perjantai 8. helmikuuta 2019

Ruoka ja ruokaryyppy


Herkuttelevat herrat

Anton Tšehovilla on pieni novelli Seireeni (Сирена). Se kertoo siitä, miten joukko tuomareita pitkän ja väsyttävän istunnon jälkeen alkaa jutella  niitä näitä. Kaikilla alkaa olla kova nälkä, mutta jotakin raporttia vielä kirjoitetaan.
Sietämättömäksi nälkä yltyy kuitenkin vasta sitten, kun eräs seurueen jäsenistä, sihteeri, alkaa hekumallisesti kuvailla, millaista on oikein hyvä ruoka ja millaisessa tilanteessa se maistuu aivan vastustamattomalta.
Tämä seireeninlaulu vaikuttaa raporttia kirjoittavaan puheenjohtajaan niin voimallisesti, että hän tärvelee koko arkin, painaessaan kaiketi mustekynäänsä liian kovaa, me 1950-luvun koululaiset muistamme hyvin, mitä silloin tapahtuu.
Kun herkkujen kuvailu yllyttää nälkää yhä hurjemmaksi, menee arkki toisensa jälkeen pilalle ja lopulta kaikki häviävät huoneesta jättäen jälkeensä vain sihteerin korjaamaan tuhraantuneita papereita.
Aihe on mestarillisesti kuvattu kirjallisin keinoin ja siitä on myös tehty paljon mainioita videoita. Tässä on yksi https://www.youtube.com/watch?v=VW_DHVH3hGM.
En nyt tässä kuitenkaan ryhdy selostamaan, mitä kaikkea tuo käräjien sihteeri Žilin oikeastaan taikoi kuulijoidensa eteen ja millaisin sanankääntein.
Totean vain, että herkkujen joukossa oli muun muassa piparjuurella maustettua juottoporsasta, sorsaa, lehtokurppaa, ankkaa, ruutanoita, joita oli mudan maun poistamiseksi pidetty pari päivää elävinä maidossa…
Olihan siellä myös kulebjakaa, säilöttyjä sieniä ja silliä, ihan tavallisiakin herkkuja siis.
Mutta olennaista oli, että nuo simppelit herkut nautittiin ehdottomasti vodkan kanssa alkupaloina, zakuskana.
Oikein kunnon ruokahalun herättämiseksi koko mielenkiinto piti Žilinin mukaan kotiin matkustettaessa joksikin aikaa kohdistaa vain vodkakarahviin ja haukattavaan.
Kun vodka sitten vihdoin oli kaadettu karahviin, sitä ei sopinut ottaa heti. Ensin on istahdettava ja huoahdettava, hierottava käsiä ja katsottava välinpitämättömästi kattoon ja sitten, kiirehtimättä yhtään, kohotettava pikari huulille, maistettava vähän ja viimein kulautettava koko sarkka yhdellä kertaa niin, että vatsassa ja koko ruumissa kipinöi…
Kipinöi… heti sen jälkeen kun olette ryypännyt, täytyy viipymättä haukata… Paras alkupala on silli. Te otatte sitä palan sipulin ja sinappikastikkeen kanssa ja sen jälkeen, kallis hyväntekijäni, kipinät vatsassa kun vielä tuntuvat, syötte kaviaaria sellaisenaan, tai mikäli tahdotte, sitruunan kera, sitten tavallista retiisiä suolan kera, sen jälkeen sillinpalan, mutta kaikkein parhaita ovat, kallis ystäväni, suolatut herkkusienet, mikäli ne on hakattu yhtä hienoksi kuin kaviaari ja, tiedättekö, niitä on syötävä sipulin ja provencelaisen ruokaöljyn kanssa… vallan ihastuttavaa! Mutta mateen maksa -se on jo tragediaa!
Alkupalojen jälkeen käsiteltiin kalat, keitto ja liharuoat ja, erikoista kyllä, aterian jälkeen siirryttiin viimein kuohuviiniin, jonka jälkeen olikin hyvä polttaa sikari ja päästellä ilmoille savurenkaita.
 Silloin alkoi jo tuntua siltä, kuin olisikin generalissimus tai naimisissa maailman kauneimman naisen kanssa…
Sen jälkeen kelpasi köllähtää vuoteeseen ja ennen pitkää nukahtaa sanomalehtien jaarituksia lukiessaan. Olo oli mukava, ettei sanoisi täydellinen.
Moni varmaan pystyy yhä eläytymään tuohon vanhaan kertomukseen, vaikka piparjuurella maustettu juottoporsas onkin taiottava mieleen kuvittelun avulla, ei niinkään tarkkojen muistojen.
Minusta siinä joka tapauksessa oli olennaisessa roolissa vodka, kuten se oli myös meikäläisissä gourmand-piireissä siihen aikaan ja paljon myöhemminkin, aina viime aikoihin saakka.
Kelpo vodka ja nyt tarkoitan venäläistä, aavistuksen verran makeata vodkaa, on nimittäin aivan mainio herkku, joka todella kruunaa aterian, kaiketi myös gourmet-aterian, josta en kyllä oikein tiedä, mitä se on olevinaan. Koetan karttaa sellaista.
Marinoidut, vaan ei juuri lainkaan maustetut herkkutatit, jotka uivat omassa limassaan, ovat vodkan kera verrattomia, kuten muun muassa Tatjana Tolstaja on New York Review-lehdessä todistanut.
 Olen kuullut hentojen naisten huokaisevan ihastuksesta ja nautinnosta kumotessaan pikarillisen vodkaa tuollaisten tattien kyytipojaksi: Ah, kak horošo! Ja se tulee suoraa sydämestä.
Konstailevat gourmet- annokset sen sijaan jättävät jälkeensä sekavia tunteita, joihin saattaa hiipiä jopa kostonhimoa ja katkeruutta tuhlattujen rahojen ja turmellun ruokahalun takia.
Kauheinta on, kun kokit ymmärtävät asemansa ja tehtävänsä väärin ja ryhtyvät lääkäreiksi.
Nec sutor ultra crepidam, sanovat viisaat latinistit ja tyhmemmätkin. Pysykööt nuo ammatit aina erillään!
Mutta mitä tulee tuohon ruokaryyppyyn, se näyttää nyt olevan katoavaa kansanperinnettä.
Miksi näin on, on kiinnostava kysymys.
Selvää ainakin on, että eliitti ja sellaiseksi pyrkivä väki on alkanut ottaa mallinsa maista, joissa ruokaryyppyä ei tunneta: anglosaksisista maista ja piru ties mistä belgioista.
Toki myös tuoppi olutta antaa asianmukaista potkua nälän kukistamiseen ja puraisee omalla tavallaan, jos nyt ei ihan kipinöivästi, niin kuitenkin.
Mutta miksi ihmeessä meillä on hylätty vuosisatainen ruokaryypyn perinne? Eihän siinä kyse ole mistään juopottelusta, vaikka aine vahvaa onkin.
Minusta tämä alkaa muistuttaa tuota surullisen kuuluisaa nollatoleranssiajattelua, eli siis ajattelun korvaamista erilaisilla simppeleillä ns. periaatteilla, joissa sanat ja asiat saavat maagisen merkityksen omasta konkreettisesta merkityksestään erillään.
Kyse on siis henkisestä paluusta kauas, lapselliseen keskiaikaan, jolloin väkeviä juomia ei vielä ollut eikä ajattelu ollut loogista muille kuin alan ammattilaisilla.
Muuan vanha ystäväni toimi joskus Lontoossa suomen instituutin johtajana ja herätti silloin tuossa kaupungissa suurta ja myönteistä huomiota ottamalla siellä käyttöön ruokaryypyn ja zakuskan, jossa roolissa kuuluu olleen ainakin silli. Mutta sitten hän lähti sieltä ja kaikki palautui ennalleen.
Eihän meillä tietysti kyetäkään anglosaksisen maailman tapoja muuttamaan. Pitäkööt he omansa, meillä on omamme.
Mutta tuo ruokaryyppy taitaa olla uhanalainen instituutio, niin omamme kuin onkin. Olisiko perustettava ruokaryyppyseura/vodkakulttuuriseura?
Ilmoittaudun heti mukaan.
.

15 kommenttia:

  1. Maidon läpi tislattu vodka on mielestäni mainiota. Tunnen suurta mielihyvää saadessani siemaista pikarillisen. On meitä sankarpoikia vielä jäljellä täällä angloamerikassakin.

    VastaaPoista
  2. Maidon läpi tislattu vodka? Was bedeutet das? Onko sankarpoika koskaan tislannut mitään itse?

    VastaaPoista
  3. Ei se ruokaryyppykulttuuri nyt aivan kuolemassa ole! Itsekin olen pariin otteeseen ollut mukana nuorten herrojen illanistujaisissa, joissa aivan teemana oli juoda viinaa ja nyyttikestihengessä tuotuja suolapaloja. Muut alkoholijuomat ovat näissä kesteissä kiellettyjä.

    Zakuskana on ollut monenlaista vähemmän perinteistä ainesta: tartarpihvejä, lanttukukkoa, mätitahnatäytteisiä kananmunia.. toki perinteistä silliä on myös aina tarjolla.

    Kotopuolessa, varsinkin joulun aikaa ajatellen, on tullut harrastettua ranskalaistyylisen ratafian* valmistusta oman pihan luumuista. Siinä on jotain salatiedehenkistä nautintoa, kun muhittaa kellarissa tuotosta kuukausikaupalla ennen maistamista. Ja tokihan luumu edistää ruoansulatustakin!

    * Nimi tälle liköörille tulee kai ancien régimen tavasta sinetöidä eli ratifioida kauppa- tai muu sopimus lasillisella tällaista ainetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Harvinaista, kovin harvinaista tuo on. Vähän niinkuin katakombeissa. Jakkukalkkunat yrittävät juottaa kaikille viiniään.

      Poista
  4. "Mutta mateen maksa -se on jo tragediaa!"
    Ah, tammi ja helmikuu sekä mateen maksa - sekä mätipussi
    , yhtenä blinin 6:na lisäkkeenä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Turskan maksaa voi myös kokeilla. Hienoksi hakatun sipulin ja kananmunan kanssa.

      Poista
  5. Mernaja vodka, saa mm hyvin varustelluista produktyi liikkeistä.
    Milk filteration system. Suosittelen vodkan ystäville

    VastaaPoista
  6. Ne sutor supra crepidam, sano

    (olematta varma oliko tuossa kirjoittamassani jokin ajatuskin).

    VastaaPoista
  7. Me hercule! Näin siinä kävi kun yksin Strengiä seurasin. Ei olisi pitänyt ryhtyä tinkamenoon itsensä H:n kanssa.

    VastaaPoista
  8. Täältä heti ilmoittautuminen uuteen seuraan.

    VastaaPoista
  9. Kielisoppaa viiveellä
    Suutarin ei pidä poistua keittiöön. Siksi suutarin ei kannata piilottaa lestiään sinne, vaikka pannulla tirisisi paneerattua solea.


    Voi makean vodkanaagelin saappaaseenkin piilottaa. Salapoliisi Mauri Sariolalle juoman alkuperä on hetkessä selvä; "pimeältä näyttää, sanoi suutari, kun saappaaseen katsoi".

    Harmi, ettei Strengin kirja osannut tätä latinaksi näyttää, olisin kyllä laittanut. Niin, siis, se vähemmän (?) sivuja aikaansaanut Adolf.

    topor

    VastaaPoista
  10. "Mutta mitä tulee tuohon ruokaryyppyyn, se näyttää nyt olevan katoavaa kansanperinnettä."

    En ole yleensä blogistin kanssa eri mieltä, mutta tässä täytyy olla: jos heti ennen ateriaa nauttii kirkasta viinaa, se turruttaa suun makusilmut niin, ettei alkuruokien ja pääruuan hienostuneita makuja aisti kunnolla. Hyvä ateria kun on suunniteltu niin, että aluksi maut ja ruokajuomat ovat hienostuneita ja hentoja nousten kaiken aikaa päätyen fortissimoon. Sen sijaan digestiiviä (konjakki, armanjakki taikka calvados) en vastusta, päin vastoin.

    Jos nyt votkaa välttämättä pitää nauttia ateriaa pilaamaan, tehtäköön se edes zakuskojen kanssa. Olen kuullut sanottavan, että juuri zakuskat ovatkin venäläisen keittiön paras anti.

    Sen verran blogi kuitenkin vaikutti, että viikonlopuksi piti tehdä piparjuurella täytettyä sikaa. Hyvää oli!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No totta maar zakuskojen kanssa. Sata vuotta sitten ravintoloissa oli vielä voileipäpöydässä vodkasamovaarit, joissa oli eri laatuja.
      ei niille silmuille kuinkaan käy, kun ryyppy kaadetaan kuten pitää. Kyllä Manne tiesi.

      Poista
  11. Hankin kirjastosta Tsehovin Hevosenkaltainen sukuniemi ja muita novelleja (WSOY 1985),jossa oli mainittu Seireeni. Suorastaan ruokahalua kiihottava tarina. Pitää mennä syömään jotain ja jatkaa lukemista. Tsehovin novellit ovat nyky-Suomessa aivan liian aliarvostettuja - niinkuin hyvä kirjallisuus ja kirjat muutoinkin!

    VastaaPoista

Kirjoita nimellä.