lauantai 23. helmikuuta 2019

Kun talonpojasta tuli herra



Herrana ja narrina

Kalle Kajander, Kun talonpojasta tuli herra. Teoks. Valitut teokset, Otava 1956, ss. 17-132. Johdannon kirjoittanutr I. Havu.

Kalle Kajander on hyvä kertoja ja muutenkin kiinnostava henkilö. Hän kävi koulun ylioppilaaksi, mutta ei valmistunut maisteriksi, vaan ryhtyi maanviljelijäksi.
Hän myös kaveerasi aikansa eturivin kulttuurihenkilöiden, kuten Juhani Ahon ja Järnefeltin veljesten kanssa ja matkusteli ulkomailla, sekä Pariisissa että Firenzessä ja jopa herraskaisessa Nizzassa. Roomaan ja Napoliinkin matkat ulottuivat.
Ulkomaanmatkat sujuivat osittain kätevästi pyöräilemällä, kuten myös ”pyöräraivoilija” Aholla. Talonpoikaisesti pukeutuva, mutta sivistynyt ja maailmaa nähnyt maanviljelijä Kajander kuuluu kuitenkin arkielämässä olleen tarkka arvostaan.
Kävin joskus hänen tilallaan Hausjärvellä erään virolaisen professorin kanssa. Virolaisen vieraan isä oli aikoinaan ollut tilalla maatalousharjoittelijana opiskellessaan Lahden kansanopistossa. Muistot ilmeisesti olivat olleet hyvät.
Kajanderin elinaikana talonpoikaisen elämän perusteet alkoivat muuttua. Vanhasta luontaistaloudesta alettiin siirtyä vaihdannan piiriin. Rahatuloja, suuriakin, saatiin etenkin myymällä metsää, jota yhtiöt ja keinottelijat ostivat polkuhintaan.
 Niillä rahoilla sitten isommat talonpojat mahtailivat ostelemalla toinen toistaan parempia rilloja ja hevosia, remontoimalla talojaan ja pukeutumalla vaikkapa susiturkkeihin. Huoneet tapiseerattiin, talot maalattiin ja mitä nyt herraskaisuuteen taipuvat emännät saattoivatkaan keksiä, kaakeliuuneja, sun muuta hienoutta.
 Pelkkä kahvin, sokerin ja vehnäsen jokapäiväinen nauttiminen ei enää ollut mitään. Nyt tuli monelle jo konjakit ja naisille viinit.
Talonpoikien herroittumisesta on kirjallisuudessamme enemmänkin kuvauksia. Esimerkiksi Joel Lehtosen Matti Muikkunen on koominen hahmo, vähän niin kuin porvari aatelismiehenä, yrittäessään herraskaisia eleitä ja jättäessään viljelykisen hunningolle.
Kajanderin Joppi Hinkkalan kuvaus on hieman eri sorttia, siinä kuvataan tarkemmin niitä syitä, jotka panevat talonpojan hylkäämään oikean asemansa ja kuvaus lieneekin tarkoitettu myös yhteiskuntakritiikiksi.
Kaikki alkaa siitä, kun paikkakunnalle ja Jopin taloon saapuu herroja jänismetsälle. Ajometsästyshän on kaikkialla ollut alun perin hyvin herraskainen ja jopa aatelinen laji ja vasta maailmansotien välisenä aikana siitä tuli myös normaali talonpoikien urheilu meillä Suomessa.
Hienot koirat ja pyssyt ja etenkin alituinen ryyppääminen kannustavat Joppia panemaan metsänsä rahoiksi ja herrojen joukkoon hän pääseekin juottamalla ja syöttämällä ryyppykavereitaan ja remontoimalla taloaan.
Kun Helsingistä lähetetään neljä kannua eli kymmenisen litraa konjakkia, tulee mukana kaunis joulukortti, joka on osoitettu herra Joppi Hinkkalalle. Sepä tekee komeata se!
Kun herra elelee yli varojensa ja rouva on samanlainen, tulee pää tietysti vetävän käteen. Komeasti elänyt pariskunta lapsineen päätyy syytinkimummon mökkiin.
Kirjassa on paljon kiinnostavaa ajankuvaa, muun muassa palkollisten vapaaviikon vietosta ja markkinoista, joilla päähenkilö hyvin viihtyy.
Nuukasti elellyt ja sitkeää työtä tehnyt naapuri osoittautuu kirjan myönteiseksi hahmoksi, ellei nyt ihan sankariksi. Tämä silakannuolija maksaa kuin maksaakin koko Jopin tilan käteisellä, vaikka hän ulkoasunsa puolesta on näyttänyt rutiköyhältä.
Onnettoman Jopin tragedia on, että hän haluaa olla ja elää kuin herra eli siis työtä tekemättä, kuten hän asian ymmärtää. Tämä siitä huolimatta, ettei hän osaa edes nimeään kirjoittaa, saati laskea, mutta onhan rahalla taivaallinen valta. Voihan sitä talollinenkin elää kuin possessionaatti eli talonomistaja, jos vain myy pois metsänsä.
Ja joillakinhan sitä rahaa nyt on. Kaupungin susiteetissa ovat herrat läskeistään hyllyviä kuin kapitalisti demarien taannoisessa vaalimainoksessa ja myös Jopin varallisuus ilmenee ennen pitkää komeana kellikkamahana. Sitten kun rahat loppuvat, alkaa pian mahakin pienentyä ja posket ohentua.
Lähellä nälkärajaahan sitä vielä tavallinen talonpoika eli tuohon aikaan ja palkollisten tienestit olivat niin heikot, että ne yhden vapaaviikon aikana yleensä hummattiin kahviin ja vehnäseen ja moni toki otti naukkujakin. Eihän niistä säästöjä jäänyt, tekipä mitä tahansa.
Luonnollista oli, että yli varojensa elävää paheksuttiin ja halveksuttiin ja säästäjää, tarkkaa ja ahkeraa ihmistä arvostettiin. Tässäkään asiassa ei toki sopinut mennä luonnottomiin, Kauppis-Heikki kuvaa myös sellaisia hahmoja, eikä suinkaan arvostaen.
Mutta se, mikä aikansa uuden elämäntyylin paheksujilta näyttää jääneen huomaamatta, on se rakennemuutos, joka oli mullistamassa myös maaseudun elämää.
Pröystäilijät ja velaksi eläjät olivat etenkin oman aikansa perspektiivistä katsoen vastenmielinen ilmiö, mutta he edustivat kuitenkin uutta aikaa, sellaista, jossa ei enää tarvinnut elää alituisessa nälänhädän vaarassa. Se oli tulossa, vaikka asiaa ei voitu vielä tietää.
Thorstein Veblen oli juuri tuohon aikaan kehittelemässä teorioitaan joutilasluokasta (The Leisure Class, 1899) ja kerskakulutukssta (conspicuopus consumption). Tämä Kajanderin kirja ilmestyi vuonna1897.
Onneton Joppi Hinkkala oli aikansa antisankari, jonka elämänkaaren näyttivät sanelevan hänen paheensa ja luonteenheikkoutensa.
Eipä taida vieläkään olla aika rehabilitoida hänen persoonaansa, mutta kuitenkin tuntuu siltä, että siinä oli jotakin modernimpaa kuin mitä aikalaiset ymmärsivät…

perjantai 22. helmikuuta 2019

Intellektuellin osa



Palikka, joka ei sopinut mihinkään

Ilja Ehrenburg, Toinen päivä. Suom. Ulla-Liisa Heino. Weilin+ Göös 1978, 316 s.

Ilja Ehrenburgin nimi tunnetaan Suomessa varsin hyvin ja syynä on sekä hänen pieni romaaninsa Suojasää, joka antoi nimen aikakaudelle, että myös 1960-luvulla julkaistut laajat muistelmat.
Venäjällä Ehrenburg muistetaan etenkin sota-ajan tulikivenkatkuisena propagandistina, joka kehotti tappamaan saksalaisia niin paljon kuin ikinä pystyy ja ehtii.
Sivumennen sanoen, myös Kekkonen alias Pekka Peitsi viittasi eräässä pakinassaan hänen Göteborgs Handels- och Sjöfartstidiningissä julkaisemaansa artikkeliin, jossa hän kehotti Suomea irtautumaan sodasta. ”Ehrenburg on tyypin nimi”, totesi Urho Kaleva pisteliäästi tuosta Suomen asemaa nakertavasta propagandistista.
Joka tapauksessa Ehrenburg oli Neuvostoliiton oloissa harvinainen kosmopoliitti, mistä kertoo jo tässä käsillä olevan romaanin päiväys: Pariisi joulukuu 1932 – helmikuu 1933.
Ajankohdan huomiointi teoksen ymmärtämiseksi on tärkeää. Tuohon aikaan oli niin sanottu puolueen yleislinja (generalnaja linija) juuri sanoutunut irti ensimmäisen viisivuotissuunnitelman pahimmasta radikalismista ja utopismista.
Niin sanottu työläisten itse tuottama taide ja kirjallisuus oli pantu omalle paikalleen lakkauttamalla Proletaarikirjailijoiden yhdistys RAPP ja monet muut vastaavat eri kulttuurin alojen ”proletaariset” yhteenliittymät, jotka suhtautuivat vihamielisesti vanhan maailman kulttuuriperintöön ja jopa kulttuurin ”mestareihin”. Kulttuurinhan –yhteiskunnan ylärakenteena-  piti olla aitojen työläisten luomaa, eikä kaiken maailman Puškinien ja Deržavinien…
Joka tapauksessa erinäisiä ensimmäisen viisivuotiskauden toimintakulttuurin keskeisiä piirteitä oli yhä säilynyt: kun uusia tuotantolaitoksia, usein valtavia jättiläisiä, rakennettiin, pidettiin pyhää kiirettä. Niin sanotut suunnitelmat oli itse asiassa koetettava täyttää ennen määräaikaa.
Olihan Stalin vuonna 1931 sanonut, että Venäjä oli sata vuotta jäljessä länttä ja sen oli kurottava välimatka kiinni kymmenessä vuodessa, muuten se tuhottaisiin. Ranskahan esiintyikin varsin uhkaavasti…
Eipä siis ollut odotettava, että saataisiin kunnon koneita, vaan oli rynnäköitävä miesvoimalla ja vaikkapa luotava lapiolla valtavia kanavia, välittämättä tavattomasta tehottomuudesta ja siitä, ettei työntekijöille ollut kyetty valmistamaan edes siedettäviä olosuhteita, minkä johdosta kuolleisuus muodostui joskus hyvin suureksi.
Mutta kyseessähän oli sankarityö: mitä mielettömämpi tehtävä ja vähäisemmät resurssit, sitä suurempi kunnia tehtävän suorittamisesta…
Itse asiassa osa työntekijöistä oli lähes kaikkialla niin sanottuja erikoissiirtolaisia eli karkotettuja kulakkeja, joille nyt oli löydettävä jotakin tekemistä. Heitä myös varmaan syystäkin epäiltiin nurjamielisyydestä uudelle komennolle ja heidän tekemisiään valvottiin.
Usko siihen, että osa kansaa vastusti sosialismia ja sen perustan rakentamista uusien suurten laitosten avulla, oli aksiomaattinen ja varmaan myös perusteltu. Siihen liittyi myös ajatus tuholaisuudesta.
Ensimmäisen viisivuotissuunnitelman aikanahan oli muka paljastettu useita salaliittoja, joiden tarkoituksena oli tihutöiden tekeminen. Koko vanha insinöörikunta asetettiin epäilyksenalaiseksi niin sanotun Šahtyn jutun jälkeen vuonna 1928. Ja noita juttuhan keksittiin lisää aina tarpeen vaatiessa.
Joka tapauksessa raamatullista nimeä kantava Toinen päivä (Den vtoroi) oli niin sanottu tuotantoromaani, jollaisia kirjailijoiden kuului nyt kirjoittaa.
 Saavuttamaton esikuva oli Fjodor Gladkovin Sementti, joka sijoittui 1920-luvulle, kun romahtanut sementtitehdas piti panna käyntiin ja mobilisoida siihen työhön pikkuporvarillistuneet työläiset…
Puolueelle elämänsä omistaneet aidot proletaarit saivat kuin saivatkin tehtaan käyntiin, joskin suurin uhrauksin. Sankaruudestahan siinä oli kyse. Gladkovin kuvaaman pariskunnan lapsenkin annettiin kuolla lastenkodissa, aatehan meni kaiken edelle.
Teema oli siis äärimmäisen herkkä. Kyseessä oli koko uuden, sosialistisen rakennustyön arvo ja kunnia. Sitä oli osattava kuvata oikein. Nykyihmiselle asia ehkä havainnollistuu, jos sanoo, että tehtävä muistutti monisukupuoliseksi feministiksi kasvamisen kuvaamista nykypäivänä naisasialiiton antaman apurahan turvin.
Erehtyminen saattoi tuoda kirjailijalle ikuisen pannan ja kadotuksen, onnistuminen taas lähtemättömän gloorian. Selvää oli, ettei pelkkä todellisuuden jäljentäminen riittänyt. Sitä paitsi työtä ja sen tuloksia valvoi puolue, jonka kanssa ei ollut leikkimistä.
Tämä puoluehan oli sitä erikoinen, ettei sen ohella ollut mitään muita puolueita, joten sana partija (lat. pars, osa) ei oikeastaan sopinut sille lainkaan. Sitä olisi pitänyt nimittää sanalla totum –kaikki. Mutta itse asianhan jokainen ymmärsi, olipa tuo sana nyt mikä tahansa.
Joka tapauksessa tarina on kiinnostava ja teoksensa kirjoittamista varten tekijä matkusti itse Siperiaan, Kuzbassille, jossa rakennettiin valtavaa metallurgista kombinaattia.
Hyvin ymmärtäen, ettei toveri Stalin halunnut kirjailijoilta mitään lakirovkaa, eli maireata ja epärealistista todellisuuden kuvausta, Ehrennburg kuvasi sekä entusiasmia, jota lienee oikeasti ollut, että tympääntymistä primitiivisiin oloihin. Niihin kuului muun muassa surkea, lähinnä vegaaninen ruokavalioo jossa lihaa oli tarjolla ehkä kerran kuussa. Hän kuvasi myös primitiivistä tuholaismaniaa, joka pani epäilemään jokaista tohelointia tahalliseksi vahingon tekemiseksi.
Liikkeellä oli huijareita, jotka tulivat työmaalle, saivat työvaatteet ja livistivät, siellä oli moukkamaisuutta, välinpitämättömyyttä ja pinttyneisyyttä. Jotkut rohmuajat olivat kiinnostuneita vain saappaista ja muista hienoista palkinnoista, joita sai normien ylittämisestä.
Mutta jotkut insinöörit ja työläiset olivat aidosti innostuneita ja ymmärsivät suuren tehtävän merkityksen. Sosialistista yhteiskuntaahan tässä oltiin rakentamassa ja sen tuli olla valmiina viisivuotissuunnitelman loppuessa eli vuoteen 1937 mennessä…
Eihän sosialismi tietenkään vielä vuoden 1917 lokakuussa toteutunut eikä edes 1930-luvun alussa, kuten jokainen ymmärsi.
Romaanin ylivoimaisesti kiinnostavin hahmo on kuitenkin Volodja Safonov. Hän on nimittäin erittäin laajasti lukenut intellektuelli, joka tuntee läpikotaisin klassisen kirjallisuuden. Hänellä, kuten jo aiemmin isällään, on myös ylikehittynyt omatunto, eikä hän vaikene nähdessään vääryyttä, jota tuon valtavan sosiaalisen insinöörityön yhteydessä tietenkin riittää.
Kuten Lenin oli sanonut, lastut lentelevät, kun metsää hakataan. Nuorisoliittolaisten naiiviutta ja sivistymättömyyttä Safonov halveksii ja se kyllä ainakin osittain sen taitaa ansaitakin.
Itse asiassa Safonovin pisteliäät huomiot koko touhusta ovat suurelta osin järkevää kritiikkiä. Juuri noin luultavasti vanha intelligentsijan valtaosa asioihin suhtautuikin. Mutta Volodja on luokkavieras ilmiö, joka ei osaa uudestisyntyä ja jää itse asiassa viholliseksi.
Niinpä Volodjasta pitää tehdä varoittava esimerkki ja lopussa hän hirttäytyy.
Ehrenburgin romaani kuuluu saaneen aikoinaan ankaraa kritiikkiä, minkä ymmärtää. Entusiasmia siinä itse asiassa näkyy varsin vähän verrattuna nuivasti tai välinpitämättömästi koko touhuun suhtautuvien hahmojen kuvaamiseen.
Yksityiskohtainen uppoutuminen lemmenasioihin sitä paitsi täyttää kirjan jälkipuoliskon. Päähenkilöiden psykologia ei ole juuri uskottavaa, lukuun ottamatta naispääosan esittäjää, jonka näkemykset on helppo selittää ihastumisten muuttumisella, milläpä muulla.
Joka tapauksessa tarkoitus näyttää olevan selittää yksin, siis joukon ulkopuolelle jäävän intellektuellin tilanteen mahdottomuus. eivät hänestä pysty naisetkaan innostumaan eikä puolestaan hän niistä.
Mutta Volodjalla oli oikeakin esikuva, joka tosin ei tappanut itseään. Sen sijaan hän joutui leirille, sillä Ehrenburg oli varomattomasti muuttanut vain yhden kirjaimen hänen nimestään, joka oli Safronov. Tšekan miesten pätevyys riitti arvoituksen ratkaisemiseen, kuten Varlam Šalamov, Kolyman kertomusten kirjoittaja ja leirikirjallisuuden klassikko kertoo.
Šalamovin mukaan Safronov ei sittemmin sietänyt kuulla edes Ehrenburgin nimeä, vaan reagoi siihen heti aidoilla leirikirouksilla. Kirjailija puolestaan siirtyi takaisin Ranskaan, jossa oli jo kauan asunut.
Mutta kyllä Ehrenburg kirjoitti myös ihan kelpo tekstiä. Häneltä on suomennettu essee Tšehovia lukiessa (Peretšityvaja Tšehova), jossa hän puolustaa sitä näkemystä, että Anton Pavlytš (suhtaudun häneen tuttavallisesti) on suuri nimenomaan siitä syystä, ettei hän ollut mikään kasnan palvelukseen ryhtynyt agitprop-kirjailija, vaan aito ihmissielun tutkija poliittisista tarkoituksista riippumatta.
Se oli aikoinaan rohkeaa tekstiä se.

torstai 21. helmikuuta 2019

Eilisen päivän epistolateksti



Putinin epistola

Putinin jokavuotinen kirjelmä (poslanije) federaationeuvostolle eli liittokokoukselle (Federalnoje sobranije) eli parlamentille on sitten taas esitetty.
Siitä tehkööt analyysejään ja ennusteitaan ne, jotka tuntevat siihen kutsumusta. Itse haluaisin tehdä asiasta vain pari merkintää pitemmästä perspektiivistä katsoen.
Kieltämättä on huomionarvoista, että poliittiset auguurit ovat taas löytäneet työmaan Venäjän valtionpäämiehen sanojen tulkitsemisesta. Olihan vielä äsken sellainen aika, ettei niistä kukaan erityisemmin välittänyt.
Auguureilla on omat metodinsa. Rooman valtakunnan aikana he ennustivat pyhien kanojen lennosta, niiden ruokahalusta ja vastaavista seikoista. Nykyään voidaan käyttää apuna vaikkapa tietokonetta, mutta tulokset ovat useimmiten yhtä arvaamattomia kuin ennenkin. Inhimillinen tekijä ei ole hallittavissa.
Joka tapauksessa sille, joka on lukenut kommunistipuolueen pääsihteerin raportteja puoluekokouksista, tyyli on tuttu. Sen aloitti mitä ilmeisimmin Stalin, jonka retorisia keinoja, muun muassa katekismustyylisiä retorisia kysymyksiä ja selityksiä myös Putin käyttää.
En toki tarkoita, että Putin on yksi vuoronmukainen (otšerednyi) Stalin kaikessa siinä pahassa, mitä Josif Vissarionovitš sai aikaan. Yhtä kaikki, häntä näyttää hyvin samaan tapaan kiehtovan ajatus Venäjän modernisoimisesta ylhäältä käsin, joskin toisin metodein. Siinä suhteessa Stalin voi hyvinkin olla ihan oikeasti hänen esikuvansa.
Toki Putinin retoriikalla on yhtymäkohtia myös Hitleriin. Hitler sanoi aikoinaan, että Saksan on oltava suurvalta tai lakattava olemasta: Deutschland muß ein Großmacht, oder überhaupt nichts sein!
Putinhan puolestaan sanoi, että Venäjän on oltava suvereeni, tai oltava olematta. Ellei se ole suvereeni, ei se voi edes olla Venäjä.
Tämähän on ilmeisen tyhjä lause, jonka voi täyttää haluamallaan sisällöllä se, jolla on valta se tehdä. Jos suvereenisuus tarkoittaa sitä, ettei mikään valtio tai liittoutuma voi aseella uhatenkaan pakottaa toista valtiota mihinkään, on kyseessä aivan poikkeuksellinen suvereenisuus.
Se tuo mieleen Bismarckin julistuksen: Wir Deutsche fürchten Gott, aber sonst nichts in der Welt! Me saksalaiset emme toisin sanoen pelkää ketään emmekä mitään.
Bismarckin maininta Jumalasta oli kaiketi tarkoitettu pehmentämään sitä retostelua, joka oli aika sopimatonta Euroopan konsertissa, jossa ideana oli, että liittoutumat pitivät toisiaan kurissa, jotta mikään yksittäinen valtio ei pääsisi sooloilemaan ja tulemaan liian mahtavaksi.
Venäjän mahtavuus nykyään ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa on suhteellista. Se pystyy, kuten Bakuninin irvailema Preussi, kerskumaan sillä, että sillä on voimaa tappaa ja orjuuttaa ihmisiä. Tätä tietä ei kuitenkaan synny aitoa arvovaltaa ja kunnioitusta. Ne hankitaan vain kehittämällä valtiota sellaiseksi, että se pystyisi tekemään kansalaisensa onnelliseksi.
No, tokihan Putinin epistolassa tätäkin puolta käsiteltiin ja vieläpä sangen laajasti. Venäjällä on kiistämättä saatu erittäin paljon aikaan myös tällä alalla, mitä lienee lähes mahdoton uskoa, mikäli hankkii tietonsa meikäläisistä laatulehdistä.
Kuitenkin asiat ovat menneet jo jonkin aikaa huonompaan suuntaan, kuten lähes koko maailmassa. Onko tilanne kuitenkaan erityisen huono, lienee vaikea ratkaista. Putinin tulkinta oli rohkaiseva. Hätäkellojen soittaminen ei tunnu olevan ajankohtaista.
Tämä tuntuu uskottavalta myös sikäli, että valtiontalous on yhä velaton, mitä voi verrata muiden suurvaltojen (niiden joukkoonhan Venäjäkin on nyt taas luettava) tilanteeseen. Luonnonvarat huomioiden luottokelpoisuuttakin lienee vaikka muille jakaa.
Epistolan pääpaino oli asepullistelujen ohella nyt kansalaisten taloudellisessa tilanteessa. Väestönkasvu, joka oli jo alkanut, on taas lopahtanut, mutta tämä ei taida olla vain Venäjän ongelma. Sosiaali- ja terveyskysymyksissä (sote) on huolia, mutta missäpä niitä ei olisi.
Nämä asiat ovat kuitenkin hoidettavissa ja ne hoidetaan, vakuutti pääs…  anteeksi, presidentti. Optimismi oli aikoinaan Neuvostoliitossa jokaisen velvollisuus ja hieman samaa asennetta näkyy taas viljeltävän, mikä lieneekin tässä genressä väistämätöntä. Pessimistinen saarna luultavasti järkyttäisi koko seurakunnan suunniltaan.
Moni on ihmetellyt, miten valtio, jonka budjetti perustuu suurimmalta osin hiilivetyjen myyntiin, voi edes tulla toimeen ja ylläpitää normaalia elintasoa. Onhan olemassa riittävästi esimerkkejä sellaisista öljymaista, jotka eivät tähän pysty.
Avainasemassa ovat tietenkin laajat kotimarkkinat ja monipuolinen teollisuus, joka tuottaa hyödykkeitä, usein lisenssillä, kotimaiseen tuotantoon, vaikka ei vientiin.
Helppo raha öljystä ja kaasusta ja niiden varmat markkinat laiskistuttavat varmaankin bisnestä, jolla on taipumus suuntautua sellaisille aloille, jotka kannattavat.
Valtiojohtoinen hi-tech Skolkovon tapaan taas ei näytä tuottavan mitään ihmeitä enempää Venäjällä kuin muuallakaan.
Se, että sotakalujen tuotannossa on kuitenkin päästy maailman eturiviin, on kyllä huomionarvoista. Putin ei lainkaan peitellyt ylpeyttään tästä saavutuksesta, mikä lienee ymmärrettävää.
Ydinaseilla uhkaaminen on kuitenkin asia, joka erityisesti nykyisenä maailmanaikana olisi jo syytä leimata häpeäleimalla.
Onko kyseessä edes ase, jonka käyttäminen missään tilanteessa olisi muuta kuin rikollista? Voidaan sanoa, että mitäpäs rikollista siinä sitten on, jos joku toinen ensin aloittaa, mutta tämä on lievästikin sanoen ontuva puolustus.
Brittien suorittama Dresdenin pommitus leimaa yhä häpeällä suorittajansa, vaikka epäilemättä saksalaiset olivatkin aloittaneet kansainvälisen oikeuden vastaiset terroripommitukset. Jo vanha lakikirja toteaa, ettei rikos siitä parane, että sitä tekevät monet. Tuhansien ja taas tuhansien syyttömien siviilien käristäminen kuoliaaksi on kaikissa olosuhteissa rikos ja tulee aina olemaan sellainen.
Ydinaseilla tehtävän kostoiskun vertaaminen luonnollisen henkilön itsepuolustukseen ei yksinkertaisesti toimi.
Mikäli Suomessa joku ottaa ja sahaa laillisesti hankkimansa haulikon piipun poikki, hän syyllistyy rikokseen. Jos moisen astalon olemassaolo havaitaan, se takavarikoidaan ja tuhotaan.
Syynä on yksinkertaisesti se, ettei katkaistulle haulikolle ole olemassa hyväksyttävää käyttötarkoitusta. Se toimii vain rosvojen aseena.
Ex analogia ydinaseet ovat aivan samanlaisia aseita. Olisi jo aika saattaa kaikki sellaiset kansainvälisen valvonnan alaisiksi ja jokainen maa, joka niitä rakentaa ja kokeilee, ansaitsee kunniallisten ihmisten halveksunnan.
Tilanne on kuitenkin juuri nyt kummallinen. Kylmän sodan aikana rauha oli sana, joka kului jokaisen huulilla. Vilpittömästi ja vilpillisesti kaikki vannoivat sen nimeen ja kansat taputtivat kuka millekin vannojalle.
Nyt ei rauhasta ja takeista ydinsotaa vastaan ole kuulunut maailmalla lainkaan puhuttavan. Putin toki sanoo, ettei käyttäisi ydinasetta ensimmäisenä, mutta korostaa sitäkin mahtavammin, että jos sitä kerran jossakin muodossa käytetään, niin sitten pannaan koko orkesteri soimaan ja isku ulottuu myös Amerikkaan kaikkine seurauksineen.
Mitäpä ne sellaiset seuraukset ovat? Jokainen voi ne mielessään kuvitella ja pohtia, miten olisi arvosteltava henkilöä, joka kehtaa esittää ne joissakin olosuhteissa aiheuttavansa.
Voidaan toki sanoa, että kyse on vain retoriikasta, mutta tällä kertaa liikutaan alueella, jolla vitsit ovat huonoja. Mikäli asiasta vastuullinen taho todellakin avoimesti sanoo voivansa ottaa harteilleen vastuun tällaisesta teosta, on tässä jo aikoihin eletty.
Sitähän se merkitsee, että hän saman tein kertoo olevansa valmis tuhoamaan myös oman kansansa ja kaikki muut siinä kaupanpäällisiksi.
Venäjällä on piirejä, joiden mielestä Putin on saamaton nahjus, joka jättää kaiken puolitiehen. Hänet olisi sen vuoksi korvattava superputinilla, kuten Aleksandr Dugin on hiljattain sanonut.
Tällaisilla aineksilla ei, luojan kiitos, ole Venäjällä määräävää asemaa, mutta nekin ovat olemassa. Tietenkin Putinin on muistettava myös heidät, kun hän sovittelee sanojaan.
Ehkäpä mielipuoliset uhkailut onkin tarkoitettu juuri heidän lepyttelemisekseen?
Oli miten oli, nyt tässä maailmassa olisi kyllä jo aika puhua taas rauhasta ja sen asian takaamisesta, ettei ydinaseita käytetä missään tilanteessa. Sellaisesta vastuulliset henkilöt on syytä rangaista mahdollisimman vaikuttavalla tavalla ja leimata häpeämerkillä ikuisiksi ajoiksi.
Tiedän, että rauhan takaaminen ei toki ole helppo tehtävä, mutta onhan jo pelkkä sen yrittäminen sentään jotakin verrattuna siihen tilanteeseen, että puhutaan keskinäisen tuhon mahdollisuudesta, jollaiseen eivät edes villit elukat voisi koskaan alentua.
Taitaisipa tässä olla aika myös läntisen maailman miettiä sitä, mihin varustelukilvalla voidaan päästä ja mihin ei.

keskiviikko 20. helmikuuta 2019

Eilispäivän elämää



Eilispäivän elämää

Kauppis-Heikki, Savolainen soittaja (1915). Viija (1889). Arvi A. Karisto 1983, 330 s.

Heikki Kauppinen alias Kauppis-Heikki eroaa aikansa muista kirjailijoista siinä, että hän on tutustunut maaseudun oloihin ja ihmisin muualtakin kuin pappilan verannalta käsin.
Isänsä kuoltua tuleva kirjailija joutui jo 11-vuotiaana koviin töihin yrmeän isintimän komennossa. Onnenpotku oli pääseminen rengiksi Iisalmen pappilaan. Brofeldtin veljekset huomasivat hänen lahjansa.
Oppia kirjailija sai vasta varttuneella iällä ja suoritti kansankoulunopettajan tutkinnon. Tämähän oli aikaa, jolloin jo pelkän kansakoulun käymistä pidettiin eräissä piireissä syntinä ja toisissa muuten vain vihattavana ja herraskaisena.
Tuntuu oudolta ajatella, miten vähän aikaa erottaa 1900-luvun konsumeristisen koulutusyhteiskunnan siitä miljööstä, jota Kauppis-Heikki kuvaa vielä vuonna 1915.
Tuon takapajuisen miljöön pysähtyneisyys on käsin kosketeltavaa, eikä Suomen nopeasti kehittyvä vientiteollisuus heijastu kirjassa muuten kuin metsäkauppoina ja uittosavottana, jotka tuovat rahaa rikkaille isännille, mutta myös muille seudun asukkaille, jotka pääsevät myymään tuotteitaan tukkilaisille.
Imponoiva esimerkki siitä, mitä rikkaus tuohon aikaan saattoi syrjäkulmilla merkitä, on se, että musikantti tienaa huomattavan suuren omaisuuden soittelemalla tansseissa ja markkinoilla. Lantteja suorastaan sataa hänen hattuunsa. Ihan oikeata, silkkaa rahaa…
Nämä rahat jalomielinen soittaja haluaa sijoittaa laitokseen, joka majoittaisi orpopoikia, jollainen hän itsekin oli ollut.
Rikkaana pidetty perijätär on myös Viija, joka siitä huolimatta miniänä potee alemmuuskompleksia. Hän on vain laiha tyttönen, kun taas emäntä on pulska ja komea. Kaksoisleukaa pidetään jo merkkinä kunnioitettavasta vauraudesta.
Nälkärajallahan sitä eletäänkin. Yksinäinen nainen poikansa kanssa mökissään saa järsiä paljasta leipää ja vedellä jatkettua piimää. Aidon voikakun saaminen on juhlahetki, eikä sellaista herkkua niin vain jaellakaan. Voihan on kauppatavaraa, eikä sitä ole tarkoitus jatkuvasti mässätä.
Kahvi on tietenkin vielä luku erikseen. Muuan kuvattu kitupiikkimies ei anna keittää talossa kahvia muuten kuin suurimpina juhlina. Sokeria saa joskus makeiseksi, mutta ei se mitään jokapäiväistä hyödykettä ole –kallista ostotavaraa.
Tuohon aikaan puhuttiin paljon kotivarkaudesta, joka yleensä tarkoitti vain sitä, että emäntä osti kahvia ja sokeria ehkäpä pullaakin tai ainakin vehnäjauhoja.
Tuollaisella pelillä muuan huikentelevainen nainen hävittikin yhden talon muutamassa vuodessa. Johan Seitsemässä veljeksessäkin otettiin varoittavaksi esimerkiksi sellainen emäntä, joka panee paksulti voita leivän päälle ja muutenkin tuhlaa. Äkkiä siinä tulee menoja kaksin verroin siihen verrattuna, mihin hyvä emäntä pystyisi.
Kauppis-Heikki tunnetaan etenkin naishahmoistaan. Ne onkin kuvattu suurella hartaudella ja sympatialla. Monet miehet sen sijaan ovat moraalisesti epäkelpoja: kuka on saituri, kuka muuten ahne ja itsekäs, kuka taas heikko lallus. Toki pari kelpo miestäkin joukossa on.
Toki myös naisten galleria on moni-ilmeinen. Kauppis-Heikki ei ole simppelien moraliteettien rajoittunut kyhääjä, kuten kirjailijan nykyään kaikesta päätellen pitäisi olla.
Naisten piiristä löytyy niin varsinaista noita-akkaa kuin hempeää impeäkin.  Enimmäkseen on sitten sitä tavallista väkeä, kuten maailmassa yleensä. Uskonnollisuus on erittäin vahvaa ja heränneet ovat sitten vielä oma lukunsa.
Joka tapauksessa myös tavallisessa arkielämässä äiti, joka ei kuulu heränneisiin, näkee tabuja ja Jumalan läsnäoloa joka paikassa. Kirjaa –joka ei edes ole raamattu- ei saa lukea hattu päässä, se on suuri synti. Viulun vinguttaminen taas on jo sen luokan synti, että kuvaannollisesti sanoen, siinä alkaa jo tuntea rikinkatkua ja tulisen järven liekit häämöttävät.
Tuntuu hieman siltä, että kuvatut miljööt ovat hieman kirjoitushetkeä aikaisemmalta ajalta. Vuonna 1915 oli toki kaikkialla jo suurta edistystä tapahtunut verrattuna vaikkapa 1860-lukuun, jolloin nälkään kuoleminen oli Suomessa arkipäivää.
Kuitenkin on syytä uskoa, että kirjoittaja tilitti omia kokemuksiaan ja kuvasi sitä maailmaa, jonka tunsi. Suomi, ainakin siellä päin oli kauniisti sanoen kehitysmaa, aivan samassa mielessä, kuin tuolla nimellä nykyään kutsutaan kaikkein takapajuisimpia maita.
Kuitenkaan kyseessä ei ollut mikään epäonnistunut valtio, kuten vaikkapa nykypäivien Somalia. Hallinto toimi niin sanotusti rationaalisesti ja huolehti ihmisistä, vaikka esimerkiksi sosiaalihuolto  ja vanhusten kohtelu saattoi olla skandaalimaisen heikkoa, kuten joskus myöhemminkin.
Asiat myös hoidettiin ilman varsinaista korruptiota, joskin tietenkin esiintyi hyvävelihenkeä ja ainoastaan ne, jotka verot maksoivat, myös niistä päättivät.
Sen sijaan ei ollut klaaneihin perustuvaa suosintajärjestelmää, puhumattakaan pyssymiehistä, jotka olisivat terrorisoineet seutua vaikkapa uskonnon nimissä tai muuten vain.
Esivalta ei suotta miekkaansa kantanut, mikä ymmärrettiin. Käräjiltä ei välttämättä saatu oikeutta, mutta siellä asiat ratkaistiin eikä kyläkuntien tai talojen välisellä väkivallalla tai sillä uhkaamalla.
Nurjamielisyys koulutusta kohtaan näkyy näissäkin kirjoissa. Isäntiä korpesi ajatus siitä, että heidän käskyläisensä olisivat heitä viisaampia ja sitä paitsi kansakoulu ei pätevöittänyt mihinkään. Vain sotapalvelukseen joutuvat saattoivat saada siitä lyhennystä palvelusaikaansa ja rautateillä se laskettiin meriitiksi.
Kun näitä tämän ajan kuvauksia lukee, ymmärtää sen muutoksen valtavuuden, joka Suomen maaseudulla on tapahtunut yhdessä ainoassa vuosisadassa.
Kyse ei suinkaan ole vain hyvinvoinnista. 1800-luvun lopulla maalaisväestön henkinen maailma saattoi olla vielä itse asiassa keskiaikainen. Siitä irtautuminen näyttään tapahtuneen sysäyksittäin, viimeisimpänä suurena askeleena 1960-luvun suuri muutto ja kulttuurivallankumous.
Sen jälkeen on tapahtunut kaikenkarvaista globalisaatiota ja koulutuksen laajenemista, mutta tuskin enää yhtä suuria irtiottoja.
Sata vuotta on hyvin lyhyt aika, kun sitä rupeaa muistelemaan tällainen suurimman osan menneestä vuosisadasta nähnyt.
Mitähän mahtaa kuulua sen sukupolven maailmaan, joka elää sadan vuoden kuluttua tästä hetkestä? Sehän tulee olemaan nykyisten lastenlasten lasten maailmaa. Miten mahtanevat tätäkin aikakauttamme katsella, miten omaansa arvioida? Mama huhu? 馬馬虎虎?