Palikka, joka ei sopinut mihinkään
Ilja Ehrenburg, Toinen päivä. Suom. Ulla-Liisa Heino.
Weilin+ Göös 1978, 316 s.
Ilja Ehrenburgin
nimi tunnetaan Suomessa varsin hyvin ja syynä on sekä hänen pieni romaaninsa Suojasää, joka antoi nimen aikakaudelle,
että myös 1960-luvulla julkaistut laajat muistelmat.
Venäjällä Ehrenburg
muistetaan etenkin sota-ajan tulikivenkatkuisena propagandistina, joka kehotti
tappamaan saksalaisia niin paljon kuin ikinä pystyy ja ehtii.
Sivumennen
sanoen, myös Kekkonen alias Pekka Peitsi viittasi eräässä pakinassaan hänen Göteborgs Handels- och Sjöfartstidiningissä
julkaisemaansa artikkeliin, jossa hän kehotti Suomea irtautumaan sodasta. ”Ehrenburg
on tyypin nimi”, totesi Urho Kaleva pisteliäästi tuosta Suomen asemaa
nakertavasta propagandistista.
Joka tapauksessa
Ehrenburg oli Neuvostoliiton oloissa harvinainen kosmopoliitti, mistä kertoo jo
tässä käsillä olevan romaanin päiväys: Pariisi joulukuu 1932 – helmikuu 1933.
Ajankohdan
huomiointi teoksen ymmärtämiseksi on tärkeää. Tuohon aikaan oli niin sanottu
puolueen yleislinja (generalnaja linija)
juuri sanoutunut irti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman pahimmasta radikalismista
ja utopismista.
Niin sanottu
työläisten itse tuottama taide ja kirjallisuus oli pantu omalle paikalleen
lakkauttamalla Proletaarikirjailijoiden yhdistys RAPP ja monet muut vastaavat
eri kulttuurin alojen ”proletaariset” yhteenliittymät, jotka suhtautuivat
vihamielisesti vanhan maailman kulttuuriperintöön ja jopa kulttuurin
”mestareihin”. Kulttuurinhan –yhteiskunnan ylärakenteena- piti olla aitojen työläisten luomaa, eikä
kaiken maailman Puškinien ja Deržavinien…
Joka tapauksessa
erinäisiä ensimmäisen viisivuotiskauden toimintakulttuurin keskeisiä piirteitä
oli yhä säilynyt: kun uusia tuotantolaitoksia, usein valtavia jättiläisiä,
rakennettiin, pidettiin pyhää kiirettä. Niin sanotut suunnitelmat oli itse
asiassa koetettava täyttää ennen määräaikaa.
Olihan Stalin
vuonna 1931 sanonut, että Venäjä oli sata vuotta jäljessä länttä ja sen oli
kurottava välimatka kiinni kymmenessä vuodessa, muuten se tuhottaisiin.
Ranskahan esiintyikin varsin uhkaavasti…
Eipä siis ollut
odotettava, että saataisiin kunnon koneita, vaan oli rynnäköitävä miesvoimalla
ja vaikkapa luotava lapiolla valtavia kanavia, välittämättä tavattomasta
tehottomuudesta ja siitä, ettei työntekijöille ollut kyetty valmistamaan edes
siedettäviä olosuhteita, minkä johdosta kuolleisuus muodostui joskus hyvin
suureksi.
Mutta
kyseessähän oli sankarityö: mitä mielettömämpi tehtävä ja vähäisemmät
resurssit, sitä suurempi kunnia tehtävän suorittamisesta…
Itse asiassa osa
työntekijöistä oli lähes kaikkialla niin sanottuja erikoissiirtolaisia eli
karkotettuja kulakkeja, joille nyt oli löydettävä jotakin tekemistä. Heitä myös
varmaan syystäkin epäiltiin nurjamielisyydestä uudelle komennolle ja heidän
tekemisiään valvottiin.
Usko siihen,
että osa kansaa vastusti sosialismia ja sen perustan rakentamista uusien
suurten laitosten avulla, oli aksiomaattinen ja varmaan myös perusteltu. Siihen
liittyi myös ajatus tuholaisuudesta.
Ensimmäisen
viisivuotissuunnitelman aikanahan oli muka paljastettu useita salaliittoja,
joiden tarkoituksena oli tihutöiden tekeminen. Koko vanha insinöörikunta asetettiin
epäilyksenalaiseksi niin sanotun Šahtyn jutun jälkeen vuonna 1928. Ja
noita juttuhan keksittiin lisää aina tarpeen vaatiessa.
Joka tapauksessa
raamatullista nimeä kantava Toinen päivä
(Den vtoroi) oli niin sanottu tuotantoromaani, jollaisia kirjailijoiden
kuului nyt kirjoittaa.
Saavuttamaton esikuva oli Fjodor Gladkovin Sementti, joka sijoittui 1920-luvulle,
kun romahtanut sementtitehdas piti panna käyntiin ja mobilisoida siihen työhön
pikkuporvarillistuneet työläiset…
Puolueelle
elämänsä omistaneet aidot proletaarit saivat kuin saivatkin tehtaan käyntiin,
joskin suurin uhrauksin. Sankaruudestahan siinä oli kyse. Gladkovin kuvaaman
pariskunnan lapsenkin annettiin kuolla lastenkodissa, aatehan meni kaiken
edelle.
Teema oli siis
äärimmäisen herkkä. Kyseessä oli koko uuden, sosialistisen rakennustyön arvo ja
kunnia. Sitä oli osattava kuvata oikein. Nykyihmiselle asia ehkä havainnollistuu,
jos sanoo, että tehtävä muistutti monisukupuoliseksi feministiksi kasvamisen
kuvaamista nykypäivänä naisasialiiton antaman apurahan turvin.
Erehtyminen
saattoi tuoda kirjailijalle ikuisen pannan ja kadotuksen, onnistuminen taas
lähtemättömän gloorian. Selvää oli, ettei pelkkä todellisuuden jäljentäminen
riittänyt. Sitä paitsi työtä ja sen tuloksia valvoi puolue, jonka kanssa ei
ollut leikkimistä.
Tämä puoluehan oli sitä erikoinen, ettei sen
ohella ollut mitään muita puolueita, joten sana partija (lat. pars, osa)
ei oikeastaan sopinut sille lainkaan. Sitä olisi pitänyt nimittää sanalla totum –kaikki. Mutta itse asianhan
jokainen ymmärsi, olipa tuo sana nyt mikä tahansa.
Joka tapauksessa
tarina on kiinnostava ja teoksensa kirjoittamista varten tekijä matkusti itse
Siperiaan, Kuzbassille, jossa rakennettiin valtavaa metallurgista kombinaattia.
Hyvin ymmärtäen,
ettei toveri Stalin halunnut kirjailijoilta mitään lakirovkaa, eli maireata ja
epärealistista todellisuuden kuvausta, Ehrennburg kuvasi sekä entusiasmia, jota
lienee oikeasti ollut, että tympääntymistä primitiivisiin oloihin. Niihin
kuului muun muassa surkea, lähinnä vegaaninen ruokavalioo jossa lihaa oli
tarjolla ehkä kerran kuussa. Hän kuvasi myös primitiivistä tuholaismaniaa, joka
pani epäilemään jokaista tohelointia tahalliseksi vahingon tekemiseksi.
Liikkeellä oli
huijareita, jotka tulivat työmaalle, saivat työvaatteet ja livistivät, siellä
oli moukkamaisuutta, välinpitämättömyyttä
ja pinttyneisyyttä. Jotkut rohmuajat
olivat kiinnostuneita vain saappaista ja muista hienoista palkinnoista, joita
sai normien ylittämisestä.
Mutta jotkut
insinöörit ja työläiset olivat aidosti innostuneita ja ymmärsivät suuren
tehtävän merkityksen. Sosialistista
yhteiskuntaahan tässä oltiin rakentamassa ja sen tuli olla valmiina
viisivuotissuunnitelman loppuessa eli vuoteen 1937 mennessä…
Eihän sosialismi
tietenkään vielä vuoden 1917 lokakuussa toteutunut eikä edes 1930-luvun alussa,
kuten jokainen ymmärsi.
Romaanin
ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo on kuitenkin Volodja Safonov. Hän on
nimittäin erittäin laajasti lukenut intellektuelli, joka tuntee läpikotaisin
klassisen kirjallisuuden. Hänellä, kuten jo aiemmin isällään, on myös
ylikehittynyt omatunto, eikä hän vaikene nähdessään vääryyttä, jota tuon
valtavan sosiaalisen insinöörityön yhteydessä tietenkin riittää.
Kuten Lenin oli
sanonut, lastut lentelevät, kun metsää hakataan. Nuorisoliittolaisten
naiiviutta ja sivistymättömyyttä Safonov halveksii ja se kyllä ainakin osittain
sen taitaa ansaitakin.
Itse asiassa
Safonovin pisteliäät huomiot koko touhusta ovat suurelta osin järkevää
kritiikkiä. Juuri noin luultavasti vanha intelligentsijan valtaosa asioihin
suhtautuikin. Mutta Volodja on luokkavieras ilmiö, joka ei osaa uudestisyntyä ja jää itse asiassa
viholliseksi.
Niinpä
Volodjasta pitää tehdä varoittava esimerkki ja lopussa hän hirttäytyy.
Ehrenburgin
romaani kuuluu saaneen aikoinaan ankaraa kritiikkiä, minkä ymmärtää.
Entusiasmia siinä itse asiassa näkyy varsin vähän verrattuna nuivasti tai
välinpitämättömästi koko touhuun suhtautuvien hahmojen kuvaamiseen.
Yksityiskohtainen
uppoutuminen lemmenasioihin sitä paitsi täyttää kirjan jälkipuoliskon.
Päähenkilöiden psykologia ei ole juuri uskottavaa, lukuun ottamatta naispääosan
esittäjää, jonka näkemykset on helppo selittää ihastumisten muuttumisella,
milläpä muulla.
Joka tapauksessa
tarkoitus näyttää olevan selittää yksin, siis joukon ulkopuolelle jäävän
intellektuellin tilanteen mahdottomuus. eivät hänestä pysty naisetkaan
innostumaan eikä puolestaan hän niistä.
Mutta Volodjalla
oli oikeakin esikuva, joka tosin ei tappanut itseään. Sen sijaan hän joutui
leirille, sillä Ehrenburg oli varomattomasti muuttanut vain yhden kirjaimen hänen
nimestään, joka oli Safronov. Tšekan miesten pätevyys riitti
arvoituksen ratkaisemiseen, kuten Varlam Šalamov, Kolyman
kertomusten kirjoittaja ja leirikirjallisuuden klassikko kertoo.
Šalamovin
mukaan Safronov ei sittemmin sietänyt kuulla edes Ehrenburgin nimeä, vaan reagoi
siihen heti aidoilla leirikirouksilla. Kirjailija puolestaan siirtyi takaisin
Ranskaan, jossa oli jo kauan asunut.
Mutta kyllä
Ehrenburg kirjoitti myös ihan kelpo tekstiä. Häneltä on suomennettu essee Tšehovia
lukiessa (Peretšityvaja
Tšehova), jossa
hän puolustaa sitä näkemystä, että Anton Pavlytš (suhtaudun häneen
tuttavallisesti) on suuri nimenomaan siitä syystä, ettei hän ollut mikään
kasnan palvelukseen ryhtynyt agitprop-kirjailija, vaan aito ihmissielun tutkija
poliittisista tarkoituksista riippumatta.
Se oli aikoinaan
rohkeaa tekstiä se.
Gramscilaiset kulttuurihegemoniakriitikot sanoivat kulttuurin olevan jotakin joka antaa mielihyvää ihmisen halutessa kuulua menestyvien joukkoon.
VastaaPoistaSiksi maalainen muuttaa muualle, Suomessa.
Ruotsi, joka on Italian tavoin länttä, tukee nykyisin maakuntien oman elinvoiman kehittymistä, kuten omasta kulttuuristaan ylpeä Venetsia ja Firenze jne. Keskuuteemme muuttaneet savolaiset ovat kunnon kansalaisina oppineet olemaan ylvästelemättä taustallaan. Mitä koulutetumpi, sitä perusteellisemmin.
VastaaPoistaTyhmänylpeys käy lankeemuksen edellä. Taustasta ylpeileminen lienee sitä kaikkein tyhmintä lajia.
VastaaPoistaKyllähän ihmisluontoon kuuluu aina jostain ylpeillä. Jos ei ole muuta kuin tausta, sillä sitten mennään.
PoistaNiin, inhimillinen arvokkuus, dignity, on kunnioitettava asia, mutta sitten kun ruvetaan muita paremmiksi ilmoittautumaan pelkän taustan perusteella, mennään helposti ylevyyden ja naurettavuuden välisen rajan yli.
PoistaGöteborgs Handels- och Sjöfartstidning oli sotienvälisenä aikana lujasti päätoimittajansa, ent. uskontotieteen professori Torgny Segerstedtin käsissä. Segerstedt oli Ruotsin julkisuuden henkilöistä se, joka johdonmukaisimmin ja uupumattomimmin taisteli nousevaa natsismia vastaan. Jo keväällä 1938 hän näkijänä kirjoitti, mitä kaikesta oli seuraava ("...Man ser för sig den ändlösa skaran av döda, de efterlevande, vilkas levnad skövlats, de förödda åkrarna, de många hem som lagts i ruiner...") Ymmärtääkseni hänen historiallinen arvostuksensa nyky-Ruotsissa on erittäin suuri.
VastaaPoistaMutta mielipiteitäon moneksi. Joitakin vuosia sitten muuan historian professori kirjoitti muistelmissaan, kuinka hän jatkosodan vuosina yhdessä äitinsä kanssa "vihasi" Segerstedtiä ja hänen lehteään, koska tämä ikään kuin -en muista sanamuotoa - propagandistina nakersi Suomen asemaa sen kamppaillessa mahtavan aseveljensä rinnalla...
Mehän jouduimme propagandrintamalla taistelemaan niin Neuvostoliittoa ja Englantia kuin Yhdysvaltoja ja Ruotsiakin vastaan. Saksa oli myös sellainen taho, jota oli varottava. Sieltä oli helppo huudella, mutta vastuuhan oli Suomen kannettava.
Poista"luotava lapiolla valtavia kanavia, välittämättä tavattomasta tehottomuudesta ja siitä, ettei työntekijöille ollut kyetty valmistamaan edes siedettäviä olosuhteita, minkä johdosta kuolleisuus muodostui joskus hyvin suureksi."
VastaaPoistaMikäpä oli luodessa kun ihmisiä oli ylenmäärin, mutta koneita, varsinkin hyvä, oli vähän. Sitäpaitsi luojat olivat poliittisia vankeja, joista piti päästä eroon ("tappotyöleirit"). Sen sijaan, että olisi tuhlattu kallista kaasua tai luoteja, nuo saivat antaa viimeiset voimansa sosialismin rakentamiseen.
Näin juuri. Sitä se Safonovkin kritisoi, vaikka enempi keskittyikin kirjallisiin ilmauksiin.
PoistaMinun luokittelussani I. Ehrenburg kuuluu kaikkein pahimpien sotarikollisten sekaan. Juuri hänen kiihottamansa propaganda käynnisti vallatuissa vihollismaissa JÄRJESTELMÄLLISEN, ylijohdon tukeman ja ohjaileman raiskaushelvetin. - Tästähän se Solzhenitsyninkin leirikiertue tiemmä alkoi, kun kunnollinen tykistön kapteeni pani vastalauseensa Itä-Preussin siviiliväestön törkeälle kohtelulle.
VastaaPoistaJoku venäläinen kertoi, että rintamamiehet säilyttivät E:n juttuja repuissaan ja arvostivat häntä tavattomasti. Tuskin kukaan toinen antoi yhtä selkeästi luvan tehtä törkeyksiä. Toki Lenin aikoinaan, kuten Gorki samaan aikaan kirjoitti Novana Zhiznissä.
PoistaMutta ihminen rakastaa sitä joka siunaa hänen paheensa. Ja ajatellaan nyt, mitä ne saksalaiset oikein tekivätkään Venäjällä?
Olkoon siis iäksi kirottu, se Ehrenburg, kun ottaa huomioon, miten hienosti ja humaanisti "Herrenvolk" kohteli väestöä pikku retkellään Neuvostoliitossa. Sen edustajillehan oli tunnetusti ominaista "kultivoitu käytös ja raffinoitu puhetapa".
VastaaPoista