Ruoka ja ruokaryyppy

Herkuttelevat herrat

Anton Tšehovilla on pieni novelli Seireeni (Сирена). Se kertoo siitä, miten joukko tuomareita pitkän ja väsyttävän istunnon jälkeen alkaa jutella  niitä näitä. Kaikilla alkaa olla kova nälkä, mutta jotakin raporttia vielä kirjoitetaan.

Sietämättömäksi nälkä yltyy kuitenkin vasta sitten, kun eräs seurueen jäsenistä, sihteeri, alkaa hekumallisesti kuvailla, millaista on oikein hyvä ruoka ja millaisessa tilanteessa se maistuu aivan vastustamattomalta.

Tämä seireeninlaulu vaikuttaa raporttia kirjoittavaan puheenjohtajaan niin voimallisesti, että hän tärvelee koko arkin, painaessaan kaiketi mustekynäänsä liian kovaa, me 1950-luvun koululaiset muistamme hyvin, mitä silloin tapahtuu.

Kun herkkujen kuvailu yllyttää nälkää yhä hurjemmaksi, menee arkki toisensa jälkeen pilalle ja lopulta kaikki häviävät huoneesta jättäen jälkeensä vain sihteerin korjaamaan tuhraantuneita papereita.

Aihe on mestarillisesti kuvattu kirjallisin keinoin ja siitä on myös tehty paljon mainioita videoita. Tässä on yksi https://www.youtube.com/watch?v=VW_DHVH3hGM.

En nyt tässä kuitenkaan ryhdy selostamaan, mitä kaikkea tuo käräjien sihteeri Žilin oikeastaan taikoi kuulijoidensa eteen ja millaisin sanankääntein.

Totean vain, että herkkujen joukossa oli muun muassa piparjuurella maustettua juottoporsasta, sorsaa, lehtokurppaa, ankkaa, ruutanoita, joita oli mudan maun poistamiseksi pidetty pari päivää elävinä maidossa…

Olihan siellä myös kulebjakaa, säilöttyjä sieniä ja silliä, ihan tavallisiakin herkkuja siis.

Mutta olennaista oli, että nuo simppelit herkut nautittiin ehdottomasti vodkan kanssa alkupaloina, zakuskana.

Oikein kunnon ruokahalun herättämiseksi koko mielenkiinto piti Žilinin mukaan kotiin matkustettaessa joksikin aikaa kohdistaa vain vodkakarahviin ja haukattavaan.

Kun vodka sitten vihdoin oli kaadettu karahviin, sitä ei sopinut ottaa heti. Ensin on istahdettava ja huoahdettava, hierottava käsiä ja katsottava välinpitämättömästi kattoon ja sitten, kiirehtimättä yhtään, kohotettava pikari huulille, maistettava vähän ja viimein kulautettava koko sarkka yhdellä kertaa niin, että vatsassa ja koko ruumissa kipinöi…

Kipinöi… heti sen jälkeen kun olette ryypännyt, täytyy viipymättä haukata… Paras alkupala on silli. Te otatte sitä palan sipulin ja sinappikastikkeen kanssa ja sen jälkeen, kallis hyväntekijäni, kipinät vatsassa kun vielä tuntuvat, syötte kaviaaria sellaisenaan, tai mikäli tahdotte, sitruunan kera, sitten tavallista retiisiä suolan kera, sen jälkeen sillinpalan, mutta kaikkein parhaita ovat, kallis ystäväni, suolatut herkkusienet, mikäli ne on hakattu yhtä hienoksi kuin kaviaari ja, tiedättekö, niitä on syötävä sipulin ja provencelaisen ruokaöljyn kanssa… vallan ihastuttavaa! Mutta mateen maksa -se on jo tragediaa!

Alkupalojen jälkeen käsiteltiin kalat, keitto ja liharuoat ja, erikoista kyllä, aterian jälkeen siirryttiin viimein kuohuviiniin, jonka jälkeen olikin hyvä polttaa sikari ja päästellä ilmoille savurenkaita.

 Silloin alkoi jo tuntua siltä, kuin olisikin generalissimus tai naimisissa maailman kauneimman naisen kanssa…

Sen jälkeen kelpasi köllähtää vuoteeseen ja ennen pitkää nukahtaa sanomalehtien jaarituksia lukiessaan. Olo oli mukava, ettei sanoisi täydellinen.

Moni varmaan pystyy yhä eläytymään tuohon vanhaan kertomukseen, vaikka piparjuurella maustettu juottoporsas onkin taiottava mieleen kuvittelun avulla, ei niinkään tarkkojen muistojen.

Minusta siinä joka tapauksessa oli olennaisessa roolissa vodka, kuten se oli myös meikäläisissä gourmand-piireissä siihen aikaan ja paljon myöhemminkin, aina viime aikoihin saakka.

Kelpo vodka ja nyt tarkoitan venäläistä, aavistuksen verran makeata vodkaa, on nimittäin aivan mainio herkku, joka todella kruunaa aterian, kaiketi myös gourmet-aterian, josta en kyllä oikein tiedä, mitä se on olevinaan. Koetan karttaa sellaista.

Marinoidut, vaan ei juuri lainkaan maustetut herkkutatit, jotka uivat omassa limassaan, ovat vodkan kera verrattomia, kuten muun muassa Tatjana Tolstaja on New York Review-lehdessä todistanut.

 Olen kuullut hentojen naisten huokaisevan ihastuksesta ja nautinnosta kumotessaan pikarillisen vodkaa tuollaisten tattien kyytipojaksi: Ah, kak horošo! Ja se tulee suoraa sydämestä.

Konstailevat gourmet- annokset sen sijaan jättävät jälkeensä sekavia tunteita, joihin saattaa hiipiä jopa kostonhimoa ja katkeruutta tuhlattujen rahojen ja turmellun ruokahalun takia.

Kauheinta on, kun kokit ymmärtävät asemansa ja tehtävänsä väärin ja ryhtyvät lääkäreiksi.

Nec sutor ultra crepidam, sanovat viisaat latinistit ja tyhmemmätkin. Pysykööt nuo ammatit aina erillään!

Mutta mitä tulee tuohon ruokaryyppyyn, se näyttää nyt olevan katoavaa kansanperinnettä.

Miksi näin on, on kiinnostava kysymys.

Selvää ainakin on, että eliitti ja sellaiseksi pyrkivä väki on alkanut ottaa mallinsa maista, joissa ruokaryyppyä ei tunneta: anglosaksisista maista ja piru ties mistä belgioista.

Toki myös tuoppi olutta antaa asianmukaista potkua nälän kukistamiseen ja puraisee omalla tavallaan, jos nyt ei ihan kipinöivästi, niin kuitenkin.

Mutta miksi ihmeessä meillä on hylätty vuosisatainen ruokaryypyn perinne? Eihän siinä kyse ole mistään juopottelusta, vaikka aine vahvaa onkin.

Minusta tämä alkaa muistuttaa tuota surullisen kuuluisaa nollatoleranssiajattelua, eli siis ajattelun korvaamista erilaisilla simppeleillä ns. periaatteilla, joissa sanat ja asiat saavat maagisen merkityksen omasta konkreettisesta merkityksestään erillään.

Kyse on siis henkisestä paluusta kauas, lapselliseen keskiaikaan, jolloin väkeviä juomia ei vielä ollut eikä ajattelu ollut loogista muille kuin alan ammattilaisilla.

Muuan vanha ystäväni toimi joskus Lontoossa suomen instituutin johtajana ja herätti silloin tuossa kaupungissa suurta ja myönteistä huomiota ottamalla siellä käyttöön ruokaryypyn ja zakuskan, jossa roolissa kuuluu olleen ainakin silli. Mutta sitten hän lähti sieltä ja kaikki palautui ennalleen.

Eihän meillä tietysti kyetäkään anglosaksisen maailman tapoja muuttamaan. Pitäkööt he omansa, meillä on omamme.

Mutta tuo ruokaryyppy taitaa olla uhanalainen instituutio, niin omamme kuin onkin. Olisiko perustettava ruokaryyppyseura/vodkakulttuuriseura?

Ilmoittaudun heti mukaan.

.