Eilispäivän elämää
Kauppis-Heikki, Savolainen soittaja (1915). Viija (1889). Arvi A. Karisto 1983, 330
s.
Heikki Kauppinen
alias Kauppis-Heikki eroaa aikansa muista kirjailijoista siinä, että hän on
tutustunut maaseudun oloihin ja ihmisin muualtakin kuin pappilan verannalta
käsin.
Isänsä kuoltua
tuleva kirjailija joutui jo 11-vuotiaana koviin töihin yrmeän isintimän komennossa. Onnenpotku oli
pääseminen rengiksi Iisalmen pappilaan. Brofeldtin veljekset huomasivat hänen
lahjansa.
Oppia kirjailija
sai vasta varttuneella iällä ja suoritti kansankoulunopettajan tutkinnon.
Tämähän oli aikaa, jolloin jo pelkän kansakoulun käymistä pidettiin eräissä
piireissä syntinä ja toisissa muuten vain vihattavana ja herraskaisena.
Tuntuu oudolta
ajatella, miten vähän aikaa erottaa 1900-luvun konsumeristisen
koulutusyhteiskunnan siitä miljööstä, jota Kauppis-Heikki kuvaa vielä vuonna
1915.
Tuon
takapajuisen miljöön pysähtyneisyys on käsin kosketeltavaa, eikä Suomen
nopeasti kehittyvä vientiteollisuus heijastu kirjassa muuten kuin
metsäkauppoina ja uittosavottana, jotka tuovat rahaa rikkaille isännille, mutta
myös muille seudun asukkaille, jotka pääsevät myymään tuotteitaan
tukkilaisille.
Imponoiva
esimerkki siitä, mitä rikkaus tuohon aikaan saattoi syrjäkulmilla merkitä, on
se, että musikantti tienaa huomattavan suuren omaisuuden soittelemalla
tansseissa ja markkinoilla. Lantteja suorastaan sataa hänen hattuunsa. Ihan
oikeata, silkkaa rahaa…
Nämä rahat
jalomielinen soittaja haluaa sijoittaa laitokseen, joka majoittaisi orpopoikia,
jollainen hän itsekin oli ollut.
Rikkaana pidetty
perijätär on myös Viija, joka siitä huolimatta miniänä potee alemmuuskompleksia.
Hän on vain laiha tyttönen, kun taas emäntä on pulska ja komea. Kaksoisleukaa
pidetään jo merkkinä kunnioitettavasta vauraudesta.
Nälkärajallahan
sitä eletäänkin. Yksinäinen nainen poikansa kanssa mökissään saa järsiä paljasta
leipää ja vedellä jatkettua piimää. Aidon voikakun
saaminen on juhlahetki, eikä sellaista herkkua niin vain jaellakaan. Voihan on
kauppatavaraa, eikä sitä ole tarkoitus jatkuvasti mässätä.
Kahvi on
tietenkin vielä luku erikseen. Muuan kuvattu kitupiikkimies ei anna keittää
talossa kahvia muuten kuin suurimpina juhlina. Sokeria saa joskus makeiseksi,
mutta ei se mitään jokapäiväistä hyödykettä ole –kallista ostotavaraa.
Tuohon aikaan
puhuttiin paljon kotivarkaudesta, joka yleensä tarkoitti vain sitä, että emäntä
osti kahvia ja sokeria ehkäpä pullaakin tai ainakin vehnäjauhoja.
Tuollaisella
pelillä muuan huikentelevainen nainen hävittikin yhden talon muutamassa
vuodessa. Johan Seitsemässä
veljeksessäkin otettiin varoittavaksi esimerkiksi sellainen emäntä, joka
panee paksulti voita leivän päälle ja muutenkin tuhlaa. Äkkiä siinä tulee
menoja kaksin verroin siihen verrattuna, mihin hyvä emäntä pystyisi.
Kauppis-Heikki
tunnetaan etenkin naishahmoistaan. Ne onkin kuvattu suurella hartaudella ja
sympatialla. Monet miehet sen sijaan ovat moraalisesti epäkelpoja: kuka on
saituri, kuka muuten ahne ja itsekäs, kuka taas heikko lallus. Toki pari kelpo
miestäkin joukossa on.
Toki myös
naisten galleria on moni-ilmeinen. Kauppis-Heikki ei ole simppelien
moraliteettien rajoittunut kyhääjä, kuten kirjailijan nykyään kaikesta
päätellen pitäisi olla.
Naisten piiristä
löytyy niin varsinaista noita-akkaa kuin hempeää impeäkin. Enimmäkseen on sitten sitä tavallista väkeä, kuten
maailmassa yleensä. Uskonnollisuus on erittäin vahvaa ja heränneet ovat sitten
vielä oma lukunsa.
Joka tapauksessa
myös tavallisessa arkielämässä äiti, joka ei kuulu heränneisiin, näkee tabuja
ja Jumalan läsnäoloa joka paikassa. Kirjaa –joka ei edes ole raamattu- ei saa
lukea hattu päässä, se on suuri synti. Viulun vinguttaminen taas on jo sen
luokan synti, että kuvaannollisesti sanoen, siinä alkaa jo tuntea rikinkatkua
ja tulisen järven liekit häämöttävät.
Tuntuu hieman
siltä, että kuvatut miljööt ovat hieman kirjoitushetkeä aikaisemmalta ajalta.
Vuonna 1915 oli toki kaikkialla jo suurta edistystä tapahtunut verrattuna
vaikkapa 1860-lukuun, jolloin nälkään kuoleminen oli Suomessa arkipäivää.
Kuitenkin on
syytä uskoa, että kirjoittaja tilitti omia kokemuksiaan ja kuvasi sitä
maailmaa, jonka tunsi. Suomi, ainakin siellä päin oli kauniisti sanoen
kehitysmaa, aivan samassa mielessä, kuin tuolla nimellä nykyään kutsutaan
kaikkein takapajuisimpia maita.
Kuitenkaan
kyseessä ei ollut mikään epäonnistunut valtio, kuten vaikkapa nykypäivien Somalia.
Hallinto toimi niin sanotusti rationaalisesti ja huolehti ihmisistä, vaikka
esimerkiksi sosiaalihuolto ja vanhusten
kohtelu saattoi olla skandaalimaisen heikkoa, kuten joskus myöhemminkin.
Asiat myös
hoidettiin ilman varsinaista korruptiota, joskin tietenkin esiintyi
hyvävelihenkeä ja ainoastaan ne, jotka verot maksoivat, myös niistä päättivät.
Sen sijaan ei
ollut klaaneihin perustuvaa suosintajärjestelmää, puhumattakaan pyssymiehistä,
jotka olisivat terrorisoineet seutua vaikkapa uskonnon nimissä tai muuten vain.
Esivalta ei
suotta miekkaansa kantanut, mikä ymmärrettiin. Käräjiltä ei välttämättä saatu
oikeutta, mutta siellä asiat ratkaistiin eikä kyläkuntien tai talojen välisellä
väkivallalla tai sillä uhkaamalla.
Nurjamielisyys
koulutusta kohtaan näkyy näissäkin kirjoissa. Isäntiä korpesi ajatus siitä,
että heidän käskyläisensä olisivat heitä viisaampia ja sitä paitsi kansakoulu
ei pätevöittänyt mihinkään. Vain sotapalvelukseen joutuvat saattoivat saada
siitä lyhennystä palvelusaikaansa ja rautateillä se laskettiin meriitiksi.
Kun näitä tämän
ajan kuvauksia lukee, ymmärtää sen muutoksen valtavuuden, joka Suomen maaseudulla
on tapahtunut yhdessä ainoassa vuosisadassa.
Kyse ei suinkaan
ole vain hyvinvoinnista. 1800-luvun lopulla maalaisväestön henkinen maailma
saattoi olla vielä itse asiassa keskiaikainen. Siitä irtautuminen näyttään
tapahtuneen sysäyksittäin, viimeisimpänä suurena askeleena 1960-luvun suuri muutto
ja kulttuurivallankumous.
Sen jälkeen on
tapahtunut kaikenkarvaista globalisaatiota ja koulutuksen laajenemista, mutta
tuskin enää yhtä suuria irtiottoja.
Sata vuotta on
hyvin lyhyt aika, kun sitä rupeaa muistelemaan tällainen suurimman osan
menneestä vuosisadasta nähnyt.
Mitähän mahtaa
kuulua sen sukupolven maailmaan, joka elää sadan vuoden kuluttua tästä
hetkestä? Sehän tulee olemaan nykyisten lastenlasten lasten maailmaa. Miten
mahtanevat tätäkin aikakauttamme katsella, miten omaansa arvioida? Mama huhu? 馬馬虎虎?
Pieni kommentti: mama huhu tarkoittaa sanamukaisesti, että hevonen (nyt) on hevonen ja että tiikeri (nyt) on tiikeri. Sitä käytetään merkityksessä: "Ei tämä nyt ole paljon mitään".
VastaaPoistaMikäli sanoja kuvataan tuossa käytetyillä hieroglyfeillä, eikä MAon aikana ns. yksinkertaistetuilla, tarkoittaa se sitä, mettä kirjoittaja on Taiwanista.
Mutta koko "yksinkertaistus" nyt oli muuan Maon idioottimaisimpia uudistuksia.
Voittipa Kiinassa sitten taiwanilaonen suuntaus tai ns. kommunismi, lienee varmaa, että kiinaa meillä osataan yleisesti ja kielitoimistokin on syystä huolissaan siitä pidgin-suomesta, jota toimittajat ja nuoriso puhuvat.
Piti oikein tarkistaa kiinankielen oppikirjastani tuo sinänsä tuttu mamahuhu, jota siinä edelsi na-li-na-li. Kirjoitusmerkit ovat minulla yksinkertaistettuja eli maolaisia, mutta silti liian vaikeita visuaalistypografisesti rajoittuneelle näköaistilleni.
PoistaYksinkertaistetut merkit tietysti katkaisevat vanhojen tekstien lukemisen, mutta kuinkahan moni kiinalainen olisi ihan oikeasti oppinut vanhat merkit kunnolla.
Muuten kiina on mielenkiintoinen palikkapelikieli, jossa sanat eivät taivu ja jossa niitä on liian vähän lukuisiin merkityksiin nähden, vaikka toonitkin otetaan huomioon.
Niin, pidgin-englanti eli kiinan "kielioppi" varustettuna englannin sanoilla lienee se maailman helpoin kieli. Tosin englannin mieletön oikeinkirjoitus haittaa asiaa. Mutta pidgin-suomi voisi olla toista! Odotellaanpa vaan.
Poista"Mutta koko "yksinkertaistus" nyt oli muuan Maon idioottimaisimpia uudistuksia."
PoistaJos tarkoitat sitä merkkijärjestelmän uudistusta, joka Kiinassa aika pian vuoden 1949 jälkeen toteutettiin, niin Mao vastusti sitä. Silti se toteutettiin.
Yksinkertaistamisen perustelut tietysti olivat yksinkertaiset: talonpoikainen rahvas piti opettaa lukemaan, ja näin se onnistui.
"...sen muutoksen valtavuuden, joka Suomen maaseudulla on tapahtunut yhdessä ainoassa vuosisadassa... 1800-luvun lopulla maalaisväestön henkinen maailma saattoi olla vielä itse asiassa keskiaikainen."
VastaaPoistaMissähän määrin tuohon vaikuttivat rautatiet sekä paperi- ja sahateollisuuden mukaan tuoma vauraus?
Ennen pitkää ne mullistivat tilanteen täysin. Mutta se otti aikaa ja prosessi tapahtui eri tahtia eri paikoissa.
PoistaVuonna 1915 ilmestyneen kirjan kuvaus ei olisi enää ollenkaan sopinut rintamaille. Ehkä se oli vähän jälkijättöinen joka suhteessa. Ompeloukoneiden myyjiä sentään oli ilmestynyt kaikkialle kuin syöpäläisiä, kertoo kirjailija.
"Tuntuu hieman siltä, että kuvatut miljööt ovat hieman kirjoitushetkeä aikaisemmalta ajalta. Vuonna 1915 oli toki kaikkialla jo suurta edistystä tapahtunut verrattuna vaikkapa 1860-lukuun, jolloin nälkään kuoleminen oli Suomessa arkipäivää."
VastaaPoistaPaikkakunnilla oli suuriakin eroja kehityksessä. Itse kuuntelin isäni tarinoita 1940-luvun tuntumasta Itä-Suomen korvesta. Naapurissa asui seitsenhenkinen perhe maakuopassa. Eli rinteessä oli kuoppa, jonka päällä oli muutama hirsikerros ja katto. Isäni isä kuoli ja tovin isäni kävi siskojensa kanssa lähitaloissa kerjuulla kunnes pääsi savotoille 12 vuotiaana. Kyläläiset lahoittivat hänelle viulusahan. Kirveen hän oli perinyt isältään. Hänen äitipuolensa sai jotain tuloja pyörittämällä pientä kylän postikonttoria tuvan nurkassa. Isäni biologinen äiti oli kuollut lapsivuoteeseen isäni pikkusiskoa synnyttäessään. Lapsi kuoli muutamia päiviä äitinsä jäkeen. Perheen tytöt tekivät töitä kasvimaalla sekä pelloilla ja oli heillä joku lehmän kantturakin. Eräässä vaiheessa heillä asui "loinen", joka kustansi majoitusta ansapyyntiä harjoittamalla. Hänellä oli hitaasti etenevä kuolio jalassaan. Muutaman kuukauden loisimisen jälkeen hän eräänä aamuna löytyi kuolleena lattialta. Viimeiset elinviikkonsa hän oli käynyt pyydykset katsomassa ryömimällä, kun ei enää jalka kantanut. Kohtalaisen hyväkuntoinen takki häneltä otettiin talonväelle palkaksi majoituksesta ennen hautaan panoa.
Löytyi naapurustosta toki varakkaampiakin taloja.
Itä-Suomen syrjäkylillä elämä oli karua ja köyhää. Suomen syrjäseudut ja erityisesti Itä-Suomen pikkukylät olivat kiistatta kehitysmaiden asteella vielä 1940 luvulla. Aktiivinen pienviljelijä- ja osuuskuntatoiminta toi sittemmin kylälle koneita ja toimeentuloa. Elintason nousu oli suorastaan hämmästyttävä. Isäni oli varttuneempana molemmissa aktiivisesti mukana ja ajoi puimuriosuuskunnan viimeistä puimuria vielä 1980 luvun lopulla.
Matti, kiitos ajankuvasta Itä-Suomessa 40-luvulla. Isäsi naapurien kaltaisten ihmisten periksiantamattomuuden ja sisukkaan itsepintaisuuden avulla Suomi on vertauskuvainnollisesti noussut sieltä maakuopasta tähän päivään. En ihan voi käsittää kuvaamaasi asuinympäristöä ja niitä vallinneita olosuhteita siellä korvessa. Mutta se kertoo hyvin paljon tämän kansan luonteesta. Näistä olisi hyvä puhua vielä enemmän ja kertoa myös muillekin kuin suomalaisille, mistä olosuhteista monella tapaa ponnistetaan.
PoistaToki tarkoitan tuossa edellä isänne naapurien lisäksi myös teidän sukuanne, joka taitaa tiivistää sen kaiken, mistä sisussa on kyse. Arvostan!
PoistaHelposti peruskansan kokemukset unohtuvat oppineiston kokeessa kulttuurin olevan jotain joka antaa elämälle merkitystä tartuntapintoineen yksilön halutessa menestyä elämässään.
PoistaNiin, se oli kyllä jonkiinlainen ihme tuo vaurastuminen, mihin liittyi myös valistuminen. Sitähän tässä olen yrittänyt sanoa.
PoistaVaan miten ihmiset asiaan suhtautuvat? Eiköhän enimmäkseen niin, että se nyt vaan on kuulunut asiaan eikä siinä mitään kummallista ole. Harmittaa vaan, että huonommaksi näyttää koko ajan menevän...
Mielestäni nykypohdinnoissa on jäänyt liian vähälle huomiolle eräs viime sotien aiheuttama katastrofi, josta kuitenkin koitui arvaamattoman suuri hyöty Suomen kansalle. Harvaan asutussa maassa oli paljon paikallaan polkevia ja ummehtuneita kyläkuntia - kunnes yks'kaks' pöllähti kerrassaan mullistava demografinen muutos, kun karjalaiset evakot toivat todella tarpeellista verenlisäystä liian sisäsiittoisiin yhteisöihin. Suuresta tragediasta ja yksilötason harmeista huolimatta hyöty oli eittämättä tavattoman suuri.
VastaaPoistaJoo. Jossain Turun suunnalla kantaväestö oli oikein loukkaantunutta, kun evakot kehtasivat vielä olla iloisia, vaikka olivat menettäneet kaiken.
PoistaOlen huomannut joskus, että ilo on yleensäkin joillekin suomalaisille aika vaikea laji.. Ei ole tässäkään nyt mitään syytä nauraa. Vai onko?
Poista...ja selvyyden vuoksi sanon vielä, että Karjalan evakkojen verrastaminen nykyiseen pakolaisvyöryyn on kyllä pelkkää tarkoitushakuista rienausta.
VastaaPoista"Eilispäivän elämää"
VastaaPoistaTämänpäivän elämää on tietysti se, että ns. perustuslakitalebaanit ovat tietysti Kremlin palkollisia sekaantumaan Suomen eduskuntavaaleihin. Punaisen tähden verisukua.
Valistumattomuudesta, että tuskin köyhät itäsuomalaiset olivat tyhmiä vaan pikemminkin toivottomia. Kyllä he olivat kuulleet ydinpommeista ja nykytaiteesta, vaikka ehkä epäilivät nykyajan kotkotusten siunauksellisuutta. Esimerkiksi koulun tarpeellisuutta kun lukemisen ja peruslaskennon oppii parissa illassa tarpeen tullen. Kallis laitos, josta ei paljoa muuta kostu ja joka kääntää valtaosan pojista kaikkea oppimista vihaaviksi kapinallisiksi ei kuulostanut kaikista järkevältä hankkeelta.
VastaaPoista