Koululaiset ja peruukit

Lapsellisuuksia

Larin-Kyösti, Juvenilia. Nuoren teinin ja runoniekan muistelmia. Otava 1927, 254 s.

Kansansivistys ja muukin sivistys on suomalaisuuden nurkkapylväs, kuten jo Snellmanilta opimme.

Sitäkin kummallisempaa on, ettei mitään suurta kouluromaania kuulu kirjallisuuteemme. Virolaisillakin on Oskar Lutsin Kevade eli suomeksi Arno ja kumppanit, joka jokaisen pitää lukea.

Kiven kuvaus lukkarin koulusta on vain episodi Seitsemässä veljeksessä, olkoonkin, että veljesten sosiaalistuminen liittyi kiinteästi juuri koulutukseen, joka sitten viimein kirjan lopulla saatiin käyntiin ja jota ei varsinaisesti kuvata.

On meillä sentään muistelmissa paljonkin kuvauksia kouluista. Hämeenlinnan lyseota, joka onkin historiamme tärkeimpiä kouluja, on kuvattu useammassakin muistelmakirjassa, mm. Eino Leinon.

Sivumennen sanoen, Hämeenlinna koulukaupunkina ja muutenkin muistuttaa suuresti Savonlinnaa. Lyseokin on lähes samannäköinen. Sitä paitsi molempiin kuuluu keskiaikainen linna.

Ankaran iskun Savonlinnalle ja myös sen koulukaupunkiperinteelle antoivat juuri hiljattain jotkut katalat hallintopellet, jotka sallivat valtion rahoin kaapata koko kaupungista pois opettajankoulutuksen ja siirtää sen Joensuuhun, jossa sillä ei ole mitään perinteitä.

No, he tulevat käristymään byrokraattien helvetissä, joka lieneekin suuri ja mahtava laitos, joka ikuisesti jauhaa tyhjää ja tuottaa hyllykilometreittäin paperia ja siinä sivussa ilkitöitä, kuten myös maan päällä tapahtuu.

Mutta mitä tulee Hämeenlinnan lyseoon, kuvaa Larin-Kyösti sitä aika laajasti muistelmissaan. Sivumennen sanoen, runoniekan oikea nimihän oli Karl Gustaf Larson ja hänen vanhempansa olivat Suomeen muuttaneita riikinruotsalaisia. Isä piti Seurahuoneen ravintolaa.

Kertoja kuvaa melko elävästi sitä pikkukaupungin miljöötä, jossa erilaisten yhteiskuntakerrosten erottelu toisistaan tunnettiin tärkeäksi. Samaa kaupunkia hieman myöhemmin on samalta kantilta kuvannut myös Matti Kurjensaari, joka kiintoisasti lisää tärkeiden attribuuttien joukkoon myös hajun.

Nykyisenä deodoranttien ja automaattipesukoneiden aikoina tämä ulottuvuus tuppaa unohtumaan. Kuitenkin hajujen maailma oli vielä 1960-luvulla tärkeä osa ihmisen miljöötä. Hajuttomia paikkoja ei edes ollut.

Mitä tuon ajan pikkukaupunkilaisuuteen erityisesti tulee, voimme siellä erottaa erään nyt jo hävinneen ihmisryhmän, nimittäin juoruakat.

Toki juoruaminen instituutiona elää edelleen, mutta tuohon aikaan oli olemassa myös niin sanoakseni alan ammattilaisia, jotka olivat yleensä ikäneitoja. Heidän välttämättömiin varusteisiinsa kuului juorupeili, jonka avulla ihmisten liikkeistä kyettiin pitämään kirjaa.

Jostakin syystä kirjoittaja oli erityisen vihainen tälle ihmisryhmälle jo koulupoikana. Niinpä hän kaverinsa kanssa tervasi yhden peilin, mikä muiden kolttosten kanssa johti väliaikaiseen koulusta erottamiseen. Itse asiassa neljän kuukauden oleskelu Hämeen sydämessä taisikin tehdä hyvää.

Muuten lyseolaisen arkipäivään kuuluivat tappelut rottien eli koulua käymätttömien poikien kanssa. Siltä varalta on hyvä pitää esimerkiksi nyrkkirautaa taskussaan.

Aivan samanlainen instituutio kukoisti isäni kertoman mukaan myös Savonlinnassa ja lieneepä se ollut muissakin koulukaupungeissa, missä nyt poikakouluja oli. Olisikohan tuo ollut toksista maskuliinisuutta.

Huvittavaa on, että pelkkä sana norssi oli normaalilyseolaisille haukkumanimi, jota ei voitu sietää. Kyseessähän on itse asiassa kuore, venäläisten suurena herkkuna pitämä, joskin voimakkaasti haiseva kala, joka siellä tunnetaan nimellä korjuška. Tässä keväällä se sesonki taitaa olla, kysykääpä Pietarin ravintoloista.

Venäläinen varuskuntakin kaupungissa oli, mutta venäläiset esiintyvät kirjassa vain statisteina, ei heihin näköjään yhteyttä pidetty. Sitä paitsi kertoja väittää suuttuneensa koko kansaan perusteellisesti sen vuoksi, ettei saanut minkäänlaista tunnustusta tai kiitosta, kun pelasti erään venäläisen pojan hukkumasta.

No, uskokoon ken tahtoo. Ainakin hän yliopistossa alkoi opiskella venäjää ryhtyäkseen kääntäjäksi, mutta jätti sitten homman kesken.

Kuvaukset koulusta ja opettajista ovat klassisia peruukkijuttuja. Opettajat näyttävät laidastaan olleen tylsiä ja hengettömiä lasten kiusaajia, joille opettajan työ oli vain tapa ansaita elantonsa. Kuva oli siis kaukana kansakoulunopettajan klassisesta kansankynttilän hahmosta.

Saattaa se olla, että tällä kuvauksella oli jotakin todellisuuspohjaakin. Akateemista- tai virkauraa suunnitelleet, mutta siltä suistuneet ihmiset, tuohon aikaan lähes aina miehet, ajautuivat usein joko lehtimiehiksi tai opettajiksi.

Opettajina heistä sitten saattoi tulla oppilaiden kauhuja, jotka nauttivat näiden haukkumisesta ja kiusaamisesta.

Muistan itsekin yhden opettajan, joka kerran silmäili tuppisuuksi jäänyttä luokkaa ilkeästi ja sanoi sitten painokkaasti: ”Onpas teitä täällä koko koko-elma!”

Ihan jokainen Hämeenlinnan lyseon opettaja ei tässä kuvauksessa ole epäsympaattinen kummajainen, mutta sellaiseksi kyllä kuvataan  peruukin perustyyppi.

Koululaiset puolestaan olivat lukioasteella jo miestä mielestään ja perustivat pienen salaseuran, jollaista myös Joel Lehtonen on kuvannut hieman laajemmassa muodossa. Hengen nostattamiseksi hankittiin joskus jopa alkoholia ja päästettiin barabbas irti. Tällaista tiedän tapahtuneen myöhemminkin, jopa hyvällä 1960-luvulla.

Koulun lisäksi oli tietenkin muita harrastuksia, joista yksi oli purjehtiminen, joka tietysti vei myös hengenvaaraan. Eihän siihen aikaan edes ollut pelastusliivejä ja kukapa olisi kehdannut purjehtia korkkiliivit kaulassa.

Kirjallisuus oli kuitenkin se suuren kiinnostuksen kohde, niin Larin Kyöstillä kuin luokkatoveri Eino Lönnbohmilla eli Lömpalla, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Leino.

Koulun lisäksi muistelmissa kuvataan erinäisiä henkilöitä eri puolilla Suomea. Tässä vaiheessa oli vielä tärkeää noteerata heimo viiteryhmänä. Suuri muutto ja sähköiset viestimet eivät vielä olleet tasoittaneet kansaa.

Vanha puutalojen kaupunki on nyt hävinnyt niin Hämeenlinnasta kuin Savonlinnasta. Sen tavoittaa enää aikalaiskuvauksista ja muistelmista. Larin-Kyöstillä ne eivät ole erityisen kiinnostavat, mutta on tämä kirja lukemisen väärtti sentään.