukemani "Hekin olivat natseja", jonka kirjoittaja ilmiselvästi kärsi isovanhempiensa ideologiasta. Luettuani mieltäni huvitti ajatus kirjailijan lapsenlapsesta kirjoittamassa teosta "Hekin olivat vihreitä"..
VastaaPoistatm
Vanhemmat, isovanhemmat ja heidän vanhempansa ovat tehneet meistä sellaisia kuin olemme. Heidän hyvät tekonsa eivät kuitenkaan ole meidän ansiotamme eivätkä heidän rikkeensä ole meidän rikoksiamme. Siksi kenenkään ei pitäisi kantaa syyllisyyttä isoisän mahdollisista rikoksista puna- tai valkokaartissa - tai missään muuallakaan. Meidän velvollisuutemme on olla tekemättä samanlaisia virheitä itse - ja se on helpompaa, jos tuntee historian. Mutta menneiden sukupolvien teot eivät ole meidän tekojamme.
VastaaPoista"Näin sanoo laki Ruotsinmaan, ei vastaa vaimo mihestään, ei miesi vaimostaan. "
VastaaPoistaTämä oli siis kohta runosta Maaherra.
Pähkinäsaaren rauhan 1323 raja halkaisi karjalaisen maan ja kansan Kannaksella. Stolbovan rauhan raja 1617 teki saman Laatokan-
VastaaPoistaKarjalassa, ja siellä uudelle voittomaalle alkoi heti tulvia lännestä "ruotseja" eli lähinnä savolaisia suurvallan sotaväenottojen välttelijöitä. Vastaavasti ortodoksi-karjalaisia lähti suurin joukoin Venäjälle, mm. Tveriin pakoon puhdasoppista luterilaista sortomeininkiä.
Käsittääkseni rajan itäpuolella Aunus säilyi vielä pitkään ainakin maaseudultaan etnisesti melko puhtaasti karjalaisena; pikkukaupungit Petroskoi ja Onega eivät kai väestötilannetta kokonaisuudessaan paljon muuttaneet ennen kuin vasta 1900-luvulla.
Isäukon yksikön sotapäiväkirjoja on tullut luettua ja kuivakiskoisen tekstin lopulta luettuani läpi ymmärsin että kaikki tapahtumat joukkojen siirrot ja miten ne tapahtuivat kesällä 1944 pitivät täysin yhtä sen kanssa mitä isäukko kertoi jo 1980-luvun alussa.
VastaaPoista