Seikkailu arkistossa

 Sukujuuret paljastuvat

Eeva Oehlandt, Elossa. Erään perheen historia. Scanria 2019, 318 s.

Sukututkimus on jo kauan ollut maassamme suosittu harrastus ja kun valtava määrä dokumentteja nyt on netin välityksellä tullut kaikkien ulottuville, on se saanut jo valtavat mittasuhteet.

Asiasta on pelkkää hyvää sanottavana. Esi-isien kohtaloiden jäljittäminen antaa myös perspektiiviä nykyisyyteen. Se, että asiat tässä ja nyt ovat, niin kuin ne ovat, on kaikkea muuta kuin itsestään selvää. Itse asiassa se on aina lukemattomien sattumien summa. Se näkyy erityisen helposti, kun yksilötasolle mennään.

Sukututkijoiden mieliharmina on aina ollut, etteivät säädyllisesti eläneet rahvaan ihmiset yleensä ole jättäneet kiinnostavia dokumentteja.

Vasta kun joku on tehnyt rikoksen, jättänyt veronsa maksamatta tai muuten poikennut ruodusta, viitsivät vanhat kirjurit suoranaisesti kertoa hänestä jotakin, vaikkapa nyt verihaavan lyömisestä naapurin päähän ja maksetuista sakoista.

Kun kansa itse oli kauan kirjoitustaidotonta, vaikka lukeakin osasi, alkaa kirjeitäkin löytyä vasta 1800-luvulta, jos silloinkaan. Tämä koskee siis rahvasta eli kansamme suuren enemmistön esi-isiä.

Tässä suhteessa asiat alkavat parantua viime vuosisadan alkupuolella, kun syntyy uusia aarteistoja, kuten esimerkiksi Valtiorikosoikeuden arkisto ja sitten myöhemmin armeijan yksiköiden sotapäiväkirjat ja muu armeijan materiaali. Ikävillä asioilla on valoisatkin puolensa.

Mutta tieto saattaa lisätä tuskaa ja tuoda todellisia järkytyksiäkin. Tällaista tilannetta kuvaa Eeva Oehlandt, jonka kirja perustuu tositapahtumiin.

Kirjassa sukututkimuksen yllykkeeksi muodostuu perinnöksi jätetty venäjänkielinen Karamazovin veljekset.

Johtolankoja seuraamalla paljastuu, että esi-isä on ollut venäjänkielinen ja kantanut eri sukunimeä ja jopa taistellut vuonna 1918 punakaartissa, vaikka olikin talvisodassa upseerina. Myös syntymäpäivästä on kaksi versiota: juliaanisen kalenterin mukainen ja nykyisen ajanlaskun mukainen.

Tämä on joillekin sukulaisille tavaton järkytys. Samalla se tekee yhden aikakauden historian perheelle ja suvulle läheiseksi ja innostaa pohtimaan niitä muita vaihtoehtoja, jotka kerran olivat lähellä toteutumistaan.

Kirjoittajan kuvaama perhe on kotoisin Suistamolta, eli siis Raja-Karjalasta ja nimistöltään venäläinen. Sehän tuohon aikaan oli ortodoksien piirissä tapana suunnilleen yhtä säännöllisesti kuin oli 1800-luvulla normin mukaista esittää luterilaisten suomalaisten nimet ruotsalaisessa muodossa, vaikka kukaan ei tosiasiassa niitä siinä muodossa käyttänyt.

Suistamo kuului siihen vuonna 1617 Ruotsiin liitettyyn alueeseen, jossa asui karjalaista, karjalankieltä puhuvaa ortodoksista väestöä. Varsinaiset venäläiset olivat hyvin harvinaisia, mutta uskontoahan pidettiinkin kauan olennaisena asiana, ei kieltä.

Raja-Karjalan niin sanotusti sekamurteinen väestö käytti puheessaan paljon venäläisiä sanoja ja suomalaisuusliikkeen virittyä meillä katsottiin, että se oli pahoin venäläistynyttä ja piti siis suomalaistaa suomenkielisten kansakoulujen avulla. Sortavalan seminaari oli tämän kulttuurihyökkäyksen päätukikohta.

Venäläisissä nationalistisissa piireissä tätä pidettiin agressiivisena panfennisminä ja pyrittiin sen sijaan pelastamaan väki venäläisyydelle muun muassa perustamalla venäläisiä kouluja.

Väestö, jolla oli tiiviit suhteet rajan (sellainenkin toki oli) Venäjän puoleisiin uskonveljiinsä ja Pietarin metropoliin, kannatti sekin osittain venäjänkielisiä kouluja ja kirkkoa, vaikka osa kansaa valitti, ettei siellä puheesta ymmärtänyt mitään.

Kuten tunnettua, Suomen ortodoksinen kirkko omaksui suomalaiskansallisen asenteen ja tällä seikalla oli suuri merkitys taistelussa Raja-Karjalan väestön sieluista. Suomalaisen ja venäläisen ortodoksisen kirkon ristiriita on tänäkin päivänä selvä ja hyvin huomattu seikka, mutta sen pohtiminen ei kuulun tähän.

Suomalaiskansallinen herätys näkyi myös siinä, että karjalaiset muuttivat venäläiset nimensä suomalaisiksi. Tässä tapahtui siis samanlainen prosessi kuin ruotsinkielisiä nimiä suomalaistettaessa.

Etenkään itsenäisessä Suomessa ei venäläisyydellä enää ollut sitä käyttöarvoa ja prestiisiä, mikä sillä vielä suuriruhtinaskunnan aikana oli saattanut rajaseuduilla olla. Päinvastoin. Suomen itsenäistymisvaiheeseen kuulunut äkillinen ryssävihan nousu antoi osaltaan aihetta suomalaistaa nimiä.

Oehlandtin kirjassa annetaan ymärtää, että perhe, joka sitten suomalaisti nimensä todella oli venäläinen ja omaksui samalla uuden identiteetin.

Tämä on tietenkin täysin mahdollista ja kirjoittaja tiennee asian parhaiten. Joka tapauksessa voi taustaksi todeta, että rajakarjalaisen väestön piirissä tämä oli normaali prosessi. Varsinaisesti venäläistä väestöä alueella asui tietääkseni hyvin vähän, mutta tämähän oli niin sanoakseni identiteettipoliittinen kysymys.

Joka tapauksessa päähenkilön vaiheet olivat ilmeisen dramaattisen ja jännittävät. Pako Suistamolta Petroskoihin sotaa karkuun saattoi tuntua aika luontevalta aikoinaan. Sinnehän oli suurina nälkävuosina, puoli vuosisataa aiemmin menty myös nälkää pakoon.

Pietarin muuttuminen houkuttelevasta suurkaupungista maanpäälliseksi helvetiksi kuului myös ajan suuriin mullistuksiin. Ja Viipurin valtauksen jälkeen oli viisainta kätkeä venäläinen nimensä, sen ilmoittaminen saattoi olla hengenvaarallista.

Yleisesti ottaen kirjan on kirjoitettu varsin viihdyttävästi ja taitavasti nykypäivää ja menneisyyttä toisiinsa lomittaen. Kontrasti menneisyyden ja tämän päivän välillä on kouriin tuntuva ja silti molemmat kuuluvat erottamattomasti yhteen.

Parissa kohtaa kyllä jää hieman ihmettelemään ja sellainen on esimerkiksi kuvaus siitä, että vangit saivat aina vuorollaan ampua yhden toverinsa, kunnes tulivat itse ammuttaviksi.

Luulen kyllä, että tällainen metodi olisi ollut niin sanoakseni aika hupa vartijoille.

En myöskään aina pysty huomaamaan, miten kirjan kokoavana pisteenä pidetystä Karamazovin veljeksistä otetut sitaatit sopivat jokaisessa tapauksessa juuri siihen lukuun, jonka alkuun ne on pantu. Mutta luohan Dostojevskin jylhä teksti tunnelmaa.

Kokonaisuutena kirja on lukemisen väärtti ja mainio osoitus siitä, miten kaikkialla nykyään levinnyt sukututkimusharrastus saattaa todella muuttaa näkemyksiä ja avartaa maailmankuvaa: historia ei olekaan vain juttuja jostakin kaukaa, vaan tarina, joka olisi voinut mennä aivan toisin ja jonka seuraukset ovat koko ajan konkreettisesti läsnä tässä päivässä.