Candide ja nykyaika

Tohtori Panglossin missio

Tunnetuin Voltairen pienistä teoksista taitaa olla Candide, jonka alaotsikkona on optimismi (Candide ou l’optimisme).

Päähenkilö on muuan poikkeuksellisen vilpitön nuorimies, kuten jo otsikkokin antaa ymmärtää ja hänen mentorinaan toimii aikansa oppineeseen diskurssiin perin pohjin perehtynyt tohtori Pangloss (pan –kaikki, lat. glossa –kieli, sanat, vrt. glossary), siis kaikenpuhuja eli ehkä hölöttäjä.

Voltairen kirjassa Pangloss on parodinen hahmo, joka yrittää kaikkialla todistaa oikeaksi sen, että se maailma, jossa elämme, on paras mahdollinen. Hän on siis se optimisti.

Taustalla on G.W. Leibnizin ajattelu, joka todella päätyy tuohon optimismiin. Se näkemys oli joka tapauksessa Candiden vuonna 1759 ilmestyessä saanut kolhuja erityisesti Lissabonin vuoden 1755 maanjäristyksen johdosta. Miten voisi olla edes pohjimmiltaan hyvä asia, jos tuhannet ihmiset menehtyvät raunioiden alle ja rotat syövät siellä eläviä lapsia?

Optimistisen maailmankuvan puolustaminen ei ollut intellektuaalisesti eikä moraalisesti helppo tehtävä, mutta Pangloss hoiti työnsä urhoollisesti, vaikka sai matkalla kuppatartunnan ja kohtalo muutenkin kolhi häntä pahanpäiväisesti.

Sivumennen sanoen, Suomessa Veikko Huovinen kirjoitti 1950-luvulla mainion Candide-mukaelman Rauhanpiippu, jossa hän parodioi aikansa militarismia.

Yleensä aina muistetaan se, miten Voltairen kirja päättyy: Candide toteaa, että on viljeltävä omaa puutarhaansa ja asettaa siis omalla tavallaan korkealentoisen maailmanselityksen paikalleen, käytännön ja terveen järjen alapuolelle tai ainakin ulkopuolelle. Puutarhanhoidossahan filosofialla ei pitkälle pötkitä.

Olisi kuitenkin helppohintaista kuvitella, että kirja on tärkeä vain lopputulemansa takia. Olennaista siinä on se pilkka, jonka alaiseksi pöyhkeä, mutta maailmasta irtaantunut filosofia saatetaan. Sitä paitsi tuota filosofiaa eivät kannattaneet vain älykääpiöt, vaan päinvastoin, jopa ajan etevimmät henget.

Ongelman ydin tuskin oli niinkään filosofian kehnoudessa kuin siinä, että eri kategorioihin ja sfääreihin kuuluvia asioita oltiin taipuvaisia typerästi sekoittamaan keskenään ja päädyttiin paradoksaalisesti hullunkurisiin tuloksiin liian viisauden takia.

Itse asiassa viisaus olisi vaatinut, että puutarhuri saa hoitaa oman palstansa filosofilta kysymättä ja jälkimmäisen taas olisi kannattanut olla neuvomatta puutarhuria. Filosofian soveltajat tuottivat helposti vain lämmintä ilmaa ja tyhjiä sanoja (glossa). Ilman niitä saatettiin usein pärjätä paremmin ja jopa ymmärtää asioita adekvaattisemmin.

Filosofialla on aina taipumusta ryhtyä vallitsevan ideologian palvelijattareksi, kuten se aikoinaan oli katoliselle kirkolle ancilla theologiae, palkkapiika. Toki on myös loistavia poikkeuksia.

Neuvostoliitossa filosofia joka tapauksessa oli häpeilemättä politiikan palkkapiika ja sama rooli sillä on usein nykyäänkin täällä meillä. On syntynyt jokin merkillinen globalisaatio-ortodoksia, jonka seurana on ilmastonmuutokseen liittyvä millennialismi, etten sanoisi kiliasmi. Jonkinlaista uskontoahan tämä on ja sillä on oma teologiansa.

Niinpä jokaista arkipäivämmekin asiaa täytyy kiliastien mielestä leimata ja määrätä tuo maailmanlaajuisen tuhatvuotisen valtakunnan odotus ja siihen valmistautuminen.

On jotenkin luontevaa, että teini-ikäiset ja sitä nuoremmat saattavat hahmottaa myös arkisen maailmansa tuhatvuotisuuden näkökulmasta ja katsovat tekevänsä valtavan merkityksellisen teon kieltäytymällä juomasta heille tarjottua maitoa.

Se on kaikkien lasten ja lapsenmielisten oikeus. Pahempaa kuitenkin on, kun uuden ajan tohtori Pangloss saarnaa samaa myös aikuisille ihmisille ja vaatii heitä hahmottamaan maailmansa ja säätelemään tekemisensä globaalin tasa-arvon ja ilmastokatastrofin torjunnan näkökulmasta.

Lukuisten onnettomuuksiensa keskellä Voltairen Pangloss sai aina lohtua siitä ajatuksesta, etteivät asiat viime kädessä olisi mitenkään voineetkaan olla paremmin. Ellei maailmassa olisi pahalta näyttäviä ja tuntuvia asioita, ei voisi olla hyvääkään.

Ehkäpä tämä on myös nykyisten panglossien ajattelun pohjalla. Ellei maailmassa olisi epätasa-arvoa, rasismia ja hiilidioksidipäästöjä, niin mistä silloin voisi pöyristyä ja ketä paremmaksi voisi kiliasti itsensä tuntea ja millä perusteella?

Tietyn arveluttavan suuntauksen kohti epä-älyllisyyden syvimpiä syövereitähän tässä ajassa on näkevinään. Avainsanat ovat pöyristyminen ja mielensä pahoittaminen.

Sen sijaan, että suhtauduttaisiin maailman moninaisuuteen rauhallisesti, sine ira et studio, kuten filosofialta aikoinaan vaadittiin, edellytetään nykyään kaikkialla affekteja, joiden voimakkuus myös sanelee niiden arvon. Tässä voidaankin sitten todellinen, asioihin vaikuttava toiminta jättää vaille huomiota ja höläyttää vaikkapa ilmaston olevan keskeinen asia Suomen vaaleissa…

Mikäli ihminen kykenee pöyristymään paheksumistaan asenteista suorastaan sairauteen saakka, voidaan hänen suoritustaan pitää erityisen kiitettävänä ja hänellä on luultavasti myös mahdollisuuksia päästä pitkälle ns. kulttuurin saralla, esimerkiksi teatterissa tai sitä nykyään kai vastaavien performanssien parissa.

Mielensä pahoittaminen taas on hieman eri asia. Sen ajatellaan voivan olla sekä edistyksellistä että taantumuksellista. Edellisen tapaamme sorrettujen ja solvaistujen vähemmistöjen piiristä ja sellaisen aiheuttaminen niille kuuluu pahimpiin moraalisiin rikoksiin, joita ihmiskunta edustajiensa välityksellä yleensä voi tehdä.

Joukkopahastuminen, jonka kulloinkin määrittelevät siihen erikoistuneet asiamiehet, on aikamme vakavimpia ilmiöitä ja jopa niin vakava, ettei siitä ole lainkaan tehty parodioita. Se ei ole ollut mahdollista.

Sitten on olemassa tämä taantumuksellinen mielensä pahoittaminen. Sen pilkkaaminen kuuluu asiaan ja sille on syytä naureskella. Onhan kyseessä menneen maailman jälkijoukkotaistelu, jossa vanhentuneet asenteet vielä yrittävät vaatia olemattomia oikeuksiaan.

Mielensäpahoittajasta on suorastaan tehty koominen roolihahmo, joka eräänlaisen käänteisen Panglossin tapaan valittaa jokaisesta uudesta ilmiöstä, jota ei kykene ymmärtämään ja arvostamaan.

Täytyy muuten tässä todeta, että eilen sain taas muutaman kuukauden tauon jälkeen katsottua televisiota joitakin kymmeniä minuutteja ja seurasin muun muassa tämä Mielensäpahoittaja-hahmon seikkailuja.

Enpä ollut koskaan kuvitellutkaan, että mitään niin typerää kehdattaisiin tehdä ja julkisesti esittää. Aivan erityisesti silmille hyökkäsi koko höperyyden tavaton tosikkomaisuus. Mutta se siitä.

Vilkaistuani vielä samannimistä kirjaa päädyin siihen tulokseen, että kyseessä on olkiukko, jonka puuttuminen todellisuudesta on kovasti harmittanut sen luojaa. Niinpä sitten on tekaistu karikatyyri, jonka toivotaan ainakin yksinkertaisimpia naurattavan. Onhan se aina jonkin verran höperömpi kuin katsoja itse.

Mutta kun Voltaire aikoinaan kirjoitti Candidensa ja Huovinen Rauhanpiippunsa, oli niillä ihan oikeasti niin sanottu sosiaalinen tilaus ja se oli kulttuurissa vallitsevan falskiuden paljastaminen.

Karikatyyrejähän myös Pangloss ja Huovisen Petro Pacpipo olivat. Tuohon nykyiseen Mielensäpahoittajaan verrattuna niillä oli kuitenkin se ero, että ne paljastivat ihan oikeaa, yhteiskunnassa vaikuttavaa ja hyvinvoivaa idiotismia. Ne siis eivät olleet olkiukkoja.

Kyllähän tässä maailmanajassa olisi taas Voltairelle töitä, mutta parodian tekeminen jo valmiista parodiasta on vaikeaa ja tuskin edes mahdollista. Tarvitaan jokin muu tyylilaji.

Houillebecq, muuten, kuuluu taas jotakin julkaisseen. Hänen edellinen kirjansa oli erinomainen.