Uuden aikakauden alussa

Stratosfäärin sankarit

Matti Kurjensaari, Karavaanikellot. Tammi 1957, 195 s.

Matti Kurjensaari kuului siiheen sukupolveen, joka sai omakohtaisesti kokea, miten matkustaminen siirtyi maan päältä yläilmoihin. Ensin tulivat matalalla lentävät vesikoneet kuten Helsingin-Tallinnan reitti, sitten lennettiin jo Eurooppaan.

Jo ennen kuin vuonna 1907 syntyneen miehen hiukset ehtivät harmaantua, mentiinkin sitten valtavankokoisilla suihkukoneilla yli valtamerten ja aavikoiden liki tuhannen kilometrin tuntivauhtia.

Automobiili oli sentään Matti-pojan lapsuudessa ollut suuri harvinaisuus ja ulkomaille havittelevien oli tietenkin turvauduttava laivaan ja junaan, kunhan ensin matkusti hevoskärryillä asemalle tai satamaan.

Vuonna 1957 ilmestyneen matkakirjansa, Kurjensaari on omistanut Olavi Paavolaiselle ja Mika Waltarille, jotka nuorina olivat Valtatiet-kirjassaan ylistäneet uutta tekniikkaa, vauhtia ja edistystä.

Vain kolmenkymmenen vuoden kuluttua siitä, kun muuan nuorukainen nimeltä Lindbergh oli alkeellisella koneella lentänyt Atlantin yli, oli koko asiasta tullut enemmän tai vähemmän rutiiniasia. Uudet, valtavat suihkukoneet ottivat toistasataa matkustajaa ja mukaan pääsi, jos vain kukkaro sen salli.

Toki lentäminen oli vaarallista, mutta mitäpä saattoi muutakaan odottaa? Muistan itsekin, miten ensimmäiset läntiset suihkumatkustajakoneet, Cometit tipahtelivat mikä mereen, mikä maahan.

Lentokieltohan siitä seurasi ja jonkin aikaa suihkumatkustajaliikennettä hallitsi Tupolev 104. Sellaisella myös Kurjensaari pääsi lentämään Moskovasta Delhiin. Aikamoinen hukkaprosentti -18- noilla Tupolev-koneillakin ajan mittaan oli, mutta ajan oloissa se oli hyvin kohtuullinen.

Kaikessa olennaisessa lento oli samanlainen kokemus kuin nykyäänkin. Toki se yllätti ja hurmasi uutuudellaan. Kun Helsingistä Riian kautta Moskovaan lennettiin Iljushinilla vielä noin kilometrin korkeudella ja ylimmillään kavuttiin 2400 metriin, lensi Tupolev jo ylimmillään 11 kilometrissä ja 900 kilometrin tuntinopeudella.

Huikea elämys oli päästä katsomaan ylhäältä käsin maata, joka avautui yli 300 kilometrin säteelle. Helsingistä olisi periaatteessa voinut nähdä jo Kuopioon. Lento Himalajan yli avasi sellaisia näkymiä, joita harvan ihmisen oli koskaan suotu nähdä siinä vanhassa maailmassa, jossa matkustajat olivat kasvaneet.

Idempänä levittäytyvä Takla-makanin autiomaa toi kirjoittajan mieleen Sven Hedinin, joka hädin tuskin säilyi hengissä sen ylittäessään. Hänen seurueensa ja kamelinsa menehtyivät.

Muistan itsekin tuon kunnioitusta herättävän autiomaan matkustettuani päivätolkulla pitkin sen reunaa ilmastoidussa bussissa. Tuo unohtumaton matka sai minut vakuuttuneeksi siitä, että Kiina pystyy valtaviin suorituksiin, ja se kai oli matkan järjestäjien tarkoituskin. Mutta se ei kuulu tähän.

Joka tapauksessa Kiina ja Intia olivat vielä tuohon aikaan nälkämaita, joiden tulevaisuus oli ennen muuta suuri humanitäärinen kysymys. Tosin Kurjensaari näkee Intiassa paljon muutakin. Jotakin uutta siellä näyttää olevan syntymässä, mutta eksotiikka toki tulee päällimmäiseksi.

On kuvaavaa, että kirjoittaja on innostunut piirtämään kirjaan kartan kuljetusta reitistä ja kuvittelee oman matkustamisensa kontrastiksi niitä vanhoja tutkimusmatkailijoiden vaivalloisia vaelluksia, jotka vielä niin äskettäin olivat ainoa mahdollinen tapa taittaa tuo taival.

Tuohon aikaan suihkumatkustajat muuten lanseerattiin omaksi käsitteekseen. Heidän kyyditsijänsä puhuivat mielellään stratosfääristä, joka itse asiassa yleensä alkaa jonkin verran korkeammalta kuin se troposfääri, jossa matkustajat lensivät.

Joka tapauksessa käytetty terminologia heijastaa hyvin sitä ymmärrystä, että nyt oli matkustamisessa siirrytty aivan uusiin sfääreihin.

Vanhoihin matkustamisen keinoihin verrattuna kyse oli uudesta ulottuvuudesta. Istuttiin viskin ja kyljysten äärellä tuntematta edes millään tavoin huikeaa vauhtia. Moottoreiden äänikin oli tasaisen rauhoittavaa eikä kertonut rajusta ponnistelusta.

Ja kuitenkin oli kulunut vain vähän aikaa siitä, kun matkustamisen romantiikka tiivistyi postidiligenssien torven ääneen. Se oli ollut signaali kaikille kaukokaipuun vaivaamille. Toki rannaton meri ja sinne katoavat purjelaivat olivat myös oma maailmansa.

Kurjensaarella oli vielä läheinen suhde Katri Valan Taj Mahal-runon eksoottiseen romantiikkaan. Tuon tarumaisen rakennuksen näkeminen kaiken sitä ympäröivän arkipäiväisyyden keskellä näyttää olleen hänelle varsin ravisuttava kokemus.

Hän tai tulenkantajat eivät kai koskaan kuvitelleet joskus oikeasti pääsevänsä siihen maailmaan, jonne heidän romanttiset kuvitelmansa liittyivät.

Matkan päätepiste oli Ceylon, jonka todellisuus ei ollut pelkkää romantiikkaa. Sillä saattoi olla edessään lupaava tulevaisuus, mutta hillitön väestönkasvu tuntui estävän sen. Ruotsalainen Alva Myrdal oli kyllä tarjoutunut hoitamaan käytännön järjestelyt, mikäli syntyvyyttä ruvettaisiin pontevasti rajoittamaan, mutta riittikö asiaan halua?

Ceylonilla tarvittaisiin nyt amerikkalaista vaurautta, brittiläistä kuria ja venäläistä dynaamisuutta, pohti muuan sikäläinen tohtori. Siirtomaakausi oli kyllä tuonut teknistä edistystä, mutta jättänyt jälkeensä holhottavana olemisen sielullisen tilan. Lasten tavoin keskityttiin kuluttamaan eikä investoimaan.

Tropiikki oli luonut Buddhan, pohdiskeli mestari, jonka matkaseurana Kurjensaari sai olla. Länsi sen sijaan oli luonut muutokseen pyrkivän ajattelun ja tekniikan ja nyt se oli tullut Intiaankin. Mutta länsimainen edistys sisälsi omat vaaransa.

Waltari ja Paavolainen olivat taannoin riemuinneet tekniikan voittokulusta. Siihen kuului uuden kokemisen himo desiderium incogniti, joka ilmeni tutkimusmatkoissa ja avaruuden valloittamisessa ja miksei myös turismissa.

Ydinaseiden myötä tuo tekniikan, edistyksen ja luonnon kukistamisen romantisointi oli joutunut uuteen valoon. Silloin oli tunnettu uuden aikakauden alkaneen, mutta nyt siihen oli sitäkin enemmän aihetta, pohdiskelee mestari uusien tekniikan ihmeiden edessä.

Nyt tuntemattoman kaipaus oli kuljettamassa ihmiskuntaa toisiin tähtiin, osataan kirjassa pohdiskella jo ennen Gagarinin tai edes Laika-koiran lentoa.

Uuden ajan koitto oli joka tapauksessa voimakkaasti tunnettavissa, kuten itsekin muistelen lapsekkaasti ajatelleeni.

Kun minä olen yhtä vanha, kuin ukko nyt, on ihminen jo käynyt kuussa, väitin kerran isoisälleni. Ukko hekotteli ja kuoli pois vuonna 1956. Hän oli kyllä jo aika vanhakin ja myös itse puolestaan nähnyt maailman rajun muuttumisen. Ehkä hän arveli, ettei se nyt enää voi kovin paljon muuttua.

Kurjensaari ei enää sanan kirjaimellisessa merkityksessä tullut 1800-luvun maailmasta, mutta itse asiassa sen luoma ympäristö ennen ensimmäistä maailmansotaa kuului hänen lapsuuteensa.

Kuului se minunkin lapsuuteeni, mutta enimmäkseen epäsuorasti, henkisesti tuohon aikaan jääneiden isovanhempien kautta.

Jossakin mielessä se 1950-luku taisi kyllä ihan oikeasti merkitä uuden aikakauden alkua.